Taas pientä tilannepäivitystä tähän väliin. Sunnuntaina oltiin yllä näkyvissä maisemissa host-perheen tuttavien luona päivällisellä. Tää suomalaisbrittiläinen perhe asui Witneyssä, jossa talot oli nimetty cottageiksi ja läheisillä laitumilla laidunsi alpakoita ja lampaita. En kehdannut olla liian turisti ja napsin vaan vaivihkaa muutaman huonon kuvan, kun käytiin syönnin päälle pienellä kävelyllä.
Lähdin ihan mielelläni mukaan, vaikka en mikään yltiösosialisoija olekaan ja yllätyin, kun ei ne jutut siellä aikuisten pöydässä itse asiassa ollenkaan niin kuivia olleet kuin olin pelännyt. Koolla oli siis yhteensä neljä lapsiperhettä, joista suurin osa oli osittain suomalaisia. Ne oli kyllä asuneet täällä reilusti kauemmin, ja oli tosi jännää kuulla niiden lennosta vaihtavan suomesta englantiin täydellisellä brittiaksentilla.
Maanantaina lapset oli heti aamusta lähtien toistensa kurkussa. Tähän asti ne on nahistelleet kunnolla enintään kerran päivässä, mutta nyt tuntui uusi riita puhkeavan joka viides minuutti. Iltapäivällä tuli sitten tuoli-episodiksi nimeämäni tapahtumajakso.
Kaikki alkoi siitä, kun ryhdyttiin tytön kanssa pelaamaan yhtä lautapeliä, ja poika ilmestyi siihen vähän myöhemmin haluten tietty mukaan. Oltiin kuitenkin jo sen verran pitkällä, että käskin sitä odottamaan hetken ja tulemaan mukaan seuraavaan erään. No sehän ei nuorta herraa miellyttänyt ei ollenkaan, ja poika alkoi kolisuttaa tuoliaan ihan vaan puhtaasti mu ja tyttöä ärsyttääkseen. Ja siinä se kyllä onnistui. Mun piti ensimmäisen kerran vähän korottaa ääntäkin, jonka jälkeen oltiin kyllä niin kilttiä poikaa että. En perusluonteeltani ole mikään komentelija ja vihaan kaikkea draamaa, minkä vuoksi hämmästelinkin sitä, miten musta sittenkin löytyi auktoriteettia. Ja vielä enemmän ihmettelin, kun poika ei pahoittanut mieltään tän tapauksen jälkeen, vaan alkoi sen sijaan ystävällisesti neuvoa mua pelissä. Onkohan tää nyt sitä kuuluisaa rajoja ja rakkautta -ideologiaa?
Eilen poika oli suurimman osan päivästä kaverillaan, ja saatiin tehdä vähän tyttöjen juttuja. Käytiin tytön kanssa Oxfordissa shoppailemassa molemmille uusia vaatteita. Tarkoituksena oli ostaa lisää hellevaatteita lomareissua varten, mutta jotenkin itselle kävi taas niin, että ostokoriin eksyi pääasiassa neuleita. Löysin mä sentään tuon lierihatun.
Bongattiin myös tosi ihana pastellisävyinen One Direction -paita, jota tyttö yritti kovasti saada mua ostamaan itselleni. Paljastin mun obsession näille yhdellä Tescon reissulla, kun nähtiin pitkä rivi 1D-nukkeja. Host-isä vitsaili, että mun pitäisi ostaa sellainen itselleni unikaveriksi niin saattaisin alkaa nukkuakin vähän paremmin täällä.
Jatkettiin tyttöjen päivää leipomalla porkkanakakku, mistä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Saatuamme kakun uuniin ajateltiin kipaista kaupasta jotain gluteenitonta korviketta perheen isälle, mutta kotiin palatessa tajusin kauhukseni, että olin unohtanut avaimet keittiön pöydälle. Epätoivoissamme kuunneltiin postiluukun kautta, kun uunin ajastin siellä piipitti vaativasti ja pelättiin jo, että koko talo palaa.
Soitin sitten hätäpuhelun isälle, joka työskentelee onneksi niin lähellä, että pääsi heittämään avaimet. Rynnättiin sisään ja saatiin huokaista helpotuksesta, kun uuni oli sammunut automaattisesti juuri niin kuin olin kyllä arvellutkin. Illalla saatiin siis ei-palanutta porkkanakakkua, jonka tyttö luovasti koristeli. Ja musta tuntuu, että jatkossa muistan tarkistaa kahteen kertaan onhan se avainnippu mukana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti