Ladybowerin tekojärvi

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänäni päädyin vähän extempore Ladybower-tekojärvelle. Alun perin mulla oli ollut suunnitelmissa jatkaa Hope Valleyn tyhjentämistä geokätköistä, mutta sitten muistin vielä edellisenä iltana tämän järven, jota olin tsekkaillut jo reissua suunnitellessani. Aiemmin olin sen kuitenkin sivuuttanut, koska paikkaan ei kulkenut suoria bussireittejä kylästä, jossa majailin. Tovin Google Mapsittelun jälkeen olin kuitenkin saanut kuin saanutkin sumplittua itselleni suhteellisen järkevän reitin, ja niin sitä sitten mentiin!

Tosin ensin tein edellisestä päivästä viisastuneena koukkauksen Hathersagen apteekkiin, josta haalin pullon aurinkorasvaa läträiltäväksi. Eikä tämä ollut ollenkaan hullumpi temppu, sillä kyseisenä päivänä mittari näytti vielä illallakin mukavia + 24 °C lukemia. Se on huhtikuussa pohjois-Englannissa kuulkaas oikein hyvä se, ja taisi itse asiassa olla mun lomaseutujen lämpimin huhtikuun 19. koskaan.

Ladybowerin tekojärvi valmistui 1940-luvulla useamman rakennukseen ja täyttämiseen kuluneen vuoden aikana. Musta kiehtova yksityiskohta on, että täytön yhteydessä veden alle hukkui kaksi kokonaista kylää, Derwent ja Ashopton. Googlailemalla löytää jänniä kuvia muun muassa vedestä mystisesti kohoavasta Derwentin kirkon tornista, joka jätettiin alun perin muistomerkiksi. Tänä päivänä tornia ei valitettavasti enää pääse kummastelemaan, sillä se on sittemmin räjäytetty turvallisuussyistä. Ilmeisesti tekojärven vesi on kuitenkin loppuvuoden puolella ollut poikkeuksellisen matalalla kuivan ja kuuman kesän jälkeen, ja joitain kylän raunioita on nyt noussut pinnan yläpuolelle ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995.

Ladybowerin yhteydessä sijaitsee myös toinen tekojärvi, Howden. Veden kulkua näiden välillä säätelee yllä olevissa kuvissa näkyvä Derwentin pato, joka kohoaa vaikuttavaan 34 metrin korkeuteen laakson pohjasta.

Kiersin järven loogisesti myötäpäivään, ja puolet matkasta kului metsäteitä ja -polkuja seuraillen, siinä missä toisella puolella pääsi kulkemaan vaihtelun vuoksi maalaisraitteja. Yhden jälkimmäisenä mainitun mutkan takaa putkahti esiin myös turistikuvien helmi, punainen puhelinkoppi. Ilmeisesti se oli muinaisjäänne jommasta kummasta paikalla aiemmin sijainneesta kylästä, koska tänä päivänä sen lähistöllä nökötti vain muutama mökki. Toisaalta on näihin koppeihin erikoisemmissakin paikoissa törmätty.

Matkan varrella tuli vastaan myös vähän wild-lifea.

Oli jälleen kiva päivä, joka myös päättyi kivasti Bradwellin fish & chips shopiin. Työntekijät ja asiakkaat oli kauhean ystävällisiä, ja osasi jopa toivottaa mulle hyvästit suomeksi! Tämän ja kaiken ulkoilun jälkeen oli hyvä päättää ilta oman mökin terassilla siideriä siemaillen.

Seuraavana päivänä jouduin sanomaan haikeat hyvästit Peak Districille. Mökki piti luovuttaa kymmeneen mennessä, joten puksuttelin jo yhdeksän jälkeen takaisin sivistyksen pariin Manchesteriin. Tuntui kyllä oudolta kaikki se ihmisvilinä, meno ja meininki harmonisesti luonnon helmassa vietetyn viikon jälkeen. Suunnitelmissani oli ollut pistäytyä aikaisella iltapäiväteellä Liisa Ihmemaasta inspiraatiota ammentaneessa Richmondin teehuoneessa. Valitettavasti paikka oli vierailuhetkenäni niin tupaten täynnä, että pelkäksi suunnitelmaksi se jäikin. No ehkä joku toinen kerta.

Käytin sitten luppoajan matkarahakassan tyhjäksi kaapimiseen, ja uusien löytöjen ahtamiseen jo ennestään pursuilevaan matkalaukkuuni. Lento lähti vaille kuuden paikallista aikaa, ja koti-Kuopioon jatkolentoni laskeutui seuraavan päivän puolella. Kaiken kaikkiaan jäi hyvä ja rento fiilis tästä irtiotosta. Erityisen ylpeä olin siitä, että vaikka ehdinkin näkemään ja kokemaan paljon, en missään vaiheessa tuntenut juoksevani paikasta toiseen pää kolmantena jalkana (mikä on siis mun reissaamiseen valitettavan yleisesti yhdistyvä oheisilmiö). Sain jopa jossain välissä luettua kolme kirjaa!

Loppuun voisin vielä kertoa mielipiteeni Bradwellistä, jos joku tänne blogiin näiden postauksien perusteella eksyvä joskus halajaa lähteä katsastamaan itse näitä upeita paikkoja, ja miettii missä majoittua.  

Alun perin olisin halunnut asettua reissuni ajaksi Castletoniin, joka vaikutti ihanteelliselta paikalta suosittujen ulkoilureittien ja hyvien kulkuyhteyksien varrella. Törmäsin kuitenkin self-catering mökkejä selaillessani tosi sympaattiseen pikkumökkiin vähän vähemmän tunnetussa kylässä, Bradwellissa, jonka sijainti ei ollut ihan niin keskeinen. Kylässä itsessään ei myöskään ollut mitään varsinaista nähtävää, mutta näistä seikoista huolimatta mökki jäi kummittelemaan mieleeni idyllisyydellään sen verran vahvasti, että päädyin sen lopulta varaamaan.

Kyseinen asumus oli nimeltään Sunny Bank View, ja se kyllä vastasi odotuksiani täydellisesti! Kaikki tarvittava löytyi itsenäiseen lomailuun, ja mökin koko oli juuri passeli soolomatkaajalle. Lämpöä riitti ja suihku pelitti, mikä oli välttämättömyys pitkien patikointipäivien jälkeen. Lisäksi pääsin ensimmäisenä testaamaan mökin uutta laajakaistaa, ja paljastui, että se toimi jopa nopeammin kuin mökin omistajien oman kodin wi-fi...

Mökin sijainti oli tosi hyvä, lähimmälle bussipysäkille asteli alle viidessä minuutissa ja kauppaan kymmenessä. Bradwellistä tosiaan löytyy pieni paikallinen ruokakauppa co-operative food, jonka valikoimilla kyllä pärjäsi ihan hyvin viikon verran. Lisäksi kylästä löytyi fish & chips shop ja useampi pubi. Julkinen liikenne toimi myös hyvin. Mulla oli käytössä bussipassi, jolla sai matkustaa viikon rajattomasti tietyillä busseilla. Hintaa tällä oli muistaakseni joku 20 puntaa, ja sillä pääsin näppärästi kaikkialle Ladyboweria lukuun ottamatta.

All in all vahva suositus Bradwellille, joka ei välttämättä ole Peak Districin kylistä tunnetuimpia eikä parhaiden vaellusreittien varrella, mutta oikein kaunis ja herttainen kylä hyvine palveluineen. Sunny Bank Viewille vielä vahvempi suositus, karismaattinen pikkumökki ja tosi mukavat ja ystävälliset omistajat! 

Saatiinhan tääkin reissureportaasi päätökseensä, ja vielä saman vuoden sisällä, huh.

Castletonin luolalaakso ja äiti vuori

Sitkeästi viedään eteenpäin reissureportaasia, joka on edennyt jo kuudenteen matkapäivään. Edellisenä päivänä toimintaa hidastanut orastava flunssani meni onneksi menojaan puolen päivän levolla, ja nyt sain viettää koko valveilla oloajan liikkeessä. Ulkoilusää oli aika huippu, mistä kertonee se, että onnistuin polttamaan itseni. Ai miten niin en tullut pakanneeksi mukaan aurinkorasvaa huhtikuiselle Englannin reissulle...

Päivä alkoi käppäilyllä tukikohdastani Bradwellistä Castletoniin, jonne oli matkaa reilut kolme mailia eli sopivasti alkulämmittelyiksi.

Castleton on väkiluvultaan myös aika pieni, reilu 600 asukkaan kylä, mutta vilkkautta sen ympäristöön tuovat turistit ja retkeilijät. Paikan sijainti on nimittäin aika loistava retkeilyreittien suhteen, minkä lisäksi sieltä löytyy kivasti nähtävyyksiä. 

Lähistöllä on jopa neljä luolaa, joista Treak Cliff Cavern sisältää kookkaimman yksittäisen kappaleen paikallista Blue Stone -kivilaatua, jota ei esiinny missään muualla maailmassa. Peak Cavernillä puolestaan on Euroopan suurin luonnollisesti muodostunut luolan suu, joka on sen verran tilava, että siinä on aikoinaan sijainnut asutusta ja pubi. Speedwell Caverniin päästäkseen joutuu matkustamaan veneellä maan alla, ja Blue John Cave esittelee nimensä mukaan lisää tätä kohtuuarvokasta kiveä. Näitten lisäksi kylän yllä kohoavat kukkulalla Peverilin linnan rauniot, jotka yllä olevassa kuvassa vilahtavatkin Cave Dale -nimisestä, kuvankauniista laaksosta kuvattuna.

Olin alun perin harkinnut tsekkaavani jonkun alueen luolista, mutta lopulta ajatus kylmään ja kosteaan luolaan ahtautumisesta tuntui vähän typerältä, kun ulkona oli kerrankin hyvä sää. Niinpä aloitin kylään päästyäni heti varsinaisen päivämarssini Cave Dalesta Derbyshiren maaseutujen halki kohti Mam Tor -kukkulaa.

Muistan kun vaeltelin kiviaitojen reunustamia maalaisteita, kuuntelin lampaita, lueskelin vapaan kanan munia myyviä kylttejä maalaistaloja ohittaessani ja nautin keväisestä tuulenvireestä, joka oli juuri sopivan viilentävä lämpimänä päivänä. Oho, tulipas sieltä varsinaista proosaa, mutta pointti oli se, että tuolloin tuli vaan sellainen kokonaisvaltainen 'ai että mä oon onnellinen tällä hetkellä' -fiilis. Ei ollut kiire mihinkään, vaikka mulla määränpää olikin, ja sai vaan olla, hengittää ja kävellä. Se on kuulkaas välistä aika kivaa se.

Mam Torille kipuaminen ei ollut ihan samanlaista käyskentelyä, ja tuulikin muistutti kukkulan harjalla enemmän tuulitunnelia. Mam Tor tulee sanoista 'Mother Hill', ja lisäksi sitä kutsutaan myös nimellä Shivering Mountain eli 'vapiseva vuori' näin vapaasti suomennettuna. Nämä nimet juontavat juurensa siitä, että maanvyöryt on vapisuttaneet kukkulan itäiselle puolelle ikään kuin pienempiä kukkuloita, joiden "äiti" Mam Tor on. 

Kyseessä on tosi suosittu paikka Peak Districillä, ja ymmärrän kyllä miksi se sieltä must see -listalta löytyy. Selkeänä päivänä tuolta pystyy kuulemma näkemään Manchesteriin asti! Ilokseni sain poimia noilta rinteiltä 1000 geokätköni, enkä olisi kyllä paljon parempaa miljöötä sen merkkipaalun saavuttamiseen keksinyt.

Mam Torilta palailin sitten Castletoniin, josta otin suosiolla bussin Bradwelliin, koska kävelyä oli tähän mennessä takana kuutisen tuntia. Tovin mökissä levähdettyäni ja ruokailtuani tuntui kuitenkin siltä, että jalat kestäisi vielä Bradwellin laitamilla kohoavalle kukkulalle kapuamisen ja auringonlaskun ihastelun sieltä käsin.

No, kuten kuvista näkyy se aurinko hävisi horisonttiin aika rivakkaa tahtia, ja lopulta sain kuumotellen kompuroida pimenevällä nummella kohti kaukaisuudessa kotoisasti loistavia kylän valoja. Vaikken ehtinytkään saamaan toivomiani postikorttimaisia kuvia Hope Valleystä laskevan auringon loisteessa tää päivä oli kokonaisuudessaan siitä huolimatta mun suosikkipäivä tällä reissulla.

Edale - Pennine Way, lampaita ja mutaisia kukkuloita

Hyvää joulupäivän iltaa kaikille teille, jotka olette mun tapaan paenneet sukuanne sosiaaliseen mediaan! Ajattelin nyt smoothisti jatkaa tätä huhtikuussa aloittamaani reportaasia viime Englannin reissultani, kun kaiken perhejuhlinnan jälkeen sekin tuntuu ihan mieluisalta tehtävältä. Nää kuvat on tosiaan lojuneet valmiiksi muokattuina täällä sieltä keväästä lähtien, mutta tekstistä ei ole tullut valmista ei niin millään. Ja nythän sitä sitten hyvin irtoaakin näin reilu puoli vuotta itse tapahtumien jälkeen... 

Mutta yritetään. Käsittelyssä tänään siis viides matkapäivä, joka kului Edalen kylään ja sen lähiympäristöön tutustuessa. Paikallisjunalla pääsi kätevästi mun majapaikkaa lähimmältä asemalta perille alle kymmenessä minuutissa. 

Edale oli asukasluvultaan pienin, alle 400 asukkaan kylä, jossa tuli tällä reissulla käytyä. Alkujaan paikalla oli vain yksittäisiä karjapaimenten asumuksia, joista keskeisimmin sijainnut Grindsbrook Booth on nykyään kyläkeskus. Toinen kylän pubeista on myös Iso-Britannian ensimmäisen ja kuuluisimman vaellusreitin, Pennine Wayn, starttipiste.

Kävinkin jo ottamassa vähän ensimakua Pennine Waystä, kunnes paikallinen geokätkötraili ohjasi muille maille. Lampaat ja virkistävä tihkusade pitivät seuraa kätköjä loggaillessa. 

Vaelluskengät pääsi tositoimiin polun muuttuessa paikoitellen mutavelliksi. Siitä syystä kuutisen kilometriä tuntuikin riittävän ihan mukavasti tälle päivämarssille. Kevyemmästä päivästä ei luultavasti ollut haittaa siinäkään mielessä, että mulla oli edellisenä iltana ollut vähän kipeä olo. Edalesta mökkiini kotiuduttuani vietinkin loppupäivän peiton alla pientä kuumetta potien. 

Ja tän enempää mä en oikeasti enää muista. Olenko nyt ylpeä tästä postauksesta? En missään nimessä. Mutta olenko tyytyväinen, että sain sen vihdoin ulos? No totta hitossa!

No terve. Ei, en eksynyt viime huhtikuussa johonkin Peak Districin Bermudan kolmioon. En myöskään pudonnut Stanage Edgen jyrkänteeltä ja menettänyt blogin kirjoituskykyäni neliraajahalvauksen takia. Ihan suht hyvissä sielun ja ruumiin voimissa mä palasin, mutta miksi musta ei sitten ole kuulunut? Vastaus on työharkka. Se tapahtui, ja sen ajaksi kaikki ylimääräinen, mitä saatetaan joskus elämäksikin kutsua, sai luvan seisahtua. No ei vaiskaan, kyllä mä ehdin parina vapaaviikonloppuna vähän elää, mutta blogin päivittely ei kyllä käynyt mielessäkään. Sori siitä.

Mutta jospa jatketaan siitä, mihin keväällä jäätiin? Hyvin pian reissusta palattuani sain kokea mun toisen opiskelijavapun. Tää vuosi poikkesi fuksivuodesta aika radikaalisti, sillä lähes kaikki mun kurssitoverit oli tällöin olleet suorittamassa meidän opintoihin pakollisena kuuluvaa apteekkiharjoitteluaan huhtikuun alusta lähtien. Niinpä tapahtumissa käynti jäi aika vähälle, mutta kävin mä torilla sitsaamassa. Legendaariselle Sawo-Karjala excursiolle pääsi sitten jo munkin tuttuja, koska one does not simply just miss it. Mä olin tänä vuonna vielä jonottanut itse lippuni yön yli pakkasessa, enkä hommannut jonottajaa, minkä vuoksi reissu maistui entistä makeammalta. Makealta maistui myös munkki vappupäivänä Valkeisella.

Mun harjoittelu alkoi tosiaan apteekista riippuvista syistä vähän myöhemmin toukokuussa, minkä vuoksi mulla oli aika paljon luppoaikaa. Päädyin lopputyön tekemisen sijaan käyttämään sen saliharrastuksen virittelyyn. Jos joku ois vuosi sitten sanonut, et mä käyn jossain vaiheessa elämääni joskus neljäkin kertaa salilla oisin nauranut tai vähintään tuhahtanut ja pyöräyttänyt silmiäni. Mutta ihmeiden aika ei näköjään ole ohi. En mä edelleenkään aina tiedä, mitä oon tekemässä, mut hei mitä siitä, jos mulla on joku oikeesti terveyttä edistävä harrastus datailun, lukutoukkailun, opiskelijarientojen ja asioiden ylianalysoimisen ohella?

Mutta tosiaan, sit se harkka. Eka kuukausi oli informaatioähkyä, toinen informaatioähkyä ja omasta osaamattomuudesta turhautumista ja kolmas vähän vähemmän informaatioähkyä ja enemmän turhautumista. No, ei vaiskaan. Kyllä sitä turhautumista oli näin perfektionistina ja paljon, ja useammat itkut itkettiin vessakopin suojissa. Aina sieltä kuitenkin noustiin, ja jos verrataan siihen, mistä lähdettiin liikkeelle, niin olihan se kehityskaari huomattava. 

Tuo uuden tiedon määrä ei kuitenkaan ole yhtään liioittelua. Opin kolmen kuukauden aikana aivan järjettömästi, ja joka päivä jotain uutta. Onneksi oon aina nauttinut itseni kehittämisestä, sillä tällä alalla en tuu koskaan olemaan täysin valmis, vaan aina tulee uusia lääkkeitä, hoitosuosituksia ja käytäntöjä, jotka pitää ottaa haltuun.

Harkan lomassa ehdin viettää kaupunkijuhannusta Joensuussa. Terassikuva hämää, sillä loppuillasta sää oli se perinteisempi juhannussää monsuunisateineen, joiden takia jäi kokkokin polttamatta. Toisaalta harkka oli tässä vaiheessa vienyt mehut jo aika tehokkaasti, eikä musta ois oikein juhlijaksi ollutkaan.

Ilosaarirock meni jo vähän mallikkaammin, ja samalla kertaa meni festarineitsyys. En oo tosiaan ikinä aiemmin käynyt festareilla, joten oli tää kai jo korkea aikakin. Kesän parhaaksi viikonlopuksihan ne sitä markkinoi, ja kyllä se nyt ainakin ne apteekin kassalla istutut lauantait ja sunnuntait voitti mennen tullen. Parhaiten mieleen jäi, kun mun ja Reino Nordinin katseet kohtas, jäin mosh pittiin Zeddin keikalla ja tiesin kaikki Juha Tapion esittämät biisit tietämättä tietäväni niitä.

Heinäkuun lopussa se sitten loppui, harkka. Mä pelkäsin etukäteen miten tulisin pärjäämään asiakaspalvelussa, kun se ei mulle omimmalta toiminnalta ole koskaan tuntunut. Yllätyksekseni löysinkin sisältäni jonnekin hyvin hautautuneen asiakaspalvelijan alun, joka pärjäsi hommassaan melkeinpä luontevasti. Huomasin oikeasti nauttivani saadessani auttaa ihmisiä, ja löysin aika nopeasti oman tyylini kohdata asiakas. 

Pohjimmiltani introverttinä huomasin kuitenkin aina työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin mieluiten vain linnoittautuvani omaan rauhaani. Kuten jo aiemmin mainitsin, harjoittelu imi mut välistä aika kuiviin, koska jouduin olemaan koko ajan vähän oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tähän vaikutti suuresti se, että mun oli hankala hyväksyä sitä, etten osannut kaikesta kaikkea, vaikkei mun vielä tarvinnutkaan. Etenkin reseptipuolen sv-korvausten viidakossa epävarmuus oli jatkuvasti inhottavasti läsnä. Ei siinä mitään, jos olisit tiennyt vuosien kokemuksella miksi joku asia menee niin kuin se menee, mutta yritäpä selittää se asiakkaalle, kun sinulla on jonkinlainen muistikuva aiheesta luennoilta, mutta et uskalla olla sataprosenttisen varma muistisi oikeellisuudesta. Lisäksi sai koko ajan olla pelko persiissä, ettei vaaranna potilasturvallisuutta unohtamalla mainita jotain oleellista tai hanki Kelalta sakkoa apteekille väärin perustein annetuista korvauksista.

Ehkä näistä syistä viihdyin paljon mieluummin itsehoitopuolella, jonka poikkeuksellisen laaja valikoima purkkeja ja purnukoita tuli viikkojen mittaan tuntemattomasta tutuksi. Siellä koin olevani oikeasti hyödyksi, enkä kokenut yhtä suuria paineita, sillä reseptivapailla valmisteilla on vähän hankalampi saada aikaan mitään suurempaa vahinkoa. Siksi oli kiva vielä harjoittelun jälkeen päästä tekemään iltavuoroja itsehoitoon elo-syyskuun ajaksi.

Kaiken kaikkiaan mulle jäi ensimmäisestä apteekkiharjoittelustani ihan hyvä fiilis. Apteekki, jossa työskentelin, oli reseptuuriltaan iso, ja työilmapiiri oli välillä aika hektinen. En tiedä oliko se mulle työympäristönä sopivin, mutta olen kiitollinen, että pääsin näkemään paljon erilaisia ja harvinaisempiakin tilanteita, ja oppimaan niistä. Mua on koko farmaseuttiopintojeni ajan kiinnostanut kovasti sairaalapuoli, ja toivonkin että pääsisin suorittamaan toisen harjoitteluni sairaala-apteekissa. Ei avoapteekkikaan huono vaihtoehto ollut, mutta toivon että sairaalamaailmasta löytäisin sen kipinän ja antaumuksen, jolla haluaisin tulevaisuudessa työtäni tehdä.

Ylemmissa kuvissa fiiliksiä vikan harkkapäivän päätyttyä. Päällimmäiset fiilikset oli tuolloin helpotus siitä, että se oli ohi ja ylpeys siitä, että mä selvisin.

Kesäloma jäi tänä vuonna viiteen päivään, mutta kyllähän siinäkin ehti tehdä sen kesän tähdellisimmän eli mökkeillä. Vähän meinasi tulla mutkaa matkaan, kun ei osattu käynnistää jääkaappia (ja mun mökkeilyseura ei ees ollut blondi tosin kuin minä) ja jouduttiin aamuyöllä vaihtamaan aitasta isompaan mökkiin rankkasateessa, kun se oli imaissut helteet rakenteisiinsa ja muuntautumassa hyvää vauhtia saunaksi.

Miniloman jälkeen saikin palata haastavan harkan jälkeen siihen, minkä onneksi jo taitaa, eli opiskelijaelämään. Parasta mitä yliopisto-opiskelut on mun elämään tuoneet, on ehdottomasti nää mun ympärille parin viime vuoden aikana kasautuneet ihmiset. Monet kommellukset ja kömmellykset on jo tänä syksynä ehditty kokea, ja vaikka kaikki ei olekaan ihan niin kivaa ollutkaan, niin ne oikeat tyypit onneksi pysyy edelleen menossa mukana mun välillä vuoristorataa muistuttavassa elelyssä.

Siinäpä sitä käytiin läpi taas melkeinpä puolen vuoden kuulumiset. Opinnot alkaa olla tosiaan siinä vaiheessa, että pakolliset opintojaksot on toista harjoittelua lukuun ottamatta käytynä, yhtään varsinaista tenttiä ei ole enää jäljellä ja mun lukari on aivan liian tyhjä muutamasta valinnaisesta kurssista huolimatta.

Mihin tää opiskeluaika häviää, ja onks mun ihan pakko valmistua ensi kesänä?

Pikku John, korkeita paikkoja ja yllätysnäkymä

Ja reaaliaikaiset reissupäivitykset saa näköjään jatkoa. Suurin osa päivästä kului kyllä ulkoillessa, älkää huoliko, mutta nyt oon sen jäljiltä niin poikki, että on kiva vaan istahtaa alas ja hakata muutamat rivit tämän päivän seikkailuista.

Aamuhan alkoi taas tukevalla tankkauksella päivän koetuksia varten, ja vielä maistui full English kolmantena päivänä peräkkäin. Mutta veikkaanpa, että loppuviikosta oon taas valmis palaamaan astetta kevyempään avokado-kananmuna-ruisleipä kombooni. Kunnon pekonia tulee kyllä ikävä.

Aamiaisen jälkeen hyppäsin taas bussin penkille ja ajelin tällä kertaa Hathersagen kylään. Siellä pääsin alkajaisiksi uteliaana tulevana farmaseuttina tsekkaamaan kyläapteekin tason, kun piti saada särkylääkevarastot täydennettyä. Mitähän mun harkka-apteekissa tuumattaisiin, jos ottaisin käyttöön kaikki nää 'my love' ja 'pet' puhuttelut vapaasti suomennettuna? 'Saisinko nähdä kelakorttisi, rakkaani.' 'Mitenkäs teidän D-vitamiinitilanne, lemmikkini?'  

Hathersagen kylällä on yhteyksiä tarujen Robin Hoodiin muun muassa tämän mukaan nimetyn luolan ja yllä näkyvän Robinin kaverin Little Johnin haudan muodossa.

Hautausmaavierailun jälkeen jätin vilkkaan kylän taakseni, ja lähdin kapuamaan kohti Stanage Edge -hiekkakivimuodostelmaa.

Matkalla ohitin North Lees -kartanon, joka on toiminut esikuvana Charlotte Brontën Jane Eyre -romaanin Thornfieldin kartanolle.

Itse Stanage Edge tarjosi huikeita maisemia useamman kilometrin verran. Polku kulki välillä hyvinkin lähellä kivimuodostelman reunaa, mikä muistutti mua lievän korkeanpaikankammoni olemassaolosta. Navakka tuuli, joka yritti kovasti sysätä reitiltä, ei juuri auttanut asiaa. Ei olisi musta ollut roikkumaan kielekkeellä narujen varassa, niin kuin paikkaan selvästi mieltyneet kiipeilijät oli suht sankoin joukoin päätyneet tekemään.

Tuulen tuivertamana ja helpotuksesta huokaisten palasin lopulta turvallisesti maankamaralle, ja lähdin palaamaan kohti Hathersagea.

Yritin ottaa tästä kaverista (jonka päälle olin hilkulla tallata) myös snäppiä, mutta oli ilmeisesti liian ruma rupikonna, kun puhelin päätti vetää totaalijumit. Yrittäessäni sitä siinä epätoivoisesti herätellä henkiin iski vasten kasvoja totuus, että en mä täällä kyllä ilman puhelinta kovin pitkälle pötkisi. Kyllähän multa löytyi laukusta jonkin näköinen kartta, mutta en mä olisi itseäni sinne osannut sijoittaa mistään varsinaisesta kartan lukemisesta puhumattakaan. Ei oo oikeastaan ikinä ollut pakko opetella, kun Google Maps on ollut kaveri. 

Vaan nytpä olin yhtäkkiä omillani, kun eihän se vekotin enää suostunut käynnistymään. Onneksi pystyin jo erottamaan kaukaisuudessa Hathersagen kyläkirkon korkean huipun, jonka saatoin valita maamerkikseni. Samalla kiittelin itseäni siitä, että olin säästellyt kolikoita bussilipun verran, kun enhän mä nyt voisi käyttää ostamaani viikkolippua, kun se oli, yllätys yllätys, siellä puhelimessa... 

Olin jo kylän laitamilla, kun saavuin epäselvään risteykseen ja päätin vielä kerran kokeilla josko siihen iPhoneen saisi jotain eloa. Ja huh, käynnistyihän se, ja olin taas kartalla! Tää lyhyt, mutta sitäkin vaikuttavampi kokemus, joka olisi kyllä voinut olla sata kertaa karmivampi jossain oikeasti keskellä ei mitään, sai kyllä vakavasti harkitsemaan niiden kartanlukutaitojen päivitystä...

Mutta säikähdyksellä selvittiin tällä kertaa, ja nyt kun oli taas kaikki maailman tieto käytettävissä uskalsin luottaa siihen, että se pysyisi saatavilla, ja käskytin Google Mapsin etsimään mulle reitin vähän matkan päässä sijaitsevalle Surprise View -näköalapaikalle. Lyhyen bussiajelun jälkeen vastassa olikin varsin mielenkiintoisia kivimuodostelmia. Näillä seuduilla on aikoinaan kaiverrettu paljon myllynkiviä, joista osa lepää vieläkin paikoillaan.

Surprise Viewta on tituleerattu yhdeksi Peak Districin parhaista näköalapaikoista, mutta mut se jätti ehkä vähän kylmäksi. Liekö syynä ollut sitten pilvinen sää vai jalkoja tässä vaiheessa jo melko lailla painanut väsymys, mene ja tiedä. Oon kuitenkin iloinen, että tuli tämäkin paikka tsekattua. Varmasti olisi ollut tosi vaikuttavat näkymät auringonlaskun aikaan tai silloin, kun ympäröivien nummien kanervat on kukassa.

Huh, nyt voisin taas hautautua kirjan pariin kun tän mökin hyllystä sattui löytymään yksi trilleri, jonka oon halunnut lukea. Mulla ois nyt kolme iltaa aikaa kahlata se, ja mietin uskallanko aloittaa jos en ehdi loppuratkaisuun asti. Ehkä mä otan sen riskin.