Ladybowerin tekojärvi

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänäni päädyin vähän extempore Ladybower-tekojärvelle. Alun perin mulla oli ollut suunnitelmissa jatkaa Hope Valleyn tyhjentämistä geokätköistä, mutta sitten muistin vielä edellisenä iltana tämän järven, jota olin tsekkaillut jo reissua suunnitellessani. Aiemmin olin sen kuitenkin sivuuttanut, koska paikkaan ei kulkenut suoria bussireittejä kylästä, jossa majailin. Tovin Google Mapsittelun jälkeen olin kuitenkin saanut kuin saanutkin sumplittua itselleni suhteellisen järkevän reitin, ja niin sitä sitten mentiin!

Tosin ensin tein edellisestä päivästä viisastuneena koukkauksen Hathersagen apteekkiin, josta haalin pullon aurinkorasvaa läträiltäväksi. Eikä tämä ollut ollenkaan hullumpi temppu, sillä kyseisenä päivänä mittari näytti vielä illallakin mukavia + 24 °C lukemia. Se on huhtikuussa pohjois-Englannissa kuulkaas oikein hyvä se, ja taisi itse asiassa olla mun lomaseutujen lämpimin huhtikuun 19. koskaan.

Ladybowerin tekojärvi valmistui 1940-luvulla useamman rakennukseen ja täyttämiseen kuluneen vuoden aikana. Musta kiehtova yksityiskohta on, että täytön yhteydessä veden alle hukkui kaksi kokonaista kylää, Derwent ja Ashopton. Googlailemalla löytää jänniä kuvia muun muassa vedestä mystisesti kohoavasta Derwentin kirkon tornista, joka jätettiin alun perin muistomerkiksi. Tänä päivänä tornia ei valitettavasti enää pääse kummastelemaan, sillä se on sittemmin räjäytetty turvallisuussyistä. Ilmeisesti tekojärven vesi on kuitenkin loppuvuoden puolella ollut poikkeuksellisen matalalla kuivan ja kuuman kesän jälkeen, ja joitain kylän raunioita on nyt noussut pinnan yläpuolelle ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995.

Ladybowerin yhteydessä sijaitsee myös toinen tekojärvi, Howden. Veden kulkua näiden välillä säätelee yllä olevissa kuvissa näkyvä Derwentin pato, joka kohoaa vaikuttavaan 34 metrin korkeuteen laakson pohjasta.

Kiersin järven loogisesti myötäpäivään, ja puolet matkasta kului metsäteitä ja -polkuja seuraillen, siinä missä toisella puolella pääsi kulkemaan vaihtelun vuoksi maalaisraitteja. Yhden jälkimmäisenä mainitun mutkan takaa putkahti esiin myös turistikuvien helmi, punainen puhelinkoppi. Ilmeisesti se oli muinaisjäänne jommasta kummasta paikalla aiemmin sijainneesta kylästä, koska tänä päivänä sen lähistöllä nökötti vain muutama mökki. Toisaalta on näihin koppeihin erikoisemmissakin paikoissa törmätty.

Matkan varrella tuli vastaan myös vähän wild-lifea.

Oli jälleen kiva päivä, joka myös päättyi kivasti Bradwellin fish & chips shopiin. Työntekijät ja asiakkaat oli kauhean ystävällisiä, ja osasi jopa toivottaa mulle hyvästit suomeksi! Tämän ja kaiken ulkoilun jälkeen oli hyvä päättää ilta oman mökin terassilla siideriä siemaillen.

Seuraavana päivänä jouduin sanomaan haikeat hyvästit Peak Districille. Mökki piti luovuttaa kymmeneen mennessä, joten puksuttelin jo yhdeksän jälkeen takaisin sivistyksen pariin Manchesteriin. Tuntui kyllä oudolta kaikki se ihmisvilinä, meno ja meininki harmonisesti luonnon helmassa vietetyn viikon jälkeen. Suunnitelmissani oli ollut pistäytyä aikaisella iltapäiväteellä Liisa Ihmemaasta inspiraatiota ammentaneessa Richmondin teehuoneessa. Valitettavasti paikka oli vierailuhetkenäni niin tupaten täynnä, että pelkäksi suunnitelmaksi se jäikin. No ehkä joku toinen kerta.

Käytin sitten luppoajan matkarahakassan tyhjäksi kaapimiseen, ja uusien löytöjen ahtamiseen jo ennestään pursuilevaan matkalaukkuuni. Lento lähti vaille kuuden paikallista aikaa, ja koti-Kuopioon jatkolentoni laskeutui seuraavan päivän puolella. Kaiken kaikkiaan jäi hyvä ja rento fiilis tästä irtiotosta. Erityisen ylpeä olin siitä, että vaikka ehdinkin näkemään ja kokemaan paljon, en missään vaiheessa tuntenut juoksevani paikasta toiseen pää kolmantena jalkana (mikä on siis mun reissaamiseen valitettavan yleisesti yhdistyvä oheisilmiö). Sain jopa jossain välissä luettua kolme kirjaa!

Loppuun voisin vielä kertoa mielipiteeni Bradwellistä, jos joku tänne blogiin näiden postauksien perusteella eksyvä joskus halajaa lähteä katsastamaan itse näitä upeita paikkoja, ja miettii missä majoittua.  

Alun perin olisin halunnut asettua reissuni ajaksi Castletoniin, joka vaikutti ihanteelliselta paikalta suosittujen ulkoilureittien ja hyvien kulkuyhteyksien varrella. Törmäsin kuitenkin self-catering mökkejä selaillessani tosi sympaattiseen pikkumökkiin vähän vähemmän tunnetussa kylässä, Bradwellissa, jonka sijainti ei ollut ihan niin keskeinen. Kylässä itsessään ei myöskään ollut mitään varsinaista nähtävää, mutta näistä seikoista huolimatta mökki jäi kummittelemaan mieleeni idyllisyydellään sen verran vahvasti, että päädyin sen lopulta varaamaan.

Kyseinen asumus oli nimeltään Sunny Bank View, ja se kyllä vastasi odotuksiani täydellisesti! Kaikki tarvittava löytyi itsenäiseen lomailuun, ja mökin koko oli juuri passeli soolomatkaajalle. Lämpöä riitti ja suihku pelitti, mikä oli välttämättömyys pitkien patikointipäivien jälkeen. Lisäksi pääsin ensimmäisenä testaamaan mökin uutta laajakaistaa, ja paljastui, että se toimi jopa nopeammin kuin mökin omistajien oman kodin wi-fi...

Mökin sijainti oli tosi hyvä, lähimmälle bussipysäkille asteli alle viidessä minuutissa ja kauppaan kymmenessä. Bradwellistä tosiaan löytyy pieni paikallinen ruokakauppa co-operative food, jonka valikoimilla kyllä pärjäsi ihan hyvin viikon verran. Lisäksi kylästä löytyi fish & chips shop ja useampi pubi. Julkinen liikenne toimi myös hyvin. Mulla oli käytössä bussipassi, jolla sai matkustaa viikon rajattomasti tietyillä busseilla. Hintaa tällä oli muistaakseni joku 20 puntaa, ja sillä pääsin näppärästi kaikkialle Ladyboweria lukuun ottamatta.

All in all vahva suositus Bradwellille, joka ei välttämättä ole Peak Districin kylistä tunnetuimpia eikä parhaiden vaellusreittien varrella, mutta oikein kaunis ja herttainen kylä hyvine palveluineen. Sunny Bank Viewille vielä vahvempi suositus, karismaattinen pikkumökki ja tosi mukavat ja ystävälliset omistajat! 

Saatiinhan tääkin reissureportaasi päätökseensä, ja vielä saman vuoden sisällä, huh.

Castletonin luolalaakso ja äiti vuori

Sitkeästi viedään eteenpäin reissureportaasia, joka on edennyt jo kuudenteen matkapäivään. Edellisenä päivänä toimintaa hidastanut orastava flunssani meni onneksi menojaan puolen päivän levolla, ja nyt sain viettää koko valveilla oloajan liikkeessä. Ulkoilusää oli aika huippu, mistä kertonee se, että onnistuin polttamaan itseni. Ai miten niin en tullut pakanneeksi mukaan aurinkorasvaa huhtikuiselle Englannin reissulle...

Päivä alkoi käppäilyllä tukikohdastani Bradwellistä Castletoniin, jonne oli matkaa reilut kolme mailia eli sopivasti alkulämmittelyiksi.

Castleton on väkiluvultaan myös aika pieni, reilu 600 asukkaan kylä, mutta vilkkautta sen ympäristöön tuovat turistit ja retkeilijät. Paikan sijainti on nimittäin aika loistava retkeilyreittien suhteen, minkä lisäksi sieltä löytyy kivasti nähtävyyksiä. 

Lähistöllä on jopa neljä luolaa, joista Treak Cliff Cavern sisältää kookkaimman yksittäisen kappaleen paikallista Blue Stone -kivilaatua, jota ei esiinny missään muualla maailmassa. Peak Cavernillä puolestaan on Euroopan suurin luonnollisesti muodostunut luolan suu, joka on sen verran tilava, että siinä on aikoinaan sijainnut asutusta ja pubi. Speedwell Caverniin päästäkseen joutuu matkustamaan veneellä maan alla, ja Blue John Cave esittelee nimensä mukaan lisää tätä kohtuuarvokasta kiveä. Näitten lisäksi kylän yllä kohoavat kukkulalla Peverilin linnan rauniot, jotka yllä olevassa kuvassa vilahtavatkin Cave Dale -nimisestä, kuvankauniista laaksosta kuvattuna.

Olin alun perin harkinnut tsekkaavani jonkun alueen luolista, mutta lopulta ajatus kylmään ja kosteaan luolaan ahtautumisesta tuntui vähän typerältä, kun ulkona oli kerrankin hyvä sää. Niinpä aloitin kylään päästyäni heti varsinaisen päivämarssini Cave Dalesta Derbyshiren maaseutujen halki kohti Mam Tor -kukkulaa.

Muistan kun vaeltelin kiviaitojen reunustamia maalaisteita, kuuntelin lampaita, lueskelin vapaan kanan munia myyviä kylttejä maalaistaloja ohittaessani ja nautin keväisestä tuulenvireestä, joka oli juuri sopivan viilentävä lämpimänä päivänä. Oho, tulipas sieltä varsinaista proosaa, mutta pointti oli se, että tuolloin tuli vaan sellainen kokonaisvaltainen 'ai että mä oon onnellinen tällä hetkellä' -fiilis. Ei ollut kiire mihinkään, vaikka mulla määränpää olikin, ja sai vaan olla, hengittää ja kävellä. Se on kuulkaas välistä aika kivaa se.

Mam Torille kipuaminen ei ollut ihan samanlaista käyskentelyä, ja tuulikin muistutti kukkulan harjalla enemmän tuulitunnelia. Mam Tor tulee sanoista 'Mother Hill', ja lisäksi sitä kutsutaan myös nimellä Shivering Mountain eli 'vapiseva vuori' näin vapaasti suomennettuna. Nämä nimet juontavat juurensa siitä, että maanvyöryt on vapisuttaneet kukkulan itäiselle puolelle ikään kuin pienempiä kukkuloita, joiden "äiti" Mam Tor on. 

Kyseessä on tosi suosittu paikka Peak Districillä, ja ymmärrän kyllä miksi se sieltä must see -listalta löytyy. Selkeänä päivänä tuolta pystyy kuulemma näkemään Manchesteriin asti! Ilokseni sain poimia noilta rinteiltä 1000 geokätköni, enkä olisi kyllä paljon parempaa miljöötä sen merkkipaalun saavuttamiseen keksinyt.

Mam Torilta palailin sitten Castletoniin, josta otin suosiolla bussin Bradwelliin, koska kävelyä oli tähän mennessä takana kuutisen tuntia. Tovin mökissä levähdettyäni ja ruokailtuani tuntui kuitenkin siltä, että jalat kestäisi vielä Bradwellin laitamilla kohoavalle kukkulalle kapuamisen ja auringonlaskun ihastelun sieltä käsin.

No, kuten kuvista näkyy se aurinko hävisi horisonttiin aika rivakkaa tahtia, ja lopulta sain kuumotellen kompuroida pimenevällä nummella kohti kaukaisuudessa kotoisasti loistavia kylän valoja. Vaikken ehtinytkään saamaan toivomiani postikorttimaisia kuvia Hope Valleystä laskevan auringon loisteessa tää päivä oli kokonaisuudessaan siitä huolimatta mun suosikkipäivä tällä reissulla.

Edale - Pennine Way, lampaita ja mutaisia kukkuloita

Hyvää joulupäivän iltaa kaikille teille, jotka olette mun tapaan paenneet sukuanne sosiaaliseen mediaan! Ajattelin nyt smoothisti jatkaa tätä huhtikuussa aloittamaani reportaasia viime Englannin reissultani, kun kaiken perhejuhlinnan jälkeen sekin tuntuu ihan mieluisalta tehtävältä. Nää kuvat on tosiaan lojuneet valmiiksi muokattuina täällä sieltä keväästä lähtien, mutta tekstistä ei ole tullut valmista ei niin millään. Ja nythän sitä sitten hyvin irtoaakin näin reilu puoli vuotta itse tapahtumien jälkeen... 

Mutta yritetään. Käsittelyssä tänään siis viides matkapäivä, joka kului Edalen kylään ja sen lähiympäristöön tutustuessa. Paikallisjunalla pääsi kätevästi mun majapaikkaa lähimmältä asemalta perille alle kymmenessä minuutissa. 

Edale oli asukasluvultaan pienin, alle 400 asukkaan kylä, jossa tuli tällä reissulla käytyä. Alkujaan paikalla oli vain yksittäisiä karjapaimenten asumuksia, joista keskeisimmin sijainnut Grindsbrook Booth on nykyään kyläkeskus. Toinen kylän pubeista on myös Iso-Britannian ensimmäisen ja kuuluisimman vaellusreitin, Pennine Wayn, starttipiste.

Kävinkin jo ottamassa vähän ensimakua Pennine Waystä, kunnes paikallinen geokätkötraili ohjasi muille maille. Lampaat ja virkistävä tihkusade pitivät seuraa kätköjä loggaillessa. 

Vaelluskengät pääsi tositoimiin polun muuttuessa paikoitellen mutavelliksi. Siitä syystä kuutisen kilometriä tuntuikin riittävän ihan mukavasti tälle päivämarssille. Kevyemmästä päivästä ei luultavasti ollut haittaa siinäkään mielessä, että mulla oli edellisenä iltana ollut vähän kipeä olo. Edalesta mökkiini kotiuduttuani vietinkin loppupäivän peiton alla pientä kuumetta potien. 

Ja tän enempää mä en oikeasti enää muista. Olenko nyt ylpeä tästä postauksesta? En missään nimessä. Mutta olenko tyytyväinen, että sain sen vihdoin ulos? No totta hitossa!

Pikku John, korkeita paikkoja ja yllätysnäkymä

Ja reaaliaikaiset reissupäivitykset saa näköjään jatkoa. Suurin osa päivästä kului kyllä ulkoillessa, älkää huoliko, mutta nyt oon sen jäljiltä niin poikki, että on kiva vaan istahtaa alas ja hakata muutamat rivit tämän päivän seikkailuista.

Aamuhan alkoi taas tukevalla tankkauksella päivän koetuksia varten, ja vielä maistui full English kolmantena päivänä peräkkäin. Mutta veikkaanpa, että loppuviikosta oon taas valmis palaamaan astetta kevyempään avokado-kananmuna-ruisleipä kombooni. Kunnon pekonia tulee kyllä ikävä.

Aamiaisen jälkeen hyppäsin taas bussin penkille ja ajelin tällä kertaa Hathersagen kylään. Siellä pääsin alkajaisiksi uteliaana tulevana farmaseuttina tsekkaamaan kyläapteekin tason, kun piti saada särkylääkevarastot täydennettyä. Mitähän mun harkka-apteekissa tuumattaisiin, jos ottaisin käyttöön kaikki nää 'my love' ja 'pet' puhuttelut vapaasti suomennettuna? 'Saisinko nähdä kelakorttisi, rakkaani.' 'Mitenkäs teidän D-vitamiinitilanne, lemmikkini?'  

Hathersagen kylällä on yhteyksiä tarujen Robin Hoodiin muun muassa tämän mukaan nimetyn luolan ja yllä näkyvän Robinin kaverin Little Johnin haudan muodossa.

Hautausmaavierailun jälkeen jätin vilkkaan kylän taakseni, ja lähdin kapuamaan kohti Stanage Edge -hiekkakivimuodostelmaa.

Matkalla ohitin North Lees -kartanon, joka on toiminut esikuvana Charlotte Brontën Jane Eyre -romaanin Thornfieldin kartanolle.

Itse Stanage Edge tarjosi huikeita maisemia useamman kilometrin verran. Polku kulki välillä hyvinkin lähellä kivimuodostelman reunaa, mikä muistutti mua lievän korkeanpaikankammoni olemassaolosta. Navakka tuuli, joka yritti kovasti sysätä reitiltä, ei juuri auttanut asiaa. Ei olisi musta ollut roikkumaan kielekkeellä narujen varassa, niin kuin paikkaan selvästi mieltyneet kiipeilijät oli suht sankoin joukoin päätyneet tekemään.

Tuulen tuivertamana ja helpotuksesta huokaisten palasin lopulta turvallisesti maankamaralle, ja lähdin palaamaan kohti Hathersagea.

Yritin ottaa tästä kaverista (jonka päälle olin hilkulla tallata) myös snäppiä, mutta oli ilmeisesti liian ruma rupikonna, kun puhelin päätti vetää totaalijumit. Yrittäessäni sitä siinä epätoivoisesti herätellä henkiin iski vasten kasvoja totuus, että en mä täällä kyllä ilman puhelinta kovin pitkälle pötkisi. Kyllähän multa löytyi laukusta jonkin näköinen kartta, mutta en mä olisi itseäni sinne osannut sijoittaa mistään varsinaisesta kartan lukemisesta puhumattakaan. Ei oo oikeastaan ikinä ollut pakko opetella, kun Google Maps on ollut kaveri. 

Vaan nytpä olin yhtäkkiä omillani, kun eihän se vekotin enää suostunut käynnistymään. Onneksi pystyin jo erottamaan kaukaisuudessa Hathersagen kyläkirkon korkean huipun, jonka saatoin valita maamerkikseni. Samalla kiittelin itseäni siitä, että olin säästellyt kolikoita bussilipun verran, kun enhän mä nyt voisi käyttää ostamaani viikkolippua, kun se oli, yllätys yllätys, siellä puhelimessa... 

Olin jo kylän laitamilla, kun saavuin epäselvään risteykseen ja päätin vielä kerran kokeilla josko siihen iPhoneen saisi jotain eloa. Ja huh, käynnistyihän se, ja olin taas kartalla! Tää lyhyt, mutta sitäkin vaikuttavampi kokemus, joka olisi kyllä voinut olla sata kertaa karmivampi jossain oikeasti keskellä ei mitään, sai kyllä vakavasti harkitsemaan niiden kartanlukutaitojen päivitystä...

Mutta säikähdyksellä selvittiin tällä kertaa, ja nyt kun oli taas kaikki maailman tieto käytettävissä uskalsin luottaa siihen, että se pysyisi saatavilla, ja käskytin Google Mapsin etsimään mulle reitin vähän matkan päässä sijaitsevalle Surprise View -näköalapaikalle. Lyhyen bussiajelun jälkeen vastassa olikin varsin mielenkiintoisia kivimuodostelmia. Näillä seuduilla on aikoinaan kaiverrettu paljon myllynkiviä, joista osa lepää vieläkin paikoillaan.

Surprise Viewta on tituleerattu yhdeksi Peak Districin parhaista näköalapaikoista, mutta mut se jätti ehkä vähän kylmäksi. Liekö syynä ollut sitten pilvinen sää vai jalkoja tässä vaiheessa jo melko lailla painanut väsymys, mene ja tiedä. Oon kuitenkin iloinen, että tuli tämäkin paikka tsekattua. Varmasti olisi ollut tosi vaikuttavat näkymät auringonlaskun aikaan tai silloin, kun ympäröivien nummien kanervat on kukassa.

Huh, nyt voisin taas hautautua kirjan pariin kun tän mökin hyllystä sattui löytymään yksi trilleri, jonka oon halunnut lukea. Mulla ois nyt kolme iltaa aikaa kahlata se, ja mietin uskallanko aloittaa jos en ehdi loppuratkaisuun asti. Ehkä mä otan sen riskin.

Greetings from Peak District

Tervehdys täältä Peak Districin kansallispuiston sydämestä! Mulla on viime vuosina muodostunut nähtävästi perinteeksi raapia kokoon sen verran reissurahaa, että pääsen kerran vuodessa Brittilään. Tänä vuonna ajankohdaksi vierailulle osui huhtikuun puoliväli, joka jäi Englannissa vietetyiltä au pair -ajoilta erityisen hyvin mieleen kevätkukkineen, vihertävine kukkuloineen ja karitsoineen. 

Matka alkoi 13.4 aamulennolla Kuopiosta Helsinkiin, josta jatkoin Manchesteriin. Mun toiminta lentokentillä oli vielä ihan smoothia unettomasta yöstä huolimatta, mutta Englannin maakamaralla alkoi varsinainen säätäminen. Lensin nyt ensimmäistä kertaa Manchesterin kautta, jonka lentokentällä palloilin vähän miten sattuu sekoillen valuutanvaihdossa ja eksyen juna-aseman sijaan ratikka-asemalle. Lopulta onnistuin kampeamaan laukkuni junaan, jonka kohteena oli Manchester Piccadillyn asema. Siellä jouduin vielä kysymään kolmelta eri henkilöltä matkatavarasäilytyksen sijaintia ennen kuin pääsin hetkeksi rentoutumaan kauan odotetun shoppailun merkeissä.

Kolmen tunnin rajan ylitettyäni aloin olla kypsä ihmisten väistelyyn ja sorryn hokemiseen, joten päätin tyytyä siihen mennessä haalimaani materiaan ja palata asemalle. Tarkoituksenani oli junailla itseni vielä saman päivän aikana Peak Districin kansallispuistoon, jossa viettäisin seuraavan viikon self-catering tyylillä lomaillen. Jotenkin onnistuin kuitenkin vielä myöhästymään aikomastani junasta, vaikka se seisoi vartin laiturilla suoraan edessäni. 

Juna on aina ollut mun inhokkikulkuneuvo matkustaa täällä Briteissä, koska en jostain syystä oo ikinä varma mikä juna on menossa minnekin. Onneksi seuraava juna mun määränpäähän näytti lähtevän jo tunnin päästä, ja odottelu kului mukavasti Costan chai latte -kupposen ääressä. Kun ystävällinen lipuntarkastaja oli näyttänyt mulle oikean junan suunnilleen kädestä pitäen, uskalsin vihdoin nousta sen kyytiin ja matka Manchesterin ihmisvilinästä kohti luonnonrauhaa saattoi alkaa.

Taksilla, lentokoneella ja junalla matkustaminen ei tälle tytölle riittänyt, vaan vielä piti pääteasemalta päästä ajelemaan tilapäiseen kotikylään vanhalla kunnon double-decker bussilla. Oikealle pysäkille jääminen ei tuottanut ongelmia, olinhan tunnollisesti opiskellut sen etukäteen Google Mapsista ja vuokraamani mökkikin löytyi jostain kapeiden kujien suojista. Ihan vielä en päässyt hengähtämään, vaan vietin vartin kasvavan epätoivon vallassa avainsäilön koodia pyöritellen, kunnes se lopulta antautui ja sain vielä hetken ronklata oven kanssa ennen kuin sain sen auki.

Mökki oli juuri sopivan kokoinen soolomatkustajalle, viihtyisä ja ennen kaikkea lämmin. Pienestä keittiöstä löytyi kaikki tarpeellinen, suihku ja vessa olivat modernit ja mulla oli tervetullut olo. Ainut ja aika iso mutta oli se, ettei wi-fi suostunut yhdistämään millään laitteella. Myöskään puhelimen netti ei toiminut sisällä lainkaan. Tässä vaiheessa iltaa olin kuitenkin jo sen verran väsynyt, etten jaksanut alkaa murehtimaan, vaan ajattelin, että on parempi nukkua matkaväsymykset ja kiukutukset pois. Olin ollut koko päivän samoilla silmillä liikenteessä, kun nukkumatti unohti edellisenä yönä käydä, joten pehkuihin meno olikin varmaan paras mahdollinen idea siinä vaiheessa.

Seuraavana aamuna kaikki näyttikin jo paljon valoisammalta, ja ehdin miettiä ettei pikku tauko somesta välttämättä olisikaan pahasta. Kiitin itseäni, että olin illalla jaksanut viimeisillä voimillani täyttää jääkaapin kyläkaupan antimilla, ja saatoin nyt kokkailla itselleni maassa maan tavalla englantilaisen aamiaisen. Sitä nautiskellessani selailin mökin omistajien jättämää infokansiota, josta olin edellisenä iltana turhautuneena tutkaillut wi-fi salasanoja. Kansio oli tullessani ollut auki sohvalla, ja nyt tulin ensimmäisen kerran sulkeneeksi sen. Ja mitäs siinä kannessa sitten lukikaan kissankokoisella fontilla - password for the wi-fi has just changed, the new password is ***. Oispa ollut kiva huomata tuo loman viimeisenä päivänä... Mutta voi sitä riemua kun se sitten toimi! Että se siitä sometauosta... 

Päivä oli siis saanut varsin loistavan alun, ja lähdin intoa puhkuen tutustumaan lähiympäristöön. Tukikohtanani täällä toimii siis Bradwell-niminen vajaan 1500 asukkaan kylä. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä pikkukylä ei tarjoa, ja ainut vetonaula voisi liittyä pitkänmallisen sateenvarjon kehittäjään Samuel Foxiin, joka syntyi Bradwellissä (miten mua ei jotenkin yhtään yllättä, että tää keksintö on tehty Briteissä heh). 

Lähdin rohkeasti valloittamaan kylän laitamilla kohoavaa mutaista kukkulaa. Vaelluskengät pääsi monen vuoden tauon jälkeen tositoimiin, ja vaatteet väheni tasaiseen tahtiin mitä ylemmäs päästiin. Maisemat oli maitohappojen arvoiset.

Kukkulan laelta avautuivat Shattonin nummet, joita lähdin kiertelemään samalla paikalliseen geokätkötarjontaan tutustuen ja satunnaisia ohikulkijoita moikkaillen.

Ennustus oli lupaillut pilvistä säätä, mutta aurinko päättikin muistuttaa olemassaolostaan, kuten kuvista näkyy. Ensimmäistä kertaa sai tänä vuonna paljastaa talven kalmankalpeuttamat käsivarret takin hihoista ja tunnustella leppeää kevättuulta iholla.  

Siinäpä se ensimmäinen kokonainen lomapäivä kuluikin ihanissa maisemissa rauhakseen käyskennellessä. Peak District teki erittäin positiivisen ensivaikutuksen, ja nosti odotukset loppuviikosta korkealle. Toivoin kovasti näkeväni visiittini aikana narsisseja ja lampaita karitsoineen, eikä tarvinnut pettyä. Lisäksi löytyi paljon muita kevätkukkia esikoista suomalaiselle vähän tutumpiin leskenlehtiin. Ruohokin vihersi jo kauniisti, vaikka lehdet vielä puista puuttuivatkin.

Tämä aamu valkeni sitten vähän harmaampana. Onneksi tämä oli ainut päivä, jolle lupailtiin sadetta, joten nappiin näyttäisi menneen reissun ajoitus. Nytkään en antanut kostean ilman lannistaa, vaan hyppäsin aamutuimasta paikallisbussiin ja lähdin valloittamaan Win Hilliä. 

Kyllä tuntuu Puijonlaakson mäet pikkunyppylöiltä sen jälkeen, kun oon viikon kavunnut näitä rinteitä... Win Hill kohosi kunnioitettavan 462 metrin korkeuteen, ja aurinkoisena päivänä olisi varmasti nähnyt tosi kauas. Vaan kyllähän noita sumuverhon taakse kätkeytyneitä maisemiakin sen puolisen tuntia ihasteli. Sitten alkoikin vihdoin se luvattu sade, ja oli aika suunnata takaisin lähimpään kylään. Laskeutuminen oli onneksi nousua huomattavasti nopeampaa, vaikka varovainen saikin olla, ettei liukastunut mudassa ja vetänyt loppumatkan pyllymäkeä.

Matkalla tuli ohitettua Twitchill-niminen farmi, jonka kupeessa törmäsin näihin söpöläisiin. Hope-kylästä pääsin bussilla takaisin Bradwelliin ja loppupäivän oonkin nyt vaan kotoillut täällä mökissäni, muokkaillut kuvia ja kirjoitellut tätä postausta. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun postaan reissusta reaaliajassa. Saa nähdä tuleeko muilta päiviltä yhtä tuoretta settiä, vai harkitsenko sitä netissä roikkumisen rajoittamista... 

Nyt alkaa joka tapauksessa riittää tälle päivälle, ja siirryn teekupposen ja kirjan pariin. Oli muuten helvetin hyvä veto ottaa matkalukemiseksi keskellä ei mitään olevaan mökkiin sijoitettu trilleri...