Kuvailevainen

Vuosi 2019 oli mun bloggaushistorian pohjat - julkaisin aivan huikeat 1 postausta! Oon nyt joululomalla mennyt ajassa taaksepäin blogien kulta-aikoihin, ja lueskellut läpi vaikka miten monta vanhaa suosikkia ja uutta tuttavuutta, ihan parasta lomatekemistä! Siitä inspiroituneena tulin elvyttämään tätäkin paikkaa tutuksi käyneellä kaavalla, eli viimeisen puolen vuoden kuulumiset huippulaatuisten puhelinkuvakollaasien kera, olkaatte hyvä.

Viime postaus päättyi onnellisesti siihen, kun kerroin tulleeni hyväksytyksi proviisorin koulutusohjelmaan. Loppukesän jokainen aamu alkoikin aina hetken sängyn laidalla istuskelulla ja tämän faktan itselleen ääneen toteamisella. Kyllä sen sitten joskus elokuun puolella alkoi jo uskoakin kurssivalintoja tehdessään. Tosin vieläkin, kun syyslukukausi näitä opintoja on jo takana, tulee hetkiä, kun tajuntaan iskee yhtäkkiä, että ei helvetti, mä tein sen ja täällä mä nyt oikeasti olen ja opiskelen!

Muuten kesä meni pitkälti töitä tehdessä, vuoroviikoin apteekin toimituksessa ja sytostaattilabrassa. Etenkin sytovuorot jännittivät aluksi, mutta mulla oli onneksi lähes aina viereisen vetokaapin ääressä kokeneempi kaveri, jolta saattoi harvemmin menevien lääkkeiden yhteydessä varmistella niiden käsittelyä. Kesällä oli onneksi myös vähän hiljaisempaa annosmäärien suhteen, jolloin ei tullut ylimääräistä stressiä kiireestä. Viimeisen sytoviikon jälkeen olo oli itse asiassa aika haikea, juurihan tässä päästiin vasta vauhtiin!

Myös toimituksen puolella sain pikku hiljaa kartutettua rohkeutta puhelimeen vastaamiseen, vaikka se oli aluksi iso mörkö. Viimeisille viikoille osui osastojen muutto, mikä aiheutti melkoista häslinkiä myös apteekin päässä. Yllättävän kivuttomasti siitäkin kuitenkin selvittiin, pienoisesta vajaamiehityksestä huolimatta. Kaiken kaikkiaan harjoittelusta ja kesätöistä jäi todella hyvä fiilis. Opin aivan valtavasti ja sairaalamaailma vei mennessään. Vaikea on kuvitella itseään millekään muulle sektorille työskentelemään tämän kokemuksen jälkeen, mutta ei nyt sanota ei ikinä.

Mikkelikin osoittautui puolen vuoden kokemuksella yllättävän kivaksi, vaikka aiemmat käyntikokemukset eivät olleet säväyttäneetkään. Sain itse asua mukavan lähellä luontoa, eikä kanat lenkkikavereina olleet erikoinen näky. Välimatkat taittui näppärästi pyörällä, ja mäkiä osui työmatkan varrelle tasan kaksi, jotka eivät Kuopion Puijonlaaksossa viimeiset neljä vuotta majailleena tuntuneet missään. Kavereitakin löytyi paikkakunnalta niin ikään kaksin kappalein, jolloin ei tarvinnut vapaa-aikaansakaan ihan yksinäisenä sutena viettää. Mikkelissä majaillessani pääsin myös ensimmäistä kertaa kokeilemaan Liikku-saleja, ja treenit nousi ihan uudelle tasolle! Parhaimmillaan kävin nostelemassa rautaa viisi kertaa viikossa, ja vaikka se ei juuri ulkoisesti näyttäytynytkään oli olo ihan eri. Tuon tiiviin salijakson jälkeen on nykyään vaikeaa olla kokonaan treenaamatta kolmeen päivään. Mahtaisi kaikki mun liikunnanopettajat kääntyä haudoissaan, jos tän kuulisivat, sen verran suuresti inhosin aikoinaan koululiikuntaa...

Heinäkuun loppupuolella aloin suhata enemmän Mikkeli-Kuopio väliä raahaten mennessäni aina matkalaukullisen omaisuuttani. Olin näemmä unohtanut au pair -aikana oppimani opit siitä, että vähemmälläkin materialla pärjää vallan mainiosti. No, eipähän mennyt haukkatreenit hukkaan. Kevään aikana en juuri Kuopiossa käynytkään, vaikka mulla sielläkin edelleen asuntoni oli. Mä oon ihminen joka kiintyy tosi vahvasti paikkaan ja aikaan, ja farmaseuttiopintojen päätyttyä Kuopioon palaaminen oli aina vähän katkeransuloista. Ei ollut enää oikeastaan mitään syytä majailla siellä ja suurin osa entisistä opiskelukavereistakin oli hajaantunut jo toisaalle. Kuopio on kuitenkin kolahtanut mulle ja kovaa, onhan täällä mun ensimmäinen ikioma koti.

En kuitenkaan tiedä olisinko pystynyt palaamaan tänne, jos en olisi saanut jatkaa opintoja, sen verran vahvasti Kuopio on mulle kuitenkin opiskelukaupungiksi leimautunut. Olisi tuntunut todella pahalta seurata vierestä, kun osa porukasta palaisi syksyllä yliopistolle, ja itse olisin jäänyt siitä junasta. Saatuani tiedon opiskelujen jatkumisesta syksyllä alkoi Kuopio vetää puoleensa taas kuin magneetti. Oispa jo syyskuu!

Mutta ei nyt vielä palata sinne Kuopioon, vaan nostalgisoidaan vielä vähän Mikkelin puolella. En nimittäin voi olla mainitsematta sitä, miten rentouttavasti mun viimeinen työviikko siellä alkoi. Olin taas viikonloppuna heittänyt matkalaukullisen tavaraa Kuopioon, ja palannut sunnuntai-iltana Mikkeliin huomattavasti kevyempien kantamuksien kera. Vähän liiankin kevyeksi osoittautuivat taskut, sillä avaimiahan ei löytynyt ei niin mistään. Mitäpä teet, kun kello on kymmenen sunnuntai-iltana, puhelimessa on akkua 5 prosenttia jäljellä, ja saat yhtäkkiä todeta jääneesi kodittomaksi?

"Pienten" paniikki-itkujen jälkeen ei auttanut muu kuin käydä kuntosalilla lataamassa akku, ostaa liput viimeiseen bussiin, joka olisi puolen yön jälkeen perillä Kuopiossa ja istua samat lähemmäs kolme tuntia, jotka olit juuri istunut bussissa toivoen, että avaimet löytyy kotoa. Kotiovella olin yhden aikoihin, jonka jälkeen odottelin vielä puoli tuntia oven avaajaa, jolle maksoin 60 euroa siitä, että sain alaoven auki löytääkseni avaimeni kotiovesta roikkumasta. Sen jälkeen kaksi tuntia unta ja eikun köpöttelemään aamujunalle, että ehtii töihin. Kyllä maistui suklaamuffini VR:n tarjoilukärrystä kaiken tämän jälkeen.

Nimipäivänäni elokuun 11. se aamu sitten koitti, ja routa ajoi porsaan pysyvästi kotiin. Tavaraa oli edelleen järkyttävästi pyörä mukaan lukien, mutta jotenkin onnistuin raahaaman kaiken perille asti. Mulla oli elokuussa vain yksi orientaatiopäivä yliopistolla, ja loppukuu menikin puhtaasti lomaillessa. Suurimman osan ajastani vietin ihan vaan kotona. Vaikeinta tässä puolen vuoden työkomennuksessa oli asuminen jonkun toisen kodissa, toisen tavaroiden keskellä. Asuin Mikkelissä alivuokralla siis kalustetussa asunnossa, joka oli kyllä ehdottomasti fiksuin ratkaisu, kun aikani siellä jäi suhteellisen lyhyeksi. Sanotaanko nyt kuitenkin vaikka näin, että mun ja alkuperäisen vuokralaisen sisustustyylit ei ihan kohdanneet. En missään vaiheessa tuntenut oloani kotoisaksi tässä paikassa, vaikka hyvinhän se aikansa palveli. Vaan ei oman kodin voittanutta!

Aika paljon sain pienen lomailuni aikana aikaiseksi, sisustuskärpänen otti taas isomman haukun, ja kesän aikana sukan varteen kertyneet ylimääräiset varannot menivätkin pitkälti uusiin kodin hankintoihin. Lisäksi otin pensselin kauniiseen käteen ja taioin pitkään häirinneistä tummanruskeista listoista valkoiset. Yhteenpaluu vaatehuoneen kanssa vahvisti taas tätä 'vähemmälläkin pärjää' -mentaliteettia, ja tahkoinkin turhilla lumpuillani vielä parit sataset taskurahaa kirpparilla. Metsästin myös uuden kuntosalin ja silmälasit ja siinäpä se kesä sitten menikin.

Syyskuussa ne sitten varsinaisesti starttasi, proviisoriopinnot. Aika pehmeä pudotus oli itselläni verrattuna joihinkin kurssitovereihin. Omaksi pääaineekseni valikoitui farmakologia, jonka katsoin palvelevan parhaiten tulevaisuuden urasuunnitelmiani. Alun pehmeys oli kuitenkin vain hämästä, ja lokakuussa alkoikin sitten kunnon myllytys, kun deadlinea puski deadlinen perään. Oli tenttiä, seminaaria, labraraporttia, laskuharkkoja, you name it. Voin ihan rehellisesti sanoa, että olin ehtinyt aika lahjakkaasti unohtaa millaista se opiskelu karuimmillaan onkaan.

Orientaatiopäivänä meille kerrottiin, että proviisori-opintoihin siirtyminen vastaa aika osuvasti sitä, että siirryttäisiin suoraan ala-asteelta lukioon. Ei tää harppaus ehkä nyt ihan niin suuri ole ollut, vaikka onhan tää maisterivaiheen opiskelu ollut ihan omanlaistaan. Suurin osa kursseista ollaan käyty englanninkielisinä, ja vaikka mulla kielitaito ihan hyvin hallussa onkin, niin esimerkiksi neurofarmasian kurssilla sai välillä vähän tuskailla yrittäessään yhdistellä englanninkieliset aivoalueiden nimet suomenkielisiin vastineisiin. Vaihto-oppilailla on kuitenkin luultavasti vielä tuskaisampaa, koska luennot on välillä melkoista Finglishiä.

Isoin muutos on kuitenkin ollut se, että mitään ei anneta ihan valmiina, vaan aina pitää itse vähän pureskella ja makustella opiskeltavia asioita. Enää ei riitä pelkkä asioiden ulkoa paukuttaminen, mitä mäkin oon aika paljon aiemmin harrastanut, vaan on osattava ajatella itse ja soveltaa. Meistä pitäisi kuitenkin saada koulittua jonkin sortin esimiehiä ja asiantuntijoita, jotka ohjekirjaan turvautumisen sijaan pystyy tarvittaessa laatimaan sellaisen itse. Porukka on selvästi myös sisäistänyt tämän, että nyt muuten opiskellaan oikeasti itseään ja omaa tulevaisuuttaan varten, ei vain että saataisiin kurssit läpi. Ei muuten enää hilluta joka viikko haalaribileissä, hyvä jos kerran kuussa käydään tuulettamassa opiskelun turruttamia aivoja.

 

Mutta näin mun loppuvuosi on tosiaan kulunut, ja joululoma on tullut kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Palaillaan taas jossain vaiheessa, kun oon vähän laitaillut akkuja!