What happens when your once-in-a-lifetime adventure is over?

Au pair -blogit päättyy harmittavan usein siihen, kun palataan kotimaahan ja that's it. Silloin ainakin mua lukijana jää mietityttämään kovasti, mitä sen kokemuksen jälkeen tapahtuu. Vaikka tämä blogi ei enää au pairin arjesta kerrokaan, saattaa siellä ruudun toisella puolella olla hyvällä tuurilla vielä muutama seuraaja ajoilta, jolloin tuli sellaisestakin kirjoiteltua. Mun au pairin pestin päättymisestä tuli aiemmin tällä viikolla kuluneeksi tasan vuosi, ja sen kunniaksi kerron nyt, mitä mulle sen jälkeen tapahtui. Ja sen jälkeen lupaan vihdoin ainakin yrittää sulkea sanaisan arkkuni tästä aiheesta.

Ennen paluutani arvoin pitkään lähtisinkö vielä Suomeen vai en. Olin hakenut yhteishaussa kouluihin, mutten elätellyt suurta toivoa sisäänpääsystä, koska motivaatio oli taas kulunut loppuun viime metreillä. Sopiva alakin oli vähän avoinna uusien kiinnostavien vaihtoehtojen viidakossa. Vuodessa Englannista oli tullut koti, jonka jättäminen suorastaan kauhistutti. Hostperheen kanssa laadittu työsopimus lähestyi kuitenkin säälimättömästi loppuaan. Kartoitin AuPairWorldin perhetarjontaa, ja sainkin pari lupaavalta kuulostavaa yhteydenottoa, joista kuitenkin lopulta kieltäydyin. Au pairin arki tarjosi omat haasteensa, jotka koin siinä vaiheessa kukistetuksi. Halusin "lopettaa huipulla" ja lähteä valloittamaan horisontissa usvan seasta häämöttäviä seuraavia rinteitä.

Jos Suomesta lähtö oli aikoinaan tuntunut hankalalta, ei se ollut hyttysenpistoa kummoisempi verrattuna Englannista lähdön aiheuttamaan kirveen iskuun. Onneksi matkalaukkuihin ahdetut teevarastot, Suomi-toverit ja yhteydenpito hostperheeseen toimi laastarina, ja saatoin aloittaa itseni paikkailun. Ensimmäisistä päivistä selvittyä homma tuntuikin lähtevän rullaamaan paremmin kuin osasin odottaa. Oli ihan kiva pitää pitkästä aikaa lomaa, ihmetellä eksoottiselta tuntuvaa Suomen kesää ja luontoa sekä ottaa taas osaa yhteisiin juhliin ja illanviettoihin.

Syksyn puolelle kallistuttaessa alkoi tulla enemmän takapakkia, kun suurin osa tutuista lähti opiskelemaan eri paikkakunnille, ja jäin yksin kaikkien käsittelemättömien tunneryöppyjeni kanssa. Ei-toivottu toinen välivuosi aiheutti turhautumista, lapsuudenkodissa asuminen koetteli hermoja ja Suomessa ärsytti kaikki ruokakauppojen liian suppeilta tuntuvista valikoimista väärään suuntaan aukeaviin oviin. Asiat ei edenneet ollenkaan niin kuin olisin toivonut, enkä kokenut itse pystyväni vaikuttamaan tapahtumien kulkuun mitenkään. Stressaavissa elämäntilanteissa mulla on tapana reagoida kropalla, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tuntui, että vanhenin parissa viikossa 50 vuotta. Joka paikkaa kolotti, vanha kuomani unettomuus palasi ja kaikki solut tuntui hukanneen ohjekirjansa.

Itsepintaisesti yritin pitää päivät tekemisentäyteisinä osallistumalla uravalmennukseen ja aloittamalla opinnot avoimessa yliopistossa. Se oli varmasti yksi niistä päätöksistä, jotka auttoi mua selviytymään toisesta välivuodesta suurin piirtein järjissäni. Oon niitä ihmisiä, jotka tulee hulluiksi vailla mitään ulkopuolisen tahon määräämiä velvoitteita. Avoimen opinnot toi pitkin vuotta viikkoihin edes jonkinlaista rutiinia, ja varmuutta siitä, ettei koko vuosi mene ihan hukkaan. Ne myös lujitti uskoa siitä, että oon pyrkimässä oikealle alalle, mikä piti pääsykokeisiin valmistautumiseen vaaditun motivaation korkealla itse tulikokeeseen asti.

Alamäestä ylös ponnistelemisessa auttoi suuresti myös se, että pääsin muuttamaan omilleni. Asunnonmetsästys lisäsi huomattavasti harmaiden hiusten määrää päänahassa, mutta sinnikkyys palkittiin, ja tämän vuoden alussa muutin ensimmäiseen ikiomaan kotiini Kuopioon. Yksin asuminen palautti nopeasti syksyllä kadottamani kontrollintunteen, kun sain täysin itsenäisesti vastata hengissä pysymisestäni. Uuden kaupungin ilma tuntui kevyemmältä hengittää Joensuussa vietettyjen tukahduttavien kuukausien jälkeen.

Toiveikkaasta alusta huolimatta vuosi ei lähtenyt käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Mun jo ennestäänkin varsin suppea tukiverkko Suomessa supistui entisestään, mikä tuntui kohtalon viimeiseltä ivalliselta iskulta. Suomen puolelle jääneet ihmiset oli kuitenkin olleet opintojen jatkamisen ohella suurin syy, miksi olin ylipäätään palannut tänne, ja jos oisin vuosi sitten ollut samassa tilanteessa kuin nyt, olisin aika varmasti edelleen Englannissa. Mutta niin kai se on, että muutos on osa elämää niissä kaikkein vakaimman tuntuisissa ihmissuhteissakin.

Vaikeuksien keskellä ympäristönvaihdos ja vanhojen kuvioiden hyvästely tuntui entistä tervetulleemmalta. Katu kadulta Kuopio kävi pikku hiljaa tutummaksi, ja viimeistään keväällä tajusin hämmästyksekseni oikeasti viihtyväni jossain ensimmäistä kertaa sitten Englannin. Tämän myötä kaukokaipuu alkoi vähitellen laantua eikä ruoho enää näyttänyt niin kamalan paljon vehreämmältä meren tuolla puolella. Tuntui, että pitkään pohjoisen ja lännen väliä heilunut kompassin neula olisi viimein asettunut paikoilleen.

Kuluneen vuoden aikana oon päässyt käymään Englannissa ruhtinaalliset kolme kertaa. Joka kerta mut on Heathrowin päässä vallannut se sama lämmin tuttuuden tunne, jota koin aina Suomi-lomilta au pairin hommiin palatessani. On ollut lohduttavaa huomata, ettei kaikki lopulta olekaan täysin muuttunut vaan Englanti taputtaa edelleen tuttavallisesti selkään aina tavatessamme. Nyt oon kuitenkin hyväksynyt sen, että tällä hetkellä mun paikka on Suomessa. Unelma Briteissä asumisesta on jo kertaalleen toteutettu ja todettu täysin saavutettavissa olevaksi, joten se mielessäni voin ensi syksynä aloittaa seuraavan unelman jahtaamisen, ja aloittaa farmasian opinnot Itä-Suomen yliopistossa. Jää nähtäväksi onko siellä vietettyjen vuosien jälkeen haaveissa punainen tupa ja perunamaa vaiko olkikattoinen mökki Thamesin varrella.

Vaikka oonkin kuluneen vuoden mittaan vähitellen tullut taas sinuiksi Suomessa elämisen kanssa en edelleenkään koe täysin kuuluvani tänne. Englanti jätti jälkensä, joka ei ole haalistunut vaan määrittää osin sitä, kuka olen tänään, ja kuka haluan olla tulevaisuudessa. Vasta viimeisten parin kuukauden aikana mulla on ollut päiviä, jolloin en olisi kaivannut jotain Englannista. Milloin on ollut  ikävä skonsseja clotted creamillä, milloin kuvankauniita pikkukyliä käsin kasattuine kivimuureineen. Milloin Primarkin halpoja rättejä notkuvia rekkejä, milloin aivastaessa siunaavia ihmisiä. Eniten kaipaan kuitenkin sitä au pair -aikoina vallinnutta elämäntilannetta. Ensimmäistä kertaa vuosiin mulla ei ollut minkäänlaisia opiskeluihin liittyviä velvoitteita. Löysin itsestäni konseptien ja kirjakasojen alle hautautuneen puolen, joka oli vapaa ja täynnä seikkailunhalua. Sen vastapainona opin myös ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan rauhallisista koti-illoista perheen kesken. Ja se teki mut hyvin hyvin onnelliseksi.

Musta tuntuu, että kahden viimeisen vuoden aikana oon saanut kokea, mitä välivuosi voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Ensimmäinen välivuosi kului unelmia toteuttaessa ja nuoruudesta nauttiessa, toinen sairastellessa ja elämän mielekkyyttä uudelleen etsiessä. Nyt ollaan onneksi jo voiton puolella, ja syksyllä pääsen vihdoin irti tästä paikallaanjunnauksesta, johon tahtomattani vuosi sitten jouduin.

Hurjinkin seikkailu päättyy aikanaan, mutta sen aikana kerätyt muistot värittää vielä seuraaviakin löytöretkiä, jotka odottaa ihan nurkan takana.

Back in England days 7 & 8: Family doesn't end in blood

Lauantai-aamuna 7.11 koitti eniten odottamani reissupäivä, jona matkasin Abingdoniin tapaamaan host-perhettä, jossa olin au pairina! Täytyy myöntää, että vähän räpisteli perhosia mahanpohjassa, kun jännitin millainen kauan odotettu jälleennäkeminen tulisi olemaan. Miten paljon olisi muuttunut reilun kolmen kuukauden aikana? Muistaisiko lapset enää mua? Miltä tuntuisi olla ex-au pair? 

Kuuntelin matkan ajan soittolistaa, johon keräsin kappaleita au pair -vuoteni mittaan, ja jotka tuo vieläkin niin elävästi muistoja mieleen, etten yleensä pysty sitä herkistelemättä kuuntelemaan. Oxfordin päässä kyyneleet vieri kyllä jo ilman musiikkiakin. Mieleen tulvi kaikki ne varhaiset lauantai-aamut ja myöhäiset sunnuntai-illat, joina palasin milloin miltäkin reissulta Oxfordin kautta Abingdoniin. Nytkin tuli tunne, että olin palaamassa kotiin vaan vähän pidemmältä Suomi-lomalta.

Kiertelin aamupäivän historiallisen yliopistokaupungin tuttuja katuja sillä aikaa, kun host-perhe oli Suomi-koulussa. Kahden jälkeen hakeuduin sovittuun tapaamispaikkaan, ja hetken hermostuneena seisoskeltuani mutkan takaa kurvasi varsin tutuksi tullut Range Rover. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa host-isä oli heittänyt mun laukun konttiin ja löysin itseni lasten vierestä takapenkiltä. Siitä hetkestä käynnistyi tän reissun parhaat 24 tuntia.

Uskoisin, että au pair -postauksistanikin oli luettavissa rivien välistä, miten tärkeä host-perheestä mulle heidän kanssaan viettämäni vuoden aikana tuli. Jokaisen au pairin ja host-perheen suhde on varmasti vähän omanlaisensa. Mulle lapsista ei missään vaiheessa tullut kuin sisaruksia eikä hosteista vanhempia. Silti mulla oli merkittävä rooli perheen elämässä, enkä oikeastaan juuri koskaan tuntenut olevani heillä "töissä". Lapsien kanssa omaksuin eräänlaisen hoivaajan roolin. Asetin ne luonnollisesti itseni edelle, neuvoin, lohdutin, komensin ja sovittelin. Host-vanhemmat oli mulle turvallisia aikuisia, vanhempia ja viisaampia ystäviä, joiden kanssa pystyin vaivatta jakamaan asioita, joita en muiden kanssa voisi edes kuvitella puivani.

Voitte vaan arvata, miten käsittämättömän onnellinen olin huomatessani, että vaikken tällä kertaa palannutkaan au pairina, palasin edelleen perheenjäsenenä. Parin minuutin kuulumisten vaihdon jälkeen tuntui kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Lapset ei vierastaneet ollenkaan, ja juttu jatkui luonnollisesti siitä, mihin viime kerralla jäi. Ekan kerran yli kolmeen kuukauteen musta tuntui, että olin kotona.

Vietettiin päivä ihan vaan oleskellen, mikä passasi mulle mainiosti alkuviikon huitelun jälkeen. Kokattiin lounaaksi kanasalaatti ja juotiin pullo kuoharia paluuni kunniaksi. En ehtinyt edes loppuun lauseessani, jossa päivittelin, etten malta odottaa saavani taas maistaa Strongbowia, kun nenän eteen jo ilmestyi tuttu tölkki. Sanokoon kyseisen siiderin vihaajat mitä sanoo, mulle se tulee aina olemaan jumalten juoma (ja nyt puhun aidosta oikeasta originalista, en Suomessakin saatavilla olevasta laimennoksesta). Strongbowin makuun tiivistyy kaikki kylmät talvi-illat meidän Bath Streetin kodissa, joina sain istua illallisella parhaalla paikalla takan edessä ja pitkälle venähtäneet perjantait, joina parannettiin maailmaa yömyöhään.

Illan hämärtäessä lähdettiin pubiin yksille ja sieltä italialaiseen illalliselle. Jaettu pullo punaviiniä piti huolen siitä, että lähes pakahduttava onnentunne sen kun jatkui ja jatkui. Jälkiruoka säästettiin tuttuun tapaan kotona nautittavaksi, ja lasten mentyä nukkumaan puhuttiin milloin rasismista, milloin vanhoista tutuista Suomen ja Englannin eroista, milloin tulevaisuudesta. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Sunnuntaina mulla oli liput viideltä alkavaan tapahtumaan Lontoossa, minkä takia visiittini jäi harmittavan lyhyeksi. Ehdittiin kuitenkin syödä aamupala ja pyöriä Abingdonissa valoisan aikaan. Host-perheellä oli sovittu skypettelysessio isovanhempien kanssa puolilta päivin, jolloin jäin kiertelemään vanhaa kunnon kotikaupunkia itsekseni. Kuljeskelin läpi lempipaikkani, Market Squaren, Abbey Gardensin, Thamesin varren polun ja Park Roadin. Vaikka päivä oli taas vaihteeksi harmaa, mun mielessä vallitsi vuoden aurinkoisin ja kaunein kesäpäivä. 

Iltapäivällä lähdettiin vielä Oxfordiin kahvittelemaan ennen mun lähtöä. Sitä luulisi, että lähteminen kävisi ajallaan helpommaksi, mutta ei se käy. Costan ihanaa vuohenjuustopaninia ja herkullista mulled winter berries -juomaa oli vaikea saada alas, kun kurkkuun ilmestyi pala ja silmänurkkia kirveli. Viivästelin niin pitkään kuin suinkin pystyin ennen bussiasemalle suuntaamista. Perhe saattoi mut sinne, halasin kaikki, enkä ollut ainut vetistelijä eron hetkellä. Pahimmat Niagaran putoukset vuodatin sentään vasta bussissa kanssamatkustajien iloksi. Mutta kuten host-äiti sanoi, joskus pitää lähteä, jotta voi palata. Oon suunnattoman kiitollinen, että sain aikoinaan hullun päähänpiston lähteä vuodeksi vieraaseen maahan hoitamaan lapsia tuiki tuntemattomaan perheeseen, josta tuli mulle lopulta läheisempi kuin omastani.

Throwback: Newcastle-upon-Tyne

Vielä pyörii pari au pair -ajan postausta luonnoksissa, mutta ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Tällä kertaa otetaan takaisinheitto heinäkuun 11. päivään, joka sattui olemaan mun ja Englannin vuosipäivä. Sen kunniaksi ajelin edeltävänä yönä bussilla Lontoosta aina Newcastleen saakka. Toiveissa oli nukkua suurin osa kahdeksan tunnin ajomatkasta vaan toiveeksihan se jäi, kun oon niin huono nukkumaan kulkuneuvoissa. Yllättävän pirteästi lähdin kuitenkin aamuvarhaisella tutustumaan vielä uinuvaan kaupunkiin.

Newcastle-upon-Tyne on pohjoisin Englannin suurkaupungeista, ja paikassa on esimerkiksi oma metroverkostonsa, mikä tuli mulle yllätyksenä nähtävyystarjontaan etukäteen tutustuessani. Aiempina vuosikymmeninä Newcastleen on viitattu lähinnä teollisuuskaupunkina, mutta nykyään siitä on kehittynyt myös nykytekniikan ja kulttuurin keskus. Erityisen tunnettu kaupunki on vilkkaasta yöelämästään, ja se onkin nimetty maailman kahdeksanneksi parhaaksi juhlimispaikaksi. 

Newcastlen ikonisiin maamerkkeihin kuuluvat Tyne-joen ylittävät sillat, joita on yhteensä seitsemän kappaletta. Tunnetuin niistä on luultavasti alemmassa kuvassa etummaisena näkyvä valkoinen Millenium Bridge, joka edustaa maailman ainoata sivusuunnassa kallistuvaa mallia. 

Omana kappaleenaan voisin mainita paikallisten puhuman geordie-aksentin. Ensikosketukseni tähän hurmaavaan murteeseen livenä sain puoliunessa bussiaseman vessassa siistiytyessäni. Mietiskelin mitähän kieltä viereisillä lavuaareilla käsiään pesevät tytöt mahtoivat puhua. Hämmennys oli suuri, kun tajusin, että englantiahan se! Tsekatkaa tämä video (clickety click), niin saatte hyvää osviittaa siitä, miltä vahva geordie-aksentti kuulostaa. 

Olin varannut iltapäivälle opastuskierroksen kaupungin alle 1800-luvulla kaivetusta Victoria tunnelista, ja jännityksellä odotin ymmärtäisinkö oppaan puheesta muuta kuin sanan sieltä täältä. Onneksi ryhmänohjaajalla oli huomattavasti selkeämpi kasentti, jota oli hetken totuttelun jälkeen suhteellisen helppo seurata. Victoria tunnel on tosiaan aikoinaan rakennettu kivihiilen kuljetukseen maan alla. Toisen maailmansodan aikana se toimi pommisuojana, minkä jälkeen tunneli on ollut tyhjillään. Täytyy sanoa, että oli kyllä varsin säväyttävä kokemus. Yhdessä vaiheessa seisottiin pilkkopimeässä ja kuunneltiin hurjaa vauhtia lähestyvien hiilikärryjen jyminää, ja kyllä siinä syke nousi, vaikka tiesikin kaiken tulevan nauhalta, huh.

Viimeisen viikonloppureissun kunniaksi olin hemmotellut itseäni varaamalla vähän tyyriimmän yösijan. Tarkoituksenani oli lähteä vielä illalla tsekkaamaan sataman valaistut sillat, mutta viihdyinkin sitten koko loppuillan huoneessani, kun TV:stä tuli Harry Potter ja kuoleman varjelukset.

Seuraavan aamun aloitin jaloittelemalla hotellin lähiympäristössä alueella, nimeltä Jesmond Dene, joka tarjosi palan luonnonrauhaa keskellä metropolia. Siletä löytyi myös pieni kotieläinpiha!

Jesmondista metroilin päivän varsinaiseen kohteeseeni, Tynemouthiin. Kyseessä on meren rannalla sijaitseva historiallinen kaupunginosa. Valitsin visiitilleni hyvän ajankohdan, sillä Tynemouthin metroasemalla järjestetään joka viikonloppu vilkkaat myyjäiset, jossa oli tarjolla jos jonkinlaista houkutusta.

Sääkin oli mukavan lämmin ja meren rannalla kelpasi paistatella päivää. Harmittavan pian jouduin palaamaan huomattavasti nopeatempoisempaan Newcastlen keskustaan, ja aloittamaan pitkän kotimatkan. Lähemmäs 24 tuntia tuli kyseisen viikonlopun aikana puudutettua raajoja bussissa, ja kotiin omaan sänkyyn yömyöhällä kaatuessa oli kyllä sellainen fiilis, etten ihan hetkeen halua nähdä minkäänlaista kulkuneuvoa.

Iskipä matkakuume tätä postausta laatiessa. Vaan ei hätiä, sillä huomenna pitkä odotus päättyy ja kone lähtee taas kohti Englantia! Luvassa on ruhtinaalliset kymmenen päivää uusia, innolla suunniteltuja sekkailuja ympäri saarta, joten pysykäähän kuulolla.

Throwback: Riding in Wild Wales

Toinen päivä toukokuisella Wales-breikilläni oli omistettu pienimuotoiselle hevosvaellukselle! Mähän oon tosiaan aikoinani harrastanut ratsastusta useamman vuoden, mutta viime kerrasta oli tähän mennessä kulunut hyvä tovi. Vanha kipinä kuitenkin syttyi uudelleen, kun luin Cantref-ratsastuskeskuksen kuvauksen Brecon Beacons -kansallispuiston henkeäsalpaaviin maisemiin tutustumisesta ratsain. 

Paikan päällä täytettiin yhteyshenkilö-lomake tapaturmien varalta, sovitettiin kypärät ja saatiin lyhyt perehdytys hevosten kanssa toimimiseen. Ryhmä koostui lähinnä ensikertalaisista, mutta itsellenikin oli hyvää kertausta palautella mieleen tärkeimmät. Suurin piirtein samaan tapaan tehtiin asiat Englannissa kuin Suomessakin, mitä nyt suulliset käskyt oli tietysti omanlaisensa. Tuli ihan cowboy-olo, kun pysähtyessä sai hokea "wooah"!

Mua harmitti kovasti, kun ei itse saatu laittaa hevosia kuntoon, vaan ne seisoi puomeilla valmiiksi varustettuina. Olisin mielelläni tehnyt vähän lähempää tuttavuutta oman ratsuni Vikingin kanssa ennen selkään kapuamista, sillä myönnän, että siinä vaiheessa vähän jännitti, kun ainut asia, mitä hevosesta tiesin, oli ratsastuksenohjaajan tiivistelmä herran luonteesta: "He's a good boy, but you need to be determined with him." Onneksi ehdin kuitenkin kymmenisen minuuttia jutskailla ja rapsutella kaveria ennen kuin suunnattiin ulos tallista.

Tältä näyttää tyttö, joka on päässyt satulaan ekan kerran lähemmäs viiteen vuoteen (yrittäkää ignoorata olematon ryhtini).

Kun kaikki oli päässeet satulaan lähdettiin jonossa kohti edessäpäin siinteleviä vuoria. Oon kuullut sanottavan, että ratsastus on kuin pyörällä ajo, ja aika nopeasti alkoikin tuntua siltä, etten olisi taukoa koskaan pitänytkään. Maastoon pääsin omina ratsastuskouluvuosina kuitenkin niin harvoin, etten pystynyt ihan täysin rentoutumaan, etenkään kun omalla ratsullani oli enemmän vauhtia silmässä, kuin mihin oon laiskojen tuntipollejen selässä tottunut. Koko ajan sai olla pidättelemässä, ja aina sopivassa välissä ohittelemassa hitaampia. Muuten herra alkoi näykkiä edessä olevan häntää, mutta onneksi kaikki hevoset oli koulutettu sen verran hyvin, etteivät ne potkineet.

Oltiin ratsastettu puolisentoista tuntia rauhallista käyntivauhtia, kun yksi hevosista säikähti lintua, ja muut katsoi laumaeläiminä parhaaksi seurata kaverin esimerkkiä ja paeta paikalta. Huonoksi onneksi olin juuri sillä hetkellä metsästämässä kadottamaani jalustinta, ja kun tasapaino ei muutenkaan ole mitään huippuluokkaa heitin pian kupperiskeikan maankamaralle. Oon aikoinani murtanut pienen osan häntäluustani hevosen selästä alas tullessani, mutta onnekseni selvisin tällä kertaa vain mustelmilla ja pari päivää jumissa olleella niskalla. Yksi ensikertalaisista ei ollut yhtä onnekas, vaan mursi kätensä, minkä jälkeen vaellus sai aika erilaisen sävyn. 

Ratsastuksenohjaajat alkoi soitella ambulanssia, ja minä autoin parin muun tytön kanssa irti päässeiden hevosten yhteen paimentamisessa. Ne ei onneksi olleet päässeet vuoren rinnettä reunustavaa aitaa kauemmas. Parhaamme mukaan pidettiin ne kasassa, ja talutettiin takaisin omiensa luo, jos joku yritti harhailla kauemmas. Koska oltiin tosiaan keskellä kansallispuistoa ja huonojen kulkuyhteyksien päässä, ambulanssin tulossa kesti. Yli tunti saatiin odotella ennen kuin loukkaantunut pääsi jatkohoitoon. 

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun näin omin silmin jonkun satuttavan itsensä hevosten kanssa pahemmin. Vähän tärisytti ratsastaa takaisin tallille, kun putoamisen ja satulaan nousun välille ehti jäädä aika pitkä tauko. Mutta sinne sitä vaan oli noustava, ja kun selvittiin turvallisesti tallille asti välkkyvistä ambulanssin valoista ja vihaisesti räksyttävistä koirista huolimatta, olin taas vähän luottavaisempi nelijalkaisten ystävien suhteen. Vaikka ratsastusretkeni ei ollutkaan ihan niin harmooninen kokemus kuin olin etukäteen kuvitellut, niin onpahan taas jotain, mitä kiikkustuolissa muistella.

Throwback: Mid-Wales

Tällä kertaa hypätään ajassa taaksepäin toukokuun toiseen viikonloppuun, jonka vietin Walesissa. Kyseinen kerta oli jo kolmanteni lohikäärmelipun maassa, mikä varmaan kertoo jotain paikan viehätysvoimasta. Viime reissut suuntautuivat Walesin pohjoisosiin ja pääkaupunki Cardiffiin, ja tällä kertaa lähdettiin tekemään tuttavuutta maan keskiosien kanssa. 

Matka alkoi pienellä ryhmällä Lontoosta, josta Walesin puolelle päästiin parissa tunnissa. Ensimmäinen pysähdys ja lounastauko pidettiin kaupungissa nimeltä Chepstow, josta päällimmäisinä mieleen jäivät katuja reunustavat pastellinsävyiset rivitalot, maan vanhin kivilinna ja linnnan muureilta avautuvat näkymät Wye-joelle.

Chepstowista jatkettiin jokea seuraillen Wye-laaksoon, jonne pääsin ensimmäisen kerran viime helmikuussa. Silloin ehdin nähdä alueen suosituimman nähtävyyden, huikaisevat Tintern Abbeyn rauniot, joista voitte lukea enemmän tästä postauksesta (clickety click). Tällä kertaa käytin ajan sinikellojen värittämissä metsissä haahuiluun ja cream tean hörppimiseen yhdessä lähistön söpöistä pikkukahviloista.

Päivän kääntyessä iltaan pysähdyttiin vielä Hay-on-Wyessa, jota myös kirjojen kaupungiksi kutsutaan. Paikassa pidetään vuosittain merkittävä kirjallisuusfestivaali, ja sen kapeat kadut pursuilevat toinen toistaan houkuttelevampia second hand -kirjakauppoja. Vaati tahdonvoimaa poistua paikalta vain yhtä opusta rikkaampana (tai köyhempänä, miten sen nyt ottaa). 

Lauantain ja sunnuntain välinen ilta ja yö vietettiin Baskervillen kartanossa ihan Brecon Beacons -kansallispuiston reunamilla. Sherlock Holmes -tarinoiden ystäville nimi varmaan soitteleekin kelloja, ja kirjailija Arthur Conan Doyle oli tosiaan kartanon omistaneen Baskervillen suvun perhetuttu! Hän yöpyi usein tässä samaisessa paikassa, ja sai kuuleman mukaan myös innoituksen tarinaansa Baskervillen koira paikallisesta legendasta. Kirjan tapahtumat Doyle sijoitti kuitenkin Walesin sijasta Devoniin, koska hänen ystävänsä eivät halunneet turistien rikkovan maaseutunsa rauhaa. 

Huoneiden sisustus oli pidetty alkuperäiskalustolle uskollisena, ja jos unohdettiin televisio, vedenkeitin sekä hiustenkuivaaja, saattoi kuvitella menneensä ajassa pari sataa vuotta taaksepäin.

Ikkunasta avautuvissa maisemissakaan ei ollut valittamista. Seuraavassa postauksessa karautetaankin hevosilla noille kaukaisuudessa siintäville vuorille!