Kuuntelin matkan ajan soittolistaa, johon keräsin kappaleita au pair -vuoteni mittaan, ja jotka tuo vieläkin niin elävästi muistoja mieleen, etten yleensä pysty sitä herkistelemättä kuuntelemaan. Oxfordin päässä kyyneleet vieri kyllä jo ilman musiikkiakin. Mieleen tulvi kaikki ne varhaiset lauantai-aamut ja myöhäiset sunnuntai-illat, joina palasin milloin miltäkin reissulta Oxfordin kautta Abingdoniin. Nytkin tuli tunne, että olin palaamassa kotiin vaan vähän pidemmältä Suomi-lomalta.
Kiertelin aamupäivän historiallisen yliopistokaupungin tuttuja katuja sillä aikaa, kun host-perhe oli Suomi-koulussa. Kahden jälkeen hakeuduin sovittuun tapaamispaikkaan, ja hetken hermostuneena seisoskeltuani mutkan takaa kurvasi varsin tutuksi tullut Range Rover. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa host-isä oli heittänyt mun laukun konttiin ja löysin itseni lasten vierestä takapenkiltä. Siitä hetkestä käynnistyi tän reissun parhaat 24 tuntia.
Uskoisin, että au pair -postauksistanikin oli luettavissa rivien välistä, miten tärkeä host-perheestä mulle heidän kanssaan viettämäni vuoden aikana tuli. Jokaisen au pairin ja host-perheen suhde on varmasti vähän omanlaisensa. Mulle lapsista ei missään vaiheessa tullut kuin sisaruksia eikä hosteista vanhempia. Silti mulla oli merkittävä rooli perheen elämässä, enkä oikeastaan juuri koskaan tuntenut olevani heillä "töissä". Lapsien kanssa omaksuin eräänlaisen hoivaajan roolin. Asetin ne luonnollisesti itseni edelle, neuvoin, lohdutin, komensin ja sovittelin. Host-vanhemmat oli mulle turvallisia aikuisia, vanhempia ja viisaampia ystäviä, joiden kanssa pystyin vaivatta jakamaan asioita, joita en muiden kanssa voisi edes kuvitella puivani.
Voitte vaan arvata, miten käsittämättömän onnellinen olin huomatessani, että vaikken tällä kertaa palannutkaan au pairina, palasin edelleen perheenjäsenenä. Parin minuutin kuulumisten vaihdon jälkeen tuntui kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Lapset ei vierastaneet ollenkaan, ja juttu jatkui luonnollisesti siitä, mihin viime kerralla jäi. Ekan kerran yli kolmeen kuukauteen musta tuntui, että olin kotona.
Vietettiin päivä ihan vaan oleskellen, mikä passasi mulle mainiosti alkuviikon huitelun jälkeen. Kokattiin lounaaksi kanasalaatti ja juotiin pullo kuoharia paluuni kunniaksi. En ehtinyt edes loppuun lauseessani, jossa päivittelin, etten malta odottaa saavani taas maistaa Strongbowia, kun nenän eteen jo ilmestyi tuttu tölkki. Sanokoon kyseisen siiderin vihaajat mitä sanoo, mulle se tulee aina olemaan jumalten juoma (ja nyt puhun aidosta oikeasta originalista, en Suomessakin saatavilla olevasta laimennoksesta). Strongbowin makuun tiivistyy kaikki kylmät talvi-illat meidän Bath Streetin kodissa, joina sain istua illallisella parhaalla paikalla takan edessä ja pitkälle venähtäneet perjantait, joina parannettiin maailmaa yömyöhään.
Illan hämärtäessä lähdettiin pubiin yksille ja sieltä italialaiseen illalliselle. Jaettu pullo punaviiniä piti huolen siitä, että lähes pakahduttava onnentunne sen kun jatkui ja jatkui. Jälkiruoka säästettiin tuttuun tapaan kotona nautittavaksi, ja lasten mentyä nukkumaan puhuttiin milloin rasismista, milloin vanhoista tutuista Suomen ja Englannin eroista, milloin tulevaisuudesta. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Sunnuntaina mulla oli liput viideltä alkavaan tapahtumaan Lontoossa, minkä takia visiittini jäi harmittavan lyhyeksi. Ehdittiin kuitenkin syödä aamupala ja pyöriä Abingdonissa valoisan aikaan. Host-perheellä oli sovittu skypettelysessio isovanhempien kanssa puolilta päivin, jolloin jäin kiertelemään vanhaa kunnon kotikaupunkia itsekseni. Kuljeskelin läpi lempipaikkani, Market Squaren, Abbey Gardensin, Thamesin varren polun ja Park Roadin. Vaikka päivä oli taas vaihteeksi harmaa, mun mielessä vallitsi vuoden aurinkoisin ja kaunein kesäpäivä.
Iltapäivällä lähdettiin vielä Oxfordiin kahvittelemaan ennen mun lähtöä. Sitä luulisi, että lähteminen kävisi ajallaan helpommaksi, mutta ei se käy. Costan ihanaa vuohenjuustopaninia ja herkullista mulled winter berries -juomaa oli vaikea saada alas, kun kurkkuun ilmestyi pala ja silmänurkkia kirveli. Viivästelin niin pitkään kuin suinkin pystyin ennen bussiasemalle suuntaamista. Perhe saattoi mut sinne, halasin kaikki, enkä ollut ainut vetistelijä eron hetkellä. Pahimmat Niagaran putoukset vuodatin sentään vasta bussissa kanssamatkustajien iloksi. Mutta kuten host-äiti sanoi, joskus pitää lähteä, jotta voi palata. Oon suunnattoman kiitollinen, että sain aikoinaan hullun päähänpiston lähteä vuodeksi vieraaseen maahan hoitamaan lapsia tuiki tuntemattomaan perheeseen, josta tuli mulle lopulta läheisempi kuin omastani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti