maanantai 23. marraskuuta 2015

Back in England days 7 & 8: Family doesn't end in blood

Lauantai-aamuna 7.11 koitti vihdoin päivä, jota olin odottanut eniten - hyppäsin Oxford Tubeen ja lähdin tapaamaan host-perhettä, jossa olin au pairina! Täytyy myöntää, että vähän räpisteli perhosia mahanpohjassa, kun jännitin millainen tämä kauan odotettu jälleennäkeminen tulisi olemaan. Miten paljon olisi muuttunut reilun kolmen kuukauden aikana? Muistaisiko lapset enää mua? Miltä tuntuisi olla ex-au pair? 

Kuuntelin matkan ajan soittolistaa, johon keräsin kappaleita au pair -vuoden mittaan, ja jotka tuo vieläkin niin elävästi mieleen muistoja noilta ajoilta, etten yleensä pysty sitä herkistelemättä kuuntelemaan. Oxfordin päässä kyyneleet vieri kyllä jo ilman musiikkiakin. Mieleen tuli kaikki ne varhaiset lauantai-aamut ja myöhäiset sunnuntai-illat, kun palasin milloin miltäkin reissulta Oxfordin kautta Abingdoniin. Nytkin mulle tuli heti sellainen tunne, että olin palaamassa vaan vähän pidemmältä Suomi-lomalta.

Kiertelin aamupäivän tuttuja katuja sillä aikaa, kun host-perhe oli Suomi-koulussa. Kahden jälkeen oli aika hakeutua sovittuun tapaamispaikkaan, ja hetken hermostuneena seisoskeltuani mutkan takaa kurvasi varsin tutuksi tullut Range Rover. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa host-iskä oli heittänyt mun laukun konttiin ja istuin lasten kanssa takapenkillä. Siitä hetkestä alkoi mun tän reissun parhaat 24 tuntia.
Uskoisin, että mun au pair -postauksistakin oli luettavissa rivien välistä, miten tärkeä tästä perheestä mulle tuon vuoden aikana tuli. En oo ikinä ollut mikään perheihminen, mutta au pairina ollessani sain ihan uuden näkökulman siihen, mitä perhe-elämä voi parhaillaan olla. Jokaisen au pairin ja host-perheen suhde on varmasti vähän omanlaisensa. Mulle lapsista ei missään vaiheessa tullut kuin sisaruksia eikä hosteista varsinaisesti vanhempia. Silti mulla oli merkittävä rooli perheen elämässä enkä oikeastaan juuri koskaan tuntenut olevani "töissä". Lapsien kanssa omaksuin eräänlaisen hoivaajan roolin. Asetin ne luonnollisesti itseni edelle, neuvoin, lohdutin, komensin ja sovittelin. Host-vanhemmat oli mulle turvallisia aikuisia, vanhempia ja viisaampia ystäviä, joiden kanssa pystyin vaivatta jakamaan asioita, joita en muiden kanssa voisi edes kuvitella puivani.

Voitte vaan arvata, miten käsittämättömän onnellinen olin huomatessani, että vaikken tällä kertaa palannutkaan au pairina, palasin edelleen perheenjäsenenä. Parin minuutin kuulumisten vaihdon jälkeen tuntui kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Lapset ei vierastaneet ollenkaan ja juttu jatkui luonnollisesti siitä, mihin viime kerralla jäi. Ekan kerran yli kolmeen kuukauteen musta tuntui, että olin kotona.
Vietettiin päivä ihan vaan oleskellen, mikä passasi mulle mainiosti kaiken alkuviikon huitelun jälkeen. Kokkailtiin lounaaksi kanasalaatti ja juotiin pullo kuoharia mun paluun kunniaksi. En ehtinyt edes loppuun lauseessani, jossa päivittelin, etten malta odottaa saavani taas maistaa Strongbowia, kun nenän eteen jo ilmestyi tuttu tölkki. Sanokoon tän siiderin vihaajat, mitä sanoo, mulle se tulee aina olemaan jumalten juoma (ja nyt puhun tästä aidosta oikeasta originaalista, enkä siitä Suomesta saatavasta litkusta). Siihen makuun tiivistyy kaikki ne kylmät talvi-illat, jolloin sain istua illallisella parhaalla paikalla takan edessä ja pitkälle venähtäneet perjantait, joina parannettiin yömyöhään maailmaa.
Illan hämärtäessä lähdettiin pubiin yksille ja sieltä italialaiseen illalliselle. Jaettu pullo punaviiniä piti huolen siitä, että lähes pakahduttava onnentunne sen kun jatkui ja jatkui. Jälkiruoka säästettiin tuttuun tapaan kotona nautittavaksi, ja lasten mentyä nukkumaan puhuttiin milloin rasismista, milloin vanhoista tutuista Suomen ja Englannin eroista ja milloin tulevaisuudesta. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Sunnuntaina mulla oli liput viideltä alkavaan tapahtumaan Lontoossa, minkä takia visiitti jäi harmittavan lyhyeksi. Ehdittiin kuitenkin syödä aamupala ja pyöriä Abingdonissa valoisan aikaan. Host-perheellä oli sovittu skypettelysessio isovanhempien kanssa puolilta päivin, jolloin jäin kiertelemään vanhaa kunnon kotikaupunkia itsekseni. Kuljeskelin läpi lempipaikkani, Market Squaren, Abbey Gardensin, Thamesin varren polun ja Park Roadin. Vaikka päivä oli taas vaihteeksi harmaa mun mielessä vallitsi vuoden aurinkoisin ja kaunein kesäpäivä. 
Iltapäivällä lähdettiin vielä Oxfordiin kahvittelemaan ennen mun lähtöä. Sitä luulisi, että lähteminen kävisi ajallaan helpommaksi, mutta ei se käy. Costan ihanaa vuohenjuustopaninia ja herkullista mulled winter berries -juomaa oli vaikea saada alas, kun kurkkuun ilmestyi pala ja silmänurkkia kirveli. Viivästelin niin pitkään kuin suinkin pystyin ennen bussiasemalle suuntaamista. Perhe saattoi mut sinne, halasin kaikki enkä ollut ainut vetistelijä eron hetkellä. Pahimmat Niagaran putoukset vuodatin sentään vasta bussissa kanssamatkustajien iloksi. Mutta kuten host-äiti sanoi, joskus pitää lähteä, jotta voi myös palata. Oon niin suunnattoman kiitollinen, että sain aikoinaan sen hullun päähänpiston lähteä vuodeksi vieraaseen maahan hoitamaan lapsia tuiki tuntemattomaan perheeseen, josta tuli mulle lopulta läheisempi kuin omastani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti