perjantai 28. elokuuta 2015

You're used to grey England skies, cloudy days, colder nights and your heart's not right.

Kuukauden kestin ilman sen kummempia reissusuunnitelmia, ennen kuin löysin itseni selailemasta bussi- ja junalippuja. Joensuusta tuli alkukesällä yksi OnniBus-pysäkeistä, joten pitihän se käydä tämä Suomenkin halpabussikonsepti kokeilemassa. Kohteeksi valikoitui Joensuu-Helsinki reitille osuva Parikkala, jonka läpi on tullut puksuteltua useamman kerran junalla paikkaan sen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Kunnan nettisivut myi pikkukaupunkia kuitenkin sen verran hyvin, että kiinnostus heräsi ja liput päätyi ostoskoriin.
Kotimaanmatkailu on mulle aika vierasta, ja jo ensimmäisten au pair -kuukausieni jälkeen olin nähnyt enemmän Englantia kuin Suomea koko elämäni aikana. Oon käynyt alle kymmenessä Suomen kaupungissa, ja suurin osa niistäkin vierailuista on ollut lapsuuden perhelomia kylpylöihin. Voisi siis olla korkea aika ryhdistäytyä tälläkin saralla, vaikka Suomessa matkustaminen viekin pitkän pennin ja tuottaa aika lailla päänvaivaa ilman omaa autoa. 
Parikkalaan ja takaisin pääsin vain reilulla kympillä. Polkaisin keskiviikkoaamuna pirteästi seitsemäksi asemalle, jossa bussi jo odotteli. Tuli kivan kotoisa olo OnniBussin yläkertaan kavutessa. Ja vähän ikävä englantilaisia double-deckereitä. Parikkalassa oltiin vajaan kahden tunnin päästä, ja aika pian tuli selväksi, että tämä voisi olla niitä paikkoja, joihin haluaisin kansainvälisten vieralijoidenkin Suomessa tutustuvan. Syvänsinisiä järviä, harjuja, maalaisromanttisia kylämaisemia ja niin elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä kuin suomalaiset nyt voi olla. 
Parikkalasta löytyi myös muutamia nähtävyyksiä, joista kuuluisimman kävin itsekin tsekkaamassa. Kyseessä oli Veijo Rönkkösen Patsaspuisto, joka on Suomen maailmanlaajuisesti tunnetuin kouluttamattoman taiteilijan kokoelma, joka koostuu yli 500 yksittäisestä teoksesta. Puisto on avoinna 24/7 ilman sisäänpääsymaksua, ja siellä vierailee vuosittain tuhansia kävijöitä ympäri maailman. Onpa puisto noteerattu eräässä amerikkalaislehdessäkin, jossa se on nimetty yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Ja olihan osa noista patsaista ehkä vähän creepyjä.
Vähän vähemmän karmiva paikka oli Iloisen Pässin Maalaispuoti, jossa kävin maistelemassa suomalaista versiota fish & chipseistä (ei hullumpi, vaikka vähän olisin tartar-kastiketta kaipaillut kaveriksi). Kyseisen perheyrityksen toiminta nojaa lähiruokaan, ja puodista löytyy tuotteita yli 60 lähiseudun pientuottajalta tai käsityöläiseltä. Mun mukaan lähti käsintehtyä suklaata ja taivaalliselta tuoksuvaa vuohenmaitosaippuaa.
Päivän aikana tuli käveltyä reilut 35 kilometriä, joista viimeiset kymmenen tuotti jo oikeasti vähän tuskaa, vaan minkäs teet, kun joukkoliikenne on tällaisissa pienemmissä kunnissa mitä on. Perille oli kuitenkin pakko päästä vaikka kontaten, ja voin sanoa, että kyllä ramaisi, kun bussi viimein saapui pysäkille lähempänä kymmentä. 
Ehkäpä väsymyksestä johtuen oli tunteetkin enemmän pinnassa, kun mieleen tuli kaikki ne kerrat, joina matkustin iltamyöhällä Lontoon ja Oxfordin väliä. Ei tarvinnut kuin sulkea silmät ja iskeä kuulokkeet korviin, kun saatoin kuvitella istuvani taas Oxford Tubessa ja odottamassa pian kuulevani kuulutuksen 'We are nearly at the end of our journey...'.  Mutta eihän OnniBus mua siihen kotiin vienyt, mihin olisin sillä hetkellä halunnut enemmän kuin mitään muuta.

Eilen hyvästelin jo kolmannen opiskeluiden perässä muualle lähteneen kaverin, enkä ole vieläkään sisäistänyt, että kohta mulla ei ole Joensuussa enää ketään. No, pääsenpähän tulevaisuudessa näkemään enemmän Suomea, kun ravaan moikkaamassa tuttuja milloin missäkin.

torstai 20. elokuuta 2015

Sometime in the future we can share our stories, but until that day comes along I'll keep on moving on.

Kesäisiä kuvia on kertynyt kansioihin sen verran, että julkaistaanpa osa pois kera kuulumisten! Vaikka kovasti etukäteen manasin sitä, miten tylsää mulla tulee Suomessa olemaan, niin kummasti sitä tekemistä on kuitenkin riittänyt. Eka viikko meni vähän haahuillessa, mutta paluumuuttoon liittyvien virallisuuksien selvittely ja tavaroiden purkaminen toivat sopivasti sisältöä päiviin. Tavaroiden paikalleen asettelu olikin oma lukunsa, ja juuri kun aloin uskoa saavani kaikki Briteistä raahaamani matkamuistot, peltipurkit, kirjat ja Primarkin hepenet mahtumaan kaappeihini postista saapui kaksi muuttolaatikollista lisää... Vaan nyt alkaa pikku hiljaa olla kaikki siellä missä pitääkin, eikä vanha huoneenikaan tunnu enää niin loukolta, kun lattiasta näkyy enemmän kuin 10 senttiä leveä polku.
Takaisin porukoille asettuminen ei kyllä ole ollut helpoimmasta päästä. Ihannetapauksessa olisin päässyt tänä syksynä lentämään pesästä, mutta kun jäin työttömäksi eikä opiskelupaikkaakaan irronnut, on taloudellisesti järkevämpää kärvistellä vielä jonkin aikaa lapsuudenkodissa. Viime aikojen isojen muutosten takia en tällä hetkellä edes kamalasti kaipaa uusia tuulia, ja Joensuukin on kivempi kuin muistin. Suurin osa kavereista tosin vaihtaa parhaillaan tai piakkoin paikkakuntaa, joten vähän ajan päästä voi olla toinen ääni kellossa... Porukoilla asumisessa on kuitenkin se hyvä puoli, ettei tarvitse syytää rahaa ruokaan ja vuokraan, jolloin voi ostaa vaikkapa lentoliput Lontooseen, niin kuin allekirjoittanut eilen teki! 73 päivää ja pääsen taas reiluksi viikoksi syömään skonsseja ja kuuntelemaan brittiaksenttia. 
Kavereitani olen nähnyt suhteellisen paljon viime aikoina. Ollaan lenkkeilty niin kuin kultaisina teini-aikoina konsanaan, kirppistelty, pidetty piknikkiä ja valloitettu Joensuun öitä. Lisäksi tehtiin parin päivän mökkireissu, jonka aikana pääsin taas perehtymään suomalaisuuden ytimeen. Noina päivinä tuli muun muassa...
...grillailtua kodassa jahka keksittiin, miten hiilet oikein saa syttymään
 ...kalastettua yhdellä madolla, joka onnistuttiin jostain tonkimaan
 ...ihmeteltyä mökkitien vallanneita pikkusammakoita
...käveltyä kilometrikaupalla moottoritietä lähimpään kyläkauppaan, ja ostettua jättiläiskorvapuusti
...kerättyä mustikoita viideltä aamuyöllä
...soudeltua ja virvelöityä peilityynellä järvellä.
Lisäksi pelattiin korttipelejä kyllästymiseen asti, syväjäädytettiin vahingossa meidän siiderit ja hoilattiin iskelmää. Suosikkikipaleeksi taisi osoittautua Vieläkö on villihevosia. Aamuisin tehtailin meille full English breakfastit, ja toisena aamuna maistui jo melkein yhtä hyvältä kuin Englannin kotona. Muuten mun kokkailut täällä on lähtenyt käyntiin vähän epäonnisesti. Kaupasta ei löydy aineksia brittibravuureihini, ja kun tänään rohkenin kokeilemaan jotain Valion reseptiä onnistuin saamaan koko keiton maistumaan pippurilta. Tätä menoa alan varmaan taas pian vihata kokkaamista...
Suurin osa mun ajasta on kuitenkin hujahtanut geokätköilyyn, joka jäi tauolle oikeastaan koko viime vuodeksi. Nyt innostus naamioitujen tupperware-astioiden ja filmipurkkien metsästykseen on taas nostanut päätään, minkä ansiosta oon karistanut kaikki au pair -aikoina kertyneet lisäkiloni ties missä korvessa rymytessäni. Vanha kunnon Nopsani on kuljettanut mua jo lähemmäs 200 kilometriä ympäri Pohjois-Karjalan maakuntaa eikä loppua näy. 
Kätköillessä on tullut vastaan myös kaikkea muuta mielenkiintoista vanhoista juoksuhaudoista alla näkyvään matoon, joka oli kyllä jo heittänyt veivinsä.
Tulevaisuudensuunnitelmani ovat lähteneet etenemään sen verran, että kalenterista alkaa syyskuun puolella löytyä mukavasti aikatauluja, mikä on ihan tervetullutta pitkän lomailun jälkeen. Toisen välivuoteni aikana mun on tosiaan tarkoitus suorittaa farmasian perusopinnot avoimessa yliopistossa, mikä toivottavasti sysää takaisin opiskelun ihanaan kamalaan maailmaan. Josko se kolmas yhteishaku ensi keväänä toden sanoisi, ja pääsisin opiskelemaan juuri sitä, mitä haluan. Ainut vaan, etten tällä hetkellä ole täysin varma, mitä se on. Tähänkin dilemmaan on tosin toivottavasti tulossa helpotusta ensi kuussa starttaavan uravalmennuksen muodossa. Johonkin suuntaan ollaan siis menossa, toivottavasti se on oikea.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Don't cry because it's over, smile because it happened.

Elossa ollaan edelleen! Monesti au pair -blogit päättyy loogisesti samaan aikaan kuin au pair -aikakin, jolloin jää harmittavasti kuulematta, miten elämä sen once in a lifetime -seikkailun jälkeen jatkuukaan vai jatkuuko ollenkaan. Mun paluumuutosta Suomeen tuli tänään kuluneeksi kolme viikkoa, ja ajattelin nyt kirjata ylös tuoreita ajatuksia aiheesta.
Mulla on tällä hetkellä käynnissä vaihe, jota on vähän hankala pukea sanoiksi. Välillä huomaan ajattelevani, että pitää ehtiä käydä siellä ja täällä ja nähdä sitä ja tuota, ennen kuin meen takaisin Englantiin. Sitten muistan, etten olekaan enää menossa takaisin. Tuntuu totta puhuen aika kauhealta, etten tiedä milloin saan taas rullata laukkua Heathrowin kentällä, seisoa visusti oikealla liukuportaissa, ostaa M&S:stä meal dealin mukaiset eväät ja pyytää kuskilta lipun Oxfordiin kiitos. Vielä kauheampaa on ajatella, että silloin oon luultavasti vaan lomalla, enkä saakaan jäädä. Toisaalta olen iloinen, ettei mun enää tarvitse hyvästellä Suomi-kavereita vähintään puoleksi vuodeksi kerrallaan, ja että koko omaisuuteni löytyy samasta paikasta. Se ikään kuin vahvistaa illuusiota, että koko elämänikin olisi nätisti yhteen kasaan pinottuna, vaikkei se juuri nyt täysin siltä tunnukaan.
Takaisin Suomeen juurtuminen on kuitenkin lähtenyt liikkeelle yllättävän jouhevasti. En tiedä, oliko mun juuret alun perinkään kovin tukevasti kiinni tässä routaisessa maaperässä, mutta ainakin vielä tuntuu siltä, että Suomeen voisi malttaa asettua pidemmäksi aikaa. Välimatka teki hyvää, ja nyt osaan katsella isänmaata ihan uusin silmin. Kaupungeissa kohoavat betonimötikät ja nostokurjet on edelleen aika tympeän näköisiä, mutta puiset omakotitalot ja mökit suorastaan viehättäviä. Suurin ihmetyksen aihe on varmaan ollut syvän sinisenä aaltoileva joki. Samean ja tasaisen ruskean Thamesin jälkeen Pielisjoki jaksaa häkellyttää edelleen joka kerta, kun pyöräilen sen vartta Joensuun keskustaan.
Lähtöpäivän lähestyessä mua pelotti, saisinko elämääni rullaamaan enää ollenkaan Suomen puolella. Au pairina toimiminen ja Englannissa asustelu olivat arkipäivääni yli vuoden ajan, ja välistä oli lähes mahdotonta kuvitellakaan tekevänsä jotain muuta. Opiskelut, oma perhe ja kaikki Suomeen liittyvä tuntuivat hyvin kaukaiselta. En sano, että sanonta "poissa silmistä, poissa mielestä", on totta, mutta on se nyt hitto vieköön helpompi sysätä syrjään asiat, jotka eivät ole osa jokapäiväistä elämää merten tuolla puolen. Onnekseni (tai epäonnekseni) sama toimii myös toisin päin, sillä täältä Suomi-äidin helmoista käsin koko viime vuosi tuntuu jo nyt toisinaan unelta, joka oli liian hyvää ollakseen totta.
Olen onnellinen, että ikuistin au pair -aikaani kuviin. Nyt ne muistuttaa mua niin hyvistä kuin ei-niin-loistokkaista hetkistä, ja siitä, että se kaikki ihan oikeasti tapahtui mulle. Ottamistani kuvista mun oli itse asiassa tarkoitus alkaa koota valokuva-albumia kiitoslahjaksi host-perheelle heti Suomeen saavuttuani. Silloin lähdön aiheuttama haava oli kuitenkin vielä niin tuore, etten pystynyt. Toisella viikolla sain joten kuten tehtyä tilauksen Ifolorille, mutta tuolla ne kuvat on odotelleet pakkauksissaan saapumisestaan lähtien. Tänään otin vihdoin itseäni niskasta kiinni, ja päätin kokeilla, olisinko nyt valmis lajittelemaan ne. Edelleen tuli kyyneleet silmiin muutaman kuvan kohdalla, mutta suurimmalle osalle huomasin jo hymyileväni. Babysteps.
Sen jälkeen, kun on niinkin lyhyessä ajassa kuin yhdessä vuodessa muovannut maailmankuvaansa uusiksi, tuntuu oudolta palata maailmaan, jossa ennen eli eri minänä. Nykytilanteeni voisinkin tiivistää niin, että etsiskelen tasapainoa Suomi- ja Englantiminäni välille. Tämä näyttäytyy ihan arkisissakin asioissa. Ruoanlaitossa riittää totuttelemista erilaiseen raaka-ainetarjontaan, mutta ruisleipä Oltermanni-juustolla maistuu hemmetin hyvältä. En tiedä, mitkä ohjelmat ja mainokset TV:ssä pyörii, mutta iPlayerista löytyy Great British Bake Off. Kaupassa asioidessa kassalla saattaa edelleen lipsahtaa hein sijasta hi, mutta oma murre taittuu jo varsin sujuvasti. Astetta miedompi versio Strongbowista ei enää maistu yhtä järkyttävälle kuralle kuin alussa, ja teevarastot riittää ainakin tämän vuoden loppuun asti, eli eiköhän se tästä.