Throwback: Riding in Wild Wales

Toinen päivä toukokuisella Wales-breikilläni oli omistettu pienimuotoiselle hevosvaellukselle! Mähän oon tosiaan aikoinani harrastanut ratsastusta useamman vuoden, mutta viime kerrasta oli tähän mennessä kulunut hyvä tovi. Vanha kipinä kuitenkin syttyi uudelleen, kun luin Cantref-ratsastuskeskuksen kuvauksen Brecon Beacons -kansallispuiston henkeäsalpaaviin maisemiin tutustumisesta ratsain. 

Paikan päällä täytettiin yhteyshenkilö-lomake tapaturmien varalta, sovitettiin kypärät ja saatiin lyhyt perehdytys hevosten kanssa toimimiseen. Ryhmä koostui lähinnä ensikertalaisista, mutta itsellenikin oli hyvää kertausta palautella mieleen tärkeimmät. Suurin piirtein samaan tapaan tehtiin asiat Englannissa kuin Suomessakin, mitä nyt suulliset käskyt oli tietysti omanlaisensa. Tuli ihan cowboy-olo, kun pysähtyessä sai hokea "wooah"!

Mua harmitti kovasti, kun ei itse saatu laittaa hevosia kuntoon, vaan ne seisoi puomeilla valmiiksi varustettuina. Olisin mielelläni tehnyt vähän lähempää tuttavuutta oman ratsuni Vikingin kanssa ennen selkään kapuamista, sillä myönnän, että siinä vaiheessa vähän jännitti, kun ainut asia, mitä hevosesta tiesin, oli ratsastuksenohjaajan tiivistelmä herran luonteesta: "He's a good boy, but you need to be determined with him." Onneksi ehdin kuitenkin kymmenisen minuuttia jutskailla ja rapsutella kaveria ennen kuin suunnattiin ulos tallista.

Tältä näyttää tyttö, joka on päässyt satulaan ekan kerran lähemmäs viiteen vuoteen (yrittäkää ignoorata olematon ryhtini).

Kun kaikki oli päässeet satulaan lähdettiin jonossa kohti edessäpäin siinteleviä vuoria. Oon kuullut sanottavan, että ratsastus on kuin pyörällä ajo, ja aika nopeasti alkoikin tuntua siltä, etten olisi taukoa koskaan pitänytkään. Maastoon pääsin omina ratsastuskouluvuosina kuitenkin niin harvoin, etten pystynyt ihan täysin rentoutumaan, etenkään kun omalla ratsullani oli enemmän vauhtia silmässä, kuin mihin oon laiskojen tuntipollejen selässä tottunut. Koko ajan sai olla pidättelemässä, ja aina sopivassa välissä ohittelemassa hitaampia. Muuten herra alkoi näykkiä edessä olevan häntää, mutta onneksi kaikki hevoset oli koulutettu sen verran hyvin, etteivät ne potkineet.

Oltiin ratsastettu puolisentoista tuntia rauhallista käyntivauhtia, kun yksi hevosista säikähti lintua, ja muut katsoi laumaeläiminä parhaaksi seurata kaverin esimerkkiä ja paeta paikalta. Huonoksi onneksi olin juuri sillä hetkellä metsästämässä kadottamaani jalustinta, ja kun tasapaino ei muutenkaan ole mitään huippuluokkaa heitin pian kupperiskeikan maankamaralle. Oon aikoinani murtanut pienen osan häntäluustani hevosen selästä alas tullessani, mutta onnekseni selvisin tällä kertaa vain mustelmilla ja pari päivää jumissa olleella niskalla. Yksi ensikertalaisista ei ollut yhtä onnekas, vaan mursi kätensä, minkä jälkeen vaellus sai aika erilaisen sävyn. 

Ratsastuksenohjaajat alkoi soitella ambulanssia, ja minä autoin parin muun tytön kanssa irti päässeiden hevosten yhteen paimentamisessa. Ne ei onneksi olleet päässeet vuoren rinnettä reunustavaa aitaa kauemmas. Parhaamme mukaan pidettiin ne kasassa, ja talutettiin takaisin omiensa luo, jos joku yritti harhailla kauemmas. Koska oltiin tosiaan keskellä kansallispuistoa ja huonojen kulkuyhteyksien päässä, ambulanssin tulossa kesti. Yli tunti saatiin odotella ennen kuin loukkaantunut pääsi jatkohoitoon. 

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun näin omin silmin jonkun satuttavan itsensä hevosten kanssa pahemmin. Vähän tärisytti ratsastaa takaisin tallille, kun putoamisen ja satulaan nousun välille ehti jäädä aika pitkä tauko. Mutta sinne sitä vaan oli noustava, ja kun selvittiin turvallisesti tallille asti välkkyvistä ambulanssin valoista ja vihaisesti räksyttävistä koirista huolimatta, olin taas vähän luottavaisempi nelijalkaisten ystävien suhteen. Vaikka ratsastusretkeni ei ollutkaan ihan niin harmooninen kokemus kuin olin etukäteen kuvitellut, niin onpahan taas jotain, mitä kiikkustuolissa muistella.

Throwback: Mid-Wales

Tällä kertaa hypätään ajassa taaksepäin toukokuun toiseen viikonloppuun, jonka vietin Walesissa. Kyseinen kerta oli jo kolmanteni lohikäärmelipun maassa, mikä varmaan kertoo jotain paikan viehätysvoimasta. Viime reissut suuntautuivat Walesin pohjoisosiin ja pääkaupunki Cardiffiin, ja tällä kertaa lähdettiin tekemään tuttavuutta maan keskiosien kanssa. 

Matka alkoi pienellä ryhmällä Lontoosta, josta Walesin puolelle päästiin parissa tunnissa. Ensimmäinen pysähdys ja lounastauko pidettiin kaupungissa nimeltä Chepstow, josta päällimmäisinä mieleen jäivät katuja reunustavat pastellinsävyiset rivitalot, maan vanhin kivilinna ja linnnan muureilta avautuvat näkymät Wye-joelle.

Chepstowista jatkettiin jokea seuraillen Wye-laaksoon, jonne pääsin ensimmäisen kerran viime helmikuussa. Silloin ehdin nähdä alueen suosituimman nähtävyyden, huikaisevat Tintern Abbeyn rauniot, joista voitte lukea enemmän tästä postauksesta (clickety click). Tällä kertaa käytin ajan sinikellojen värittämissä metsissä haahuiluun ja cream tean hörppimiseen yhdessä lähistön söpöistä pikkukahviloista.

Päivän kääntyessä iltaan pysähdyttiin vielä Hay-on-Wyessa, jota myös kirjojen kaupungiksi kutsutaan. Paikassa pidetään vuosittain merkittävä kirjallisuusfestivaali, ja sen kapeat kadut pursuilevat toinen toistaan houkuttelevampia second hand -kirjakauppoja. Vaati tahdonvoimaa poistua paikalta vain yhtä opusta rikkaampana (tai köyhempänä, miten sen nyt ottaa). 

Lauantain ja sunnuntain välinen ilta ja yö vietettiin Baskervillen kartanossa ihan Brecon Beacons -kansallispuiston reunamilla. Sherlock Holmes -tarinoiden ystäville nimi varmaan soitteleekin kelloja, ja kirjailija Arthur Conan Doyle oli tosiaan kartanon omistaneen Baskervillen suvun perhetuttu! Hän yöpyi usein tässä samaisessa paikassa, ja sai kuuleman mukaan myös innoituksen tarinaansa Baskervillen koira paikallisesta legendasta. Kirjan tapahtumat Doyle sijoitti kuitenkin Walesin sijasta Devoniin, koska hänen ystävänsä eivät halunneet turistien rikkovan maaseutunsa rauhaa. 

Huoneiden sisustus oli pidetty alkuperäiskalustolle uskollisena, ja jos unohdettiin televisio, vedenkeitin sekä hiustenkuivaaja, saattoi kuvitella menneensä ajassa pari sataa vuotta taaksepäin.

Ikkunasta avautuvissa maisemissakaan ei ollut valittamista. Seuraavassa postauksessa karautetaankin hevosilla noille kaukaisuudessa siintäville vuorille!

A few lines written above Tintern Abbey.

Lauantaina päiväreissukohteeksi valikoitui jo toistamiseen Englannin länsinaapuri Wales. Viime syyskuussa vietin pari päivää maan pohjoisosassa, ja ihastuin ikihyviksi rauniolinnoihin, pieniin kalastajakyliin, siellä sun täällä laiduntaviin lampaisiin ja villin vehreään luontoon. Nyt matka suuntautui etelään, pääkaupunki Cardiffiin. Kyseessä oli talvilomilta palailevan Sea Oxfordin järjestämä tour, jollaisia au pair -urani ensimmäiset reissut olivat, mikä aiheuttikin mukavat nostalgian tuulahdukset. Aika paljon on koettu tässä välissä, vaan vielä riittää nähtävää!

Ennen Cardiffia vierailtiin kuitenkin aivan Walesin ja Englannin rajan tuntumassa sijaitsevilla Tintern Abbeyn raunioilla. Tää keskiajalla rakennettu munkkiluostari on Walesin parhaiten säilynyt syrjäisen sijaintinsa takia, mikä esti aikalaisia varastamasta kiveä omiin rakennustarpeisiinsa. Kattoahan siinä ei enää ole, mutta sen puuttuminen luo aivan uskomattoman valaistuksen tuonne sisälle, jos vaan sää suosii. Ja meitähän se suosi, eli saatiin nauttia keväisistä auringonsäteistä ja pylväsrakenteiden välistä pilkottavasta kirkkaan sinisestä taivaasta!

Bussissa joku italialaispoika uskaltautui kysymään multa, mitä oppaan antamassa infolappusessa ollut lyhenne tarkotti, ja sitä avattuani tyyppi jäi vielä viereen istumaan. Jutskailtiin vähän kokemuksistamme Briteistä sekä Suomen ja Italian koulutusjärjestelmistä. Suomen ilmainen opetus aiheutti tuttuun tapaan paljon ihmetystä ja ihastusta. Meidän takana ja edessä istui amerikkalaisia, jotka oli varmaan osasyy siihen, miksi kuulostelin tavallista enemmän omaakin aksenttia. Tänne tullessani mun englanti oli vielä aika neutraalia pienillä brittiaksentin vivahteilla kiitos lukuisten brittisarjojen ja -youtubereiden, mutta nyt voin ilokseni todeta, että on se paikallisten aksentti täällä vietettyjen kuukausien aikana alkanut tarttumaan! Kun vaan sais vielä roimasti lisää rohkeutta tuohon puhumiseen, niin sitten ois #lifegoalsachieved. 

Suomen ja Italian väliset erot ei suinkaan rajoittuneet koulunkäyntiin, vaan perillä Cardiffissa sain konkreettisen muistutuksen siitä, miten erilaisia näiden kahden maan kansalaiset voi olla. Tää poika oli liikkeellä itsekseen ihan niin kuin minäkin, mutta toisin kuin minä, se ois selvästi viihtynyt reissussa paremmin jonkun kanssa. Tunnin yhtäjaksoisen small talkkauksen jälkeen olisin mieluusti viettänyt vähän aikaa ihan vaan itseni seurassa, mutta kun tää poika sitten ehdotti, että lähdettäisiin kiertelemään nähtävyyksiä yhdessä, en kohteliaisuuttani tietenkään voinut kieltäytyä... 

Lopulta tyyppi jaksoi roikkua perässä vaan puolisen tuntia. Kyllästyi varmaan mun jatkuviin photo stoppeihin, vaikka sanoikin syykseen nälän. Itse yritän aina tutkimusmatkoillani minimoida ruokaan käyttämäni rahat, minkä takia otan reissuille eväät kotoa, joten tässä vaiheessa jouduttiin sitten "valitettavasti" eroamaan. Toivotin hyvät päivänjatkot ja huokaisin salaa helpotuksesta, vaikka vähän harmitti, kun kun olin taas tällainen epäsosiaalisuuden ruumiillistuma, mutta minkäs teet. 

Cardiff oli joka tapauksessa yllättävän kiva suurkaupungiksi! Oon lukenut jonkun verran juttuja Cardiffista muiden au pairien blogeista, ja lähes poikkeuksetta kaikki kirjoitukset on olleet vähän pettyneen oloisia. Tästä syystä munkaan odotukset ei paikan suhteen olleet mitenkään erityisen korkealla, ja se pääsi yllättämään positiivisesti. Modernien rakennelmien lisäksi löytyi myös enemmän omaa silmää miellyttävää koristeellista arkkitehtuuria, linna, kaupungin läpi virtaava joki ja paljon sieviä viheralueita. Puistoista suosikkini oli ehkä heti Cardiff Castlen takana sijainnut Bute Park, joka oli samalla myös arboretum. Eksoottisten kasvien lisäksi sieltä löytyi veikeitä puisia eläinveistoksia. 

Puistojen lisäksi ehdin aloittaa National Museumin kiertelyä. Siellä olisi ollut muun muassa Van Goghin, Monetin ja Renoirin maalauksia, mutta museon pohjapiirros oli mulle sen verran vaikeasti hahmotettava, etten ehtinyt löytää niitä ennen kuin piti palata bussille. Pitempäänkin kuin 2,5 tuntia olisin siis Cardiffissa voinut viettää. Reilu parin tunnin kotimatka sen sijaan tuntui ihan tarpeeksi pitkältä, kun uusi italialainen ystäväni ei ollut aiemmasta lannistunut, vaan viritteli taas keskustelua... Kotona kiitin sadannen kerran ylempää tahoa suomalaisesta host-perheestäni, jonka kanssa ei tarvitse olla koko ajan äänessä. 

Wales day 2

Toinen päivä Walesissa lähti käyntiin aamiaisella. Pääsin heti nolaamaan itseni kyselemällä olisiko jossain teetä, vaikka paikassa oli myslien ja murojen valitsemista lukuun ottamatta pöytiin tarjoilu. Tarjoiltavana oleminen vaatii siis vielä totuttelua... Sainkin sitten oikein kaksi teekannullista, joista kaatelin vaatimattomana yhden kupposen. Itse walesilainen aamupala ei poikennut oikeastaan millään tavalla full English breakfastista, vaan samat munat ja pekonit löytyi menusta.  

Heti aamiaisen jälkeen siirryttiin taas bussiin, joka vei meidät Great Orme Country Parkiin. Siellä päästiin näkemään muutamia kashmir-vuohia, joiden esi-isät oli aikoinaan tuotu Englantiin pohjois-Intiasta. Pysähdyttiin laakealla kukkulalla, jonka laelta pääsin ottamaan mielestäni yhdet parhaimmista koskaan ottamistani maisemakuvista.

Tuolla vierailun jälkeen ymmärsin myös, miksi kaikissa gift shopeissa myytiin niin paljon lammasaiheista krääsää. Harvalukuisempien vuohien sijaan lampaita nimittäin riitti.

Seuraava pysäkki oli Angleseyn saaren mantereeseen yhdistävä Menai Bridge. Kyseessä oli vähän erikoisempi kaksikerroksinen silta, jonka alemmalla tasolla kulki kiskot ja ylemmällä autoille suunnattu moottoritie.

Jatkettiin matkaa Iso-Britannian pisimmän nimen omaavaan kylään, Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogochiin (jonka nimeä edes oppaamme ei osannut lausua). Sen verran pieni paikka oli kyseessä, ettei siellä paljon muuta nähtävää ollutkaan kuin hurjat nimikyltit vanhalla juna-asemalla.

Viimeinen kohde oli Snowdonian kansallispuisto, jossa päästiin liikkumaan niin jalkaisin kuin höyryjunallakin.

Käveltiin muun muassa pienelle vesiputoukselle, jossa mun converset sai kivan mutakuorrutteen, kun halusin rämpiä pois polulta saadakseni kuvia useammasta kulmasta. Enkä oikein tiedä tuliko niistä lopulta edes sen arvoisia.

Erottiin bussista pienellä juna-asemalla, josta lähti läpi Snowdonian rinteiden kulkevia höyryjunia. Ajeltiin lenkki huippumaisemissa ja tuli kyllä kieltämättä aika vahvat Tylypahkan pikajunavibat!

Valitettavasti matkan määränpäänä ei kuitenkaan ollut velhokoulu vaan parkkipaikka, jossa kivuttiin taas bussiin ja aloitettiin pitkä paluumatka. Loppumetreillä sain vielä tymäkän adrenaliinipiikin, kun oltiin parisenkymmentä minuuttia myöhässä liikenteen takia, ja jouduin juoksemaan läpi liikenneympyrän ehtiäkseni ajoissa Oxfordin keskustaan menevään bussiin. Ei olisi ollut kiva odotella paria tuntia seuraavaa autoa, ja olla kotona vasta puolenyön aikoihin. Reissu sai kuitenkin onnellisen lopun, kun pääsin omaan sänkyyni ihan järkevään aikaan. 

Kaiken kaikkiaan oli ihan huikea viikonloppureissu ja meille sattui oppaankin mielestä uskomattoman hyvä sää, vaikka hostisä olikin pelotellut etukäteen, että Walesissa sataisi aina.