You can't start the next chapter of your life if you keep re-reading the last one.

Tää viikko on ollut hankala. Ei aupparoinnin suhteen, se luistaa omalla painollaan samaan tapaan kuin ennenkin, vaan päätöksenteon. Tuntuu, että oon arponut tulevaisuudensuunnitelmieni suhteen niin kauan, että niistä on kasvanut mörkö, joka sylkee tulta ja iskee myrkkyhampailla, jos sinne päin katsahtaakaan. Mikään ei tunnu oikealta, Englannissa halu palata Suomeen opiskelemaan on kova, mutta Suomessa tekee taas kohta mieli ottaa ja lähteä.

Viime toukokuussa pääsykokeissa käytyäni tuli selväksi, ettei tärpännyt tänäkään vuonna. En ollut mitenkään äärimmäisen pettynyt, sillä se tarkoitti sitä, ettei mikään edelleenkään sitoisi mua Suomeen. Selailin huvikseni Abingdonin vuokra-asuntoja ja avoimia työpaikkoja, mutta tuntui, etten uskalla vielä. Koin au pairiuden edelleen sopivimmaksi vaihtoehdokseni jäädä Englantiin, vaikka kipinä siihen alkoi jo hiipua, ja kyky uuteen host-perheeseen sopeutumisesta arvelutti. Raapustelin kuitenkin profiilin Au Pair World -sivustolle nähdäkseni, mitä tuntemuksia hakuprosessin uudelleen aloittaminen herättäisi. Viime vuonna jouduin lähettelemään hakemuksia hikihatussa ja jännäämään, huolittaisiinko mua yhtikäs minnekään, mutta tänä vuonna mulle on suorastaan sadellut viestejä toinen toistaan paremman kuuloisilta host-perhe-ehdokkailta. 

Viime viikolla sain innolla odottamani positiivisen vastauksen kaikkein lupaavimmalta perheeltä. He halusivat kuitenkin kuulla lisää tulevaisuudensuunnitelmistani, koska kokivat harvinaiseksi sen, että nuori haluaisi viettää useamman vuoden au pairina. Tämä käynnisti ajatusketjun, joka valvotti mua muutaman yön. Harkitsin ensimmäistä kertaa vakavissani paluuta Suomeen ja opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa. Yllätyin huomatessani, ettei tämä plan B:nä pitämäni vaihtoehto tuntunutkaan enää niin toissisijaiselta. Se voi tosin johtua siitä, etten ole tällä hetkellä Suomessa... 

Tänään sain vastattua tälle mahtavalle host-perhe-ehdokkaalle. Kerroin edellisen viestin kysymyksen avanneen silmiä ja auttaneen ymmärtämään, että toinen täysin opiskeluitta vietetty välivuosi työntäisi mut vain yhä kauemmas koulun penkistä. Pahoittelin aiheuttamaani ajanhaaskausta, mutta kiitin heiltä saamaani selkeytystä omien tulevaisuudenhaaveideni suhteen. Sen jälkeen poistin profiilini. Viime vuonna kuuntelin sydäntä, mutta nyt on aika palauttaa puheenvuoro järjen äänelle. Seikkailut jääkööt hetkeksi ja elämän eteenpäin vieminen alkakoon. Katumuksen hetkiä varmasti tulee, mutta uskon päätökseni olleen loppujen lopuksi oikea.

Eilen varattiin mulle menolippu Suomeen, eli paluuta ei enää ole. Lähtö pelottaa, arveluttaa ja sattuu, eikä siihen ole enää kuin 22 päivää. Ainoa lohtuni tuntuu tällä hetkellä olevan se, ettei mun tarvitse lähteä yksin. Saatan lapset samalla Suomeen, josta ne jatkaa kotikaupunkiinsa Ouluun ja minä Joensuuhun. Joudun itse ottamaan junan, koska järkevän hintaisia jatkolentoja ei enää tässä vaiheessa löytynyt, eli tähänastisen elämäni luultavasti kauhein matka pitkittyy reilulla kolmella tunnilla. Mutta junalla sitä aikoinaan au pairiksi lähdettiinkin, eli tavallaan ympyrä pääsee sulkeutumaan. Enpä olisi lähtiessäni arvannut miten vaikeaa palaaminen voisi olla.

I am leaving, this is starting to feel like it's right before my eyes and I can taste it, it's my sweet beginning.

Viime viikko meni lähinnä akkuja ladatessa (sekä omia että koneen, eilen datasin 15 tuntia hups). Lisäksi ravasin kirpparilla harva se päivä, kun tuli perinteisesti varattua paikka tänäkin kesänä. Huomenna mennään purkamaan, ja toivotaan, että tulee vähän lisää täytettä matkakassaan, vaikka aika kivasti siellä setelit jo kahiseekin. Yhden kaverin tupareissakin ehdin pyörähtää, ja niistä tuli kyllä omalta osaltani loppuillasta oikeat vuosisadan nyyhkybileet, kun tajuntaan iski, etten nää näitä ihmisiä oikeasti aika pitkään aikaan. Oon ollut myös astetta ahkerampi lenkkeilijä ja hionut kokkaustaitojani. Yksi niistä jutuista mitkä on mietityttänyt lähdössä eniten, on ollut juurikin tuo ruuanlaitto, johon host-perhe toivoisi mun osallistuvan. Oon aina ollut enemmän leipuri, mutta kevään aikana treenailin kaikki perus makaroonilaatikot, lihapullat ja perunamuusit, joten enää ei hirvitä niin paljon. 

Tänään hoitelin viimeisiä lähtövalmisteluja eli tilasin junaliput ja tein osoitteenmuutoksen. Lisäksi suursiivosin huonettani ja ahdoin kaikki päiväkirjat ja luonnoslehtiöt ainoaan lukolliseen kaappiini. Vaikka porukat ei olekaan mitään varsinaisia tonkijoita, ajatus siitä, että niillä on täysin estoton pääsy mun huoneeseen, kun oon poissa ahdistaa vähän. Pitää teipata hiuksia kaikkiin kaappien ovien väliin, että voin tarkistaa onko ne kunnioittaneet mun yksityisyyttä ja ollut aukomatta niitä. Matkalaukunkin pakkaamisessa yritin edistyä. Se on ollut pullollaan vaatteita jo viikon ja olen hammasta purren yrittänyt sieltä aina jotain karsia. Kyllä se kiinni menee, mutta ei sinne mitään muuta kuin noita rättejä mahdu...

Tällä hetkellä fiilikset on sellaiset innostuneen odottavaisen kauhistuneet. Eniten jännittää oma jaksaminen ja tietysti se, miten tulen toimeen perheen kanssa sekä löydänkö yhtään samanhenkistä seuraa. Ja tuliaiset, mitä ihmettä keksisin? 

No, onhan tässä vielä kolme päivää aikaa pohdiskella.