lauantai 4. heinäkuuta 2015

You can't start the next chapter of your life if you keep re-reading the last one.


Tää viikko on ollut hankala. Ei aupparoinnin suhteen, se luistaa omalla painollaan samaan tapaan kuin ennenkin, vaan päätöksenteon. Tuntuu, että oon arponut tulevaisuudensuunnitelmieni suhteen niin kauan, että niistä on kasvanut mörkö, joka sylkee tulta ja iskee myrkkyhampaillaan, jos siihen yrittää käydä käsiksi. Mikään ei tunnu oikealta, Englannissa halu palata Suomeen opiskelemaan on kova, mutta Suomessa tekee mieli ottaa ja lähteä taas.

Käytyäni Suomessa pääsykokeissa viime toukokuussa tuli selväksi, ettei tärpännyt tänäkään vuonna. En ollut mitenkään äärimmäisen pettynyt, sillä se tarkoitti sitä, ettei mikään edelleenkään sitoisi mua Suomeen. Selailin huvikseni Abingdonin asuntomarkkinoita ja avoimia työpaikkoja, mutta tuntui, etten silti uskalla vielä, vaikka rahkeet ehkä riittäisikin. Turvallisin keino jäädä Englantiin olisi siis au pairina, vaikka kipinä siihen hommaan olikin jo aikoja sitten hiipunut ja ajatus uuteen host-perheeseen asettumisesta epäilytti. Raapustelin kuitenkin profiilin Au Pair World -sivustolle, koska saattaishan sieltä löytyä just sopiva perhe mulle. Viime vuonna jouduin lähettelemään hakemuksia hikihatussa ja jännäämään huolittaisko mua yhtikäs minnekään, mutta tänä vuonna mulle on suorastaan sadellut viestejä toinen toistaan paremmankuuloisilta ehdokkailta. 

Viime viikolla sain innolla odottamani positiivisen vastauksen kaikkein lupaavimmalta perheeltä. Ne kuitenkin halusi kuulla lisää mun tulevaisuudensuunnitelmista, koska on harvinaista, että nuoret haluaa viettää useamman vuoden au pairina. Tää käynnisti ajatusketjun, joka valvotti mua muutaman yön. Harkitsin ensimmäistä kertaa vakavissani paluuta Suomeen ja opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa. Yllätyin huomatessani, ettei tää plan B tuntunutkaan enää niin pahalta. Se voi tosin johtua siitä, etten oo tällä hetkellä Suomessa... 

Tänään sain vihdoin vastattua tälle mahtavalle host-perhe-ehdokkaalle. Kerroin, että edellisen viestin kysymys avasi silmiä, ja oon lopulta tullut siihen tulokseen, että toinen täysin opiskeluitta vietetty välivuosi työntäisi mut vaan yhä kauemmas koulun penkistä. Pyysin anteeksi aiheuttamastani ajan haaskauksesta, jonka jälkeen poistin profiilini. Viime vuonna kuuntelin sydäntä, mutta nyt se vanha tuttu järjen ääni sanoi, että on aika jättää seikkailut hetkeksi ja viedä elämää eteenpäin. Tuun varmastikin katumaan valintaani useaan otteeseen Suomessa, mutta uskon sen silti olevan loppujen lopuksi se oikea.

Eilen varattiin mulle menolippu Suomeen eli paluuta ei enää ole. Lähtö pelottaa, arveluttaa ja sattuu - eikä siihen oo enää kuin 22 päivää. Mun ainut lohtu tällä hetkellä on se, ettei mun tarvitse lähteä yksin, vaan vien samalla lapset Suomeen, josta ne jatkaa kotikaupunkiinsa Ouluun ja minä Joensuuhun. Joudun itse ottamaan junan, kun järkevän hintaisia jatkolentoja ei enää tässä vaiheessa löytynyt eli luultavasti tähänastisen elämäni kauhein matka pitkittyy reilulla kolmella tunnilla. Mutta junallahan mie silloin aikoinaan au pairiksi lähdin eli se tavallaan sulkee tän ympyrän. Enpä ois ikinä  ekaa kertaa lähtiessäni arvannut miten vaikea se paluu voisi olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti