Tää viikko on ollut hankala. Ei aupparoinnin suhteen, se luistaa omalla painollaan samaan tapaan kuin ennenkin, vaan päätöksenteon. Tuntuu, että oon arponut tulevaisuudensuunnitelmieni suhteen niin kauan, että niistä on kasvanut mörkö, joka sylkee tulta ja iskee myrkkyhampailla, jos sinne päin katsahtaakaan. Mikään ei tunnu oikealta, Englannissa halu palata Suomeen opiskelemaan on kova, mutta Suomessa tekee taas kohta mieli ottaa ja lähteä.
Viime toukokuussa pääsykokeissa käytyäni tuli selväksi, ettei tärpännyt tänäkään vuonna. En ollut mitenkään äärimmäisen pettynyt, sillä se tarkoitti sitä, ettei mikään edelleenkään sitoisi mua Suomeen. Selailin huvikseni Abingdonin vuokra-asuntoja ja avoimia työpaikkoja, mutta tuntui, etten uskalla vielä. Koin au pairiuden edelleen sopivimmaksi vaihtoehdokseni jäädä Englantiin, vaikka kipinä siihen alkoi jo hiipua, ja kyky uuteen host-perheeseen sopeutumisesta arvelutti. Raapustelin kuitenkin profiilin Au Pair World -sivustolle nähdäkseni, mitä tuntemuksia hakuprosessin uudelleen aloittaminen herättäisi. Viime vuonna jouduin lähettelemään hakemuksia hikihatussa ja jännäämään, huolittaisiinko mua yhtikäs minnekään, mutta tänä vuonna mulle on suorastaan sadellut viestejä toinen toistaan paremman kuuloisilta host-perhe-ehdokkailta.
Viime viikolla sain innolla odottamani positiivisen vastauksen kaikkein lupaavimmalta perheeltä. He halusivat kuitenkin kuulla lisää tulevaisuudensuunnitelmistani, koska kokivat harvinaiseksi sen, että nuori haluaisi viettää useamman vuoden au pairina. Tämä käynnisti ajatusketjun, joka valvotti mua muutaman yön. Harkitsin ensimmäistä kertaa vakavissani paluuta Suomeen ja opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa. Yllätyin huomatessani, ettei tämä plan B:nä pitämäni vaihtoehto tuntunutkaan enää niin toissisijaiselta. Se voi tosin johtua siitä, etten ole tällä hetkellä Suomessa...
Tänään sain vastattua tälle mahtavalle host-perhe-ehdokkaalle. Kerroin edellisen viestin kysymyksen avanneen silmiä ja auttaneen ymmärtämään, että toinen täysin opiskeluitta vietetty välivuosi työntäisi mut vain yhä kauemmas koulun penkistä. Pahoittelin aiheuttamaani ajanhaaskausta, mutta kiitin heiltä saamaani selkeytystä omien tulevaisuudenhaaveideni suhteen. Sen jälkeen poistin profiilini. Viime vuonna kuuntelin sydäntä, mutta nyt on aika palauttaa puheenvuoro järjen äänelle. Seikkailut jääkööt hetkeksi ja elämän eteenpäin vieminen alkakoon. Katumuksen hetkiä varmasti tulee, mutta uskon päätökseni olleen loppujen lopuksi oikea.
Eilen varattiin mulle menolippu Suomeen, eli paluuta ei enää ole. Lähtö pelottaa, arveluttaa ja sattuu, eikä siihen ole enää kuin 22 päivää. Ainoa lohtuni tuntuu tällä hetkellä olevan se, ettei mun tarvitse lähteä yksin. Saatan lapset samalla Suomeen, josta ne jatkaa kotikaupunkiinsa Ouluun ja minä Joensuuhun. Joudun itse ottamaan junan, koska järkevän hintaisia jatkolentoja ei enää tässä vaiheessa löytynyt, eli tähänastisen elämäni luultavasti kauhein matka pitkittyy reilulla kolmella tunnilla. Mutta junalla sitä aikoinaan au pairiksi lähdettiinkin, eli tavallaan ympyrä pääsee sulkeutumaan. Enpä olisi lähtiessäni arvannut miten vaikeaa palaaminen voisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti