keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Varsin hektisten päivien lomassa ehdin hetkeksi hengähtää ja käydä läpi viikon aikana muistikortille tallentuneet kuvatukset. Oon alkanut nyt tosissani tahkomaan läpi to do -listani viimeisiä toteuttamatta jääneitä kohtia, joista yksi oli pyöräretki lähistöllä sijaitsevalle Boars Hillille. Viime torstaina sain taas pitkästä aikaa kaivettua esiin hostien käyttööni lahjoittaman maastopyörän, ja polkaisin vapaatunteinani kyseiselle kukkulalle.  
Reilun neljän mailin matkan olisi Google Mapsin mukaan pitänyt taittua alle puolessa tunnissa, mutta mulla siihen vierähti lähemmäs tunti. Eikä ees ollut kuin yksi kunnon ylämäki, ja senkin talutin suosiolla, mutta silti piti huipulle päästyä istua tien pientareelle haukkaamaan omena ennen kuin jaksoi jatkaa matkaa. Vois taas alkaa harkita säännöllisen lenkkeilyn aloittamista... 
Boars Hill osuu aika tarkalleen Abingdonin ja Oxfordin keskivälille, ja tarjoaa hyvät näkymät Oxfordin skylinesta. Yllä olevassa kuvassa tiivistyy mun mielestä aika osuvasti Oxfordshiren kreivikunnan syvin olemus. Oxfordin historiallisen keskustan loisteliaat rakennukset korkeuksiin kohoavine huippuineen on iso osa alueen identitettiä, mutta muuten asutus keskittyy pääasiassa pienempiin kyläkeskuksiin. Koskaan ei olla kaukana maaseudusta, ja lehmiä käyskentelee jopa Oxfordin puistoissa. Best of the both worlds, ettenkö sanoisi.
Lauantai-iltana sain ruksittaa toisen kohdan listaltani, kun kävin Oxfordin kuuluisimmalla "kummituskävelyllä" eli Bill Spectre's Ghost Traililla. Tripadvisor on luokitellut kyseisen aktiviteetin maailman 10 parhaan ghost trailin joukkoon, joten oletukset oli suhteellisen korkealla. Kokemus osoittautuikin oikein viihdyttäväksi, ja nyt on tuttu Oxfordin pimeämpikin puoli. Viktoriaaniseen haudankaivajan asuun sonnustautunut herra Spectre oli selvästi näyttelemisen ammattilainen ja taitava yleisön haltuunottaja. Yllätyksiäkään ei matkan varrelta puuttunut, vaikka loppufiilikset oli kyllä enemmän huvittuneet kuin kauhistuneet. Ehkä joku sateinen ja synkkä lokakuun ilta olisi ollut parempi ajankohta tälle kuin valoisa kesäilta.
Kummituskävelyn päätyttyä kävin kiertämässä reitin vielä uudemman kerran, että sain napsittua kuvia ilman kymmeniä niissä tallustelevia ihmisiä. Oon käynyt Oxfordissa lukemattomia kertoja, mutta musta tuntuu edelleen, etten tunne kaupungista kuin murto-osan. Nytkin vastaan tuli uusia kiehtovia pikkukujia, jotka olin aiemmin huomaamatta sivuuttanut. 
Illan päätteeksi päädyin vielä kiertämään Christ Church Meadowsin. Ajoitukseni oli aika lailla täydellinen, sillä laskemaan alkanut aurinko loi niitylle uskomattoman kauniin hehkun. Ikivanhojen, Cherwell-joen reunaa varjostavien puiden alla astellessa tuntui taas vaihteeksi siltä, että olisi päätynyt keskelle satua. En ois varmaan edes yllättynyt, jos puskista ois ilmestynyt valkoinen kani taskukellon kanssa tai pari saksanhirvillä ratsastavaa haltijaa. 
Siinä auringoslaskua ihastellessa meinasi sitten unohtua sellainen seikka, että alueen portit sulkeutuisi yhdeksältä. Kun kello näytti viittä vaille ja olin vielä ihan niityn kauimmaisella laidalla alkoi kieltämättä vähän kuumottaa. Ehtiessäni viimein pääportille kymmenen minuuttia sulkemisajan jälkeen olin jo ehtinyt maalailla kauhukuvia siitä, miten joutuisin joko taiteilemaan kaksi metriä korkean rauta-aidan yli tai nukkumaan taivasalla. Onneksi paikalla ollut yövahti päästi mut pälkähästä ja sain nukkua yöni ihan omassa sängyssäni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti