keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

This house no longer feels like home.

Mainitsin edellisessä postauksessa viime päivien olleen vähän kiireisiä, ja syy siihen on se, että me ei olla enää Bath Street family. Perjantai-iltana pakattiin suurin osa irtaimistosta pahvilaatikoihin, jotka roudasimme lauantaina uuteen taloon. Muuttomatka ei ollut pitkä, ehkä puolisen mailia, mutta kyllä siinä silti kokonainen päivä vierähti. Mun rooli oli lähinnä autella laatikoiden heivauksessa vuokrapakuun, ja niiden kuljetuksessa hissillä uuden kotitalon toiseen kerrokseen. Sen urakan jälkeen tilattiin Domino'silta pizzat ja korkattiin asunnon edelleen vieraalta tuntuva ruokapöytä.
Sunnuntaina aloitettiin aamu siivouspalaverilla Costassa, jonka jälkeen laitettiin hihat heilumaan, että saataisiin Bath Street siistiksi seuraavia asukkaitaan varten. Talo, jossa ollaan nyt asuttu, on tosiaan satoja vuosia vanha, joten osa liasta on niin pinttynyt, ettei sille enää oikein mitään mahda. Parhaamme kuitenkin tehtiin, ja työnsarkaa riitti jokaiselle iltaan asti. Siltikään ei tullut ihan valmista, vaan ollaan jouduttu huhkimaan joka ilta vielä tämänkin viikon puolella. Mua se ei ole sinänsä haitannut, oon tykännyt pitää huolta tästä talosta.
Itse oon siis majaillut vielä Bath Streetillä, mutta host-perhe on jo asettunut kodiksi toisaalle. Etenkin lapset on kovin ihastuneet uuteen paikkaan, ja käyttää vanhasta kodista nimitystä 'tyhmä talo'. Tuleva asunto muistuttaa ilmeisesti suuresti host-perheen Suomessa odottelevaa kotia - keittiö, ruokasali, työ- ja olohuone skandinaaviseen tapaan samassa, ei kokolattiamattoja, ei ornamentein koristeltuja tapetteja. Aika lailla vanhan kodin vastakohta siis. Mussa uusi talo aiheuttaa ihan vastakkaisia fiiliksiä lähinnä siksi, koska se on tarkoitettu neljän asuttavaksi, ei viiden. Tunnen olevani siellä aivan out of the place, ja lähinnä haahuilen hermostuneesti ympäriinsä etsien omaa spottia, sellaista kuitenkaan löytämättä.
Huomisaamuna herään viimeisen kerran tähän näkyyn, minkä jälkeen munkin täytyy siirtyä uuteen taloon, koska avaimet saa joku muu. Tuntuu, että oon vuodessa oppinut tuntemaan tän Bath Streetin varrella vuosikausia seisoneen Georgian town housen joka ikisen kolkan. Sen isossa keittiössä opettelin kokkaamaan, näillä sohvilla kitattiin hostien kanssa brandya joulupäivänä, tuolla nurkkauksessa katsottiin lasten kanssa Great British Bake Offia ja tän ruokapöydän ääressä jaettiin joka ilta sen hetkiset murheet ja ilonaiheet. Tässä kodissa elin tähän astisen elämäni onnellisimmat kuukaudet. Ehkä siksi onkin ollut kauhean surullista nähdä tutut huoneet tyhjyyttä kaikuvina. Toivottavasti uudet asukkaat täyttää ne taas elämällä, ja rakastaa tätä kotia yhtä paljon, kuin olen itse sitä rakastanut. 

Bye bye Bath Street.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti