As truth be told, homecoming never gets old.

Ja tiivistetäänpä vielä viimeiset kolme päivää Englanti-reissusta, että päästään taas nykypäivään! Perjantaiaamu alkoi ruhtinaallisella hostelliaamiaisella eli riisimuroilla ja palalla halvinta mahdollista paahtoleipää. Onneksi edes ateriointiseura oli hyvää, kun eräs australialaispoika uskaltautui juttusille. Matkakokemuksia on aina yhtä hauska vaihtaa, ja mua kiinnostaa hirveästi vertailla omia huomioita Brittien menosta muiden muualta tulleiden kanssa. 

Sen jälkeen kirjasin itse ulos, jätin laukun päivähoitoon ja metroilin itse Oxford Streetille. En oo oikeastaan sitten viime kesän juuri ostellut vaatteita muualta kuin kirppareilta, koska Suomen valikoimat tuntuu nykyään vähän suppeilta, yllätys yllätys. Siispä olin varsin innoissani päästessäni tsekkaamaan brittiläiset suosikkiketjuni. Primarkista tarttui kivojen kesävaatteiden ohella mukaan vakkarituotteet, eyelinerit ja fleecellä verhotut super cozy -sukkahousut, joita ilman en selviäis talvesta hengissä. 

Yllättävän vähän tuli kuitenkin lopulta materiaa matkaan haalittua, koska mielessä oli shoppailun sijaan vähän muuta. Olin nimittäin sopinut perjantaille kauan odotetut treffit host-perheen kanssa, jonka luona majailisin loppureissun. Lopulta päädyinkin odottelemaan laukkuineni bussiasemalle puoltatoista tuntia liian aikaisin milloin saisin hypätä Oxford Tubeen. Matkaan vierähti tavallista pidempi aika, koska moni muukin oli suuntaamassa illaksi kotiin. Päätä särki ja verensokerit oli matalalla, kun en ollut malttanut lounastaakaan missään. En tuntenut itseäni lomailijaksi vaan commuteriksi, joka ei jaksanut turistien ohella innostua Oxfordin veistoksilla koristelluista kivirakennuksista vaan halusi vain mahdollisimman nopeasti perille.

Puoli kuudelta vaihdoin Abingdoniin suuntaavaan double-deckeriin, ja vilkuilin hermostuneena kelloa. Mun oli tarkoitus saapua viimeistään kuudeksi illalliselle enkä lopulta myöhästynyt kuin pari minuuttia. Ovella hostäiti tuli halaamaan, ohjas mut pöydän ääreen ja alettiin heti vaihtaa viime aikojen kuulumisia. Musta tuntui kuin oisin ollut poissa enintään pari viikkoa viiden kuukauden sijaan. Kohta kavereillaan olleet lapset tuli kotiin ja kun hostiskäkin vielä palasi töistä oltiin taas koko porukka koossa. Syötiin fish pieta ja juotiin kunnon siideriä ja mie tajusin, että kaikkein eniten Englannista ikävöin sitä ihan perusarkea tässä perheessä. Jossain vaiheessa puhe kääntyi ensi kesäkuuhun, jolloin host-äiti olisi taas töiden puolesta viikon ulkomailla. Ja kun mulle sitten esitettiin kysymys, tulisinko hoitamaan lapsia tuon viikon ajan suostuin sekuntiakaan empimättä. Illalla nukahdin onnellisempana kuin oon ollut aikoihin.

Lauantai tuntui yhdeltä niistä au pair -aikojen lauantaista, jolloin pysyttelin viikonlopun syystä tai toisesta kotosalla. Aamulla kävi kotikampaaja, ja pääsin eroon venähtäneestä otsatukastani. Sen jälkeen perheen miehet lähti katsomaan futismatsia ja me tytöt käytiin Oxfordissa kahvilla ja shoppailemassa. Kun mun teevarastot oli taas saaneet täydennystä Whittardista ja hostäidin silmälasien sangat oli väännelty miten sattuu Specsaverissä poikettiin meidän vakkariruokakauppa Waitrosessa. Kiikutin kärryihin tavaroita ostoslistasta, ja huomasin pinaatin löytyvän edelleen toisesta hyllyväliköstä ja viinien viimeisestä.

Kotona kukin puuhaili sulassa sovussa omiaan. Host-tyttö tehtaili mehujäitä, äiti selaili Netflixiä, matsista palanneet pojat hakkasi matopeliä ja minä räpelsin tyytyväisenä puhelinta salamannopeasta internet-yhteydestä nautiskellen. Illallisen jälkeen tyttö toivoi, että oltaisiin tehty keksejä, joita leivoin toisinaan au pairina ollessani. No, ei muuta kun tuumasta toimeen! Siinä aineksia mittaillessa ja ympäri kyökkiä hyöriessä tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän mitä teen, vaikkei perheen uuden talon keittiö ehtinytkään ihan tuiki tutuksi ennen paluumuuttoani tulla. Tyttö liukeni taas tapansa mukaan paikalta taikinan valmistuttua nuolemaan kulhoa, mutta ex-au pair hoiteli siivouksen enemmän kuin mielellään. Hassua, miten jotkut kauan sitten omaksutut roolit istuu edelleen niin hyvin, että niihin palaa saumattomasti aina tilaisuuden tarjoutuessa. Maistelijoilta saadut kehutkin lämmitti yhtä paljon kuin aina ennenkin.

Sunnuntai valkeni aivan liian aikaisin. Aamupalan jälkeen lähdettiin käymään Harcourt Arboretumissa, jossa olinkin itse jo aiemmin vieraillut viime kesänä. Oli kuitenkin kiva nähdä paikka myös keväällä, jolloin blue bell -kukkaset värjäsi metsän pohjan syvän siniseksi. Mailla käyskentelevät riikinkukotkin oli kuvauksellisella tuulella ja esitteli pyrstösulkiaan. 

Kotona lounastettiin ja tehtiin taas kukin omia juttujamme. Yritin ottaa ilon irti viimeisistä tunneista, jotka sain viettää saman katon alla ihmisten kanssa, joista tykkään ihan liikaa. Illalliseen mennessä olo alkoi kuitenkin olla aika maansa myynyt. Luulisi, että lähtö kävisi helpommaksi, kun sen on tehnyt tarpeeksi monta kertaa, mutta ei, aina se on yhtä kamalaa. Lohdutukseksi katseltiin jo sopivia lentoja kesäkuulle, ja tulevan jälleennäkemisen turvin sainkin pidettyä itseni kasassa hyvästien ajan. Bussissa vedin hupun silmille ja huokaisin helpotuksesta, kun taskusta löytyi paketti nenäliinoja. Vietin unettoman yön yhdessä Lontoon hostelleista, ja lensin aikaisin seuraavana aamuna takaisin Suomeen.

Olin koko alkuvuoden hinkunut kovasti Britteihin, ja vaikka olikin hirmu hyvä käväistä taas siellä poikkesi tää reissu jotenkin aiemmista. Ruoho aidan toisella puolella ei enää näyttänytkään niin vihreältä kuin aiemmin. Ehkä mun honey moon phase alkaa vihdoin olla lopuillaan tai sitten oon kuin oonkin alkanut taas löytää paikkani Suomen puolella. Jälkimmäiseen viittaisi ainakin se, että kärsin post holiday -masennuksesta ainoastaan viikon päivät, jonka jälkeen arki jatkui tutuissa uomissaan. Asiaa saattoi tosin helpottaa se, että sain kirjata kalenteriin seuraavat lennot jo kuukauden päähän.

Back in England days 7 & 8: Family doesn't end in blood

Lauantai-aamuna 7.11 koitti eniten odottamani reissupäivä, jona matkasin Abingdoniin tapaamaan host-perhettä, jossa olin au pairina! Täytyy myöntää, että vähän räpisteli perhosia mahanpohjassa, kun jännitin millainen kauan odotettu jälleennäkeminen tulisi olemaan. Miten paljon olisi muuttunut reilun kolmen kuukauden aikana? Muistaisiko lapset enää mua? Miltä tuntuisi olla ex-au pair? 

Kuuntelin matkan ajan soittolistaa, johon keräsin kappaleita au pair -vuoteni mittaan, ja jotka tuo vieläkin niin elävästi muistoja mieleen, etten yleensä pysty sitä herkistelemättä kuuntelemaan. Oxfordin päässä kyyneleet vieri kyllä jo ilman musiikkiakin. Mieleen tulvi kaikki ne varhaiset lauantai-aamut ja myöhäiset sunnuntai-illat, joina palasin milloin miltäkin reissulta Oxfordin kautta Abingdoniin. Nytkin tuli tunne, että olin palaamassa kotiin vaan vähän pidemmältä Suomi-lomalta.

Kiertelin aamupäivän historiallisen yliopistokaupungin tuttuja katuja sillä aikaa, kun host-perhe oli Suomi-koulussa. Kahden jälkeen hakeuduin sovittuun tapaamispaikkaan, ja hetken hermostuneena seisoskeltuani mutkan takaa kurvasi varsin tutuksi tullut Range Rover. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa host-isä oli heittänyt mun laukun konttiin ja löysin itseni lasten vierestä takapenkiltä. Siitä hetkestä käynnistyi tän reissun parhaat 24 tuntia.

Uskoisin, että au pair -postauksistanikin oli luettavissa rivien välistä, miten tärkeä host-perheestä mulle heidän kanssaan viettämäni vuoden aikana tuli. Jokaisen au pairin ja host-perheen suhde on varmasti vähän omanlaisensa. Mulle lapsista ei missään vaiheessa tullut kuin sisaruksia eikä hosteista vanhempia. Silti mulla oli merkittävä rooli perheen elämässä, enkä oikeastaan juuri koskaan tuntenut olevani heillä "töissä". Lapsien kanssa omaksuin eräänlaisen hoivaajan roolin. Asetin ne luonnollisesti itseni edelle, neuvoin, lohdutin, komensin ja sovittelin. Host-vanhemmat oli mulle turvallisia aikuisia, vanhempia ja viisaampia ystäviä, joiden kanssa pystyin vaivatta jakamaan asioita, joita en muiden kanssa voisi edes kuvitella puivani.

Voitte vaan arvata, miten käsittämättömän onnellinen olin huomatessani, että vaikken tällä kertaa palannutkaan au pairina, palasin edelleen perheenjäsenenä. Parin minuutin kuulumisten vaihdon jälkeen tuntui kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Lapset ei vierastaneet ollenkaan, ja juttu jatkui luonnollisesti siitä, mihin viime kerralla jäi. Ekan kerran yli kolmeen kuukauteen musta tuntui, että olin kotona.

Vietettiin päivä ihan vaan oleskellen, mikä passasi mulle mainiosti alkuviikon huitelun jälkeen. Kokattiin lounaaksi kanasalaatti ja juotiin pullo kuoharia paluuni kunniaksi. En ehtinyt edes loppuun lauseessani, jossa päivittelin, etten malta odottaa saavani taas maistaa Strongbowia, kun nenän eteen jo ilmestyi tuttu tölkki. Sanokoon kyseisen siiderin vihaajat mitä sanoo, mulle se tulee aina olemaan jumalten juoma (ja nyt puhun aidosta oikeasta originalista, en Suomessakin saatavilla olevasta laimennoksesta). Strongbowin makuun tiivistyy kaikki kylmät talvi-illat meidän Bath Streetin kodissa, joina sain istua illallisella parhaalla paikalla takan edessä ja pitkälle venähtäneet perjantait, joina parannettiin maailmaa yömyöhään.

Illan hämärtäessä lähdettiin pubiin yksille ja sieltä italialaiseen illalliselle. Jaettu pullo punaviiniä piti huolen siitä, että lähes pakahduttava onnentunne sen kun jatkui ja jatkui. Jälkiruoka säästettiin tuttuun tapaan kotona nautittavaksi, ja lasten mentyä nukkumaan puhuttiin milloin rasismista, milloin vanhoista tutuista Suomen ja Englannin eroista, milloin tulevaisuudesta. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Sunnuntaina mulla oli liput viideltä alkavaan tapahtumaan Lontoossa, minkä takia visiittini jäi harmittavan lyhyeksi. Ehdittiin kuitenkin syödä aamupala ja pyöriä Abingdonissa valoisan aikaan. Host-perheellä oli sovittu skypettelysessio isovanhempien kanssa puolilta päivin, jolloin jäin kiertelemään vanhaa kunnon kotikaupunkia itsekseni. Kuljeskelin läpi lempipaikkani, Market Squaren, Abbey Gardensin, Thamesin varren polun ja Park Roadin. Vaikka päivä oli taas vaihteeksi harmaa, mun mielessä vallitsi vuoden aurinkoisin ja kaunein kesäpäivä. 

Iltapäivällä lähdettiin vielä Oxfordiin kahvittelemaan ennen mun lähtöä. Sitä luulisi, että lähteminen kävisi ajallaan helpommaksi, mutta ei se käy. Costan ihanaa vuohenjuustopaninia ja herkullista mulled winter berries -juomaa oli vaikea saada alas, kun kurkkuun ilmestyi pala ja silmänurkkia kirveli. Viivästelin niin pitkään kuin suinkin pystyin ennen bussiasemalle suuntaamista. Perhe saattoi mut sinne, halasin kaikki, enkä ollut ainut vetistelijä eron hetkellä. Pahimmat Niagaran putoukset vuodatin sentään vasta bussissa kanssamatkustajien iloksi. Mutta kuten host-äiti sanoi, joskus pitää lähteä, jotta voi palata. Oon suunnattoman kiitollinen, että sain aikoinaan hullun päähänpiston lähteä vuodeksi vieraaseen maahan hoitamaan lapsia tuiki tuntemattomaan perheeseen, josta tuli mulle lopulta läheisempi kuin omastani.

It's an end of an era.

Lauantai oli mun viimeinen kokonainen päivä Englannissa. Host-äiti joutui valitettavasti olemaan töissä koko viikonlopun, mutta meillä oli tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä loppuperheen voimin. Sitä ennen halusin kuitenkin olla vähän aikaa yksin ja jättää hyvästit Abingdonille. Ja mikäs sen parempi tapa siihen, kuin County Hall Museumissa vierailu. Kiertelin kyseisen pikku museon viimeksi ensimmäisellä viikollani täällä. Nyt oli nostalgista silmäillä läpi samat esineet ja infokyltit uudemman kerran, ja huomata siinä sivussa omaksuneensa jossain vaiheessa Abingdonin historian pääpiirteet. 

Ostin itselleni gift shopista mennyttä ja nykyistä Abingdonia esittelevän kirjan, ja kipusin vielä kerran museon kattotasanteelle tervehtimään kaupunkia. Olin selvinnyt koko aamun itkemättä tähän asti, mutta tuolla oli pakko vuodattaa pari kyyneltä. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi, että sain viettää vuoden juuri täällä. Mikään muu paikka Englannissa ei tule koskaan tuntumaan samalla tavalla kodilta.

Heitettyäni Abingdonille sen ansaitsemat hyvästit suuntasin host-isän ja lasten kanssa Oxfordiin punttailemaan, eli pääsin viimein kokeilemaan puntingia! Kepin päässä en sentään heilunut, vaan sen tehtävän sai hoidella host-isä samalla, kun itse nautin pintillisen Pimm'siä, ja lapset sekoitti soppaa huitomalla airolla. 

Veneretken jälkeen käytiin syömässä italialaisessa, kippisteltiin lasilliset viiniä ja muisteltiin samalla, mitä kaikkea ollaan yhdessä nähty ja koettu. Tilattiin myös take-away annos host-äidille, ja käytiin pikaisesti moikkaamassa sitäkin. Lopuksi ajettiin vielä Tescoon ostamaan eväät huomista lentoa varten. Törmäsin siellä sattumalta Giulioon, joka oli juuri lopettelemassa työvuoroaan, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin hyvästellä kasvotusten, vaikka luultiin meidän tiukkojen aikatalujen tehneen sen mahdottomaksi.

Kotona syötiin iltapalaksi jätskiä ja juotiin muutama tölkki siideriä. Muistan vielä, miten olin ihan äimistynyt, kun mulle tarjottiin lasillista heti ensimmäisenä iltanani host-perheessä. Nyt oon niin tottunut nauttimaan tölkillisen ruokajuomana, etten tiedä, miten tuun pärjäämään Suomessa ilman aitoa oikeaa Strongbowia. Tässä vaiheessa myös päivän ajaksi sisälle padotut tuntemukset huomenna koittavasta lähdöstä alkoi käydä mahdottomiksi työntää sivuun. Host-isän ei lopulta tarvinnut kysyä muuta, kuin oliko täältä lähteminen vaikeampaa kuin tänne tulo, saadakseen meikäläisen itkemään niin, etten pystynyt vastaamaan. Niin kova ikävä kuin mulla jääkin Englantia, niin kyllä mä tuun kaipaamaan kaikkein eniten tätä perhettä. Vaikkei meidän yhteiselo ole aina ollut yhtä ruusuilla tanssimista, tuntuu etten olisi voinut parempaa host-perhettä itselleni saada.

Sunnunti-aamuna kulutin huonosti nukutun yön jälkeen yli vartin syöden pientä puuroannosta, kun mikään ei tuntunut menevän alas. Sulloin loput kamppeeni matkalaukkuihin, viimeisenä huuhtaisemani teemukin, jonka sain aikoinaan tervetuliaislahjaksi (okei, se ei ollut ihan se alkuperäinen, koska kulutin sen loppuun aiemmin tänä vuonna, mutta identtinen kuitenkin). Sen jälkeen tuli päivän ensimmäisten hyvästien aika. Host-äiti teki lähtöä töihin samoihin aikoihin, kun me oltiin suuntaamassa lentokentälle. Ehdittiin siinä kuitenkin halata, ja sain kuulla sanat: "Olet ollut iso apu, ja aina tervetullut meille. Pidetään yhteyttä."

Seitsemän jälkeen hypättiin autoon ja suunnattiin host-isän ja lasten kanssa Heathrowille. Jouduttiin jonottomaan lähtöselvitykseen ja baggage dropiin yli tunti, minkä jälkeen tiskillä piti vielä setviä lasten saattopalvelu. Mun oli siis tarkoitus lentää lasten kanssa Helsinkiin, josta ne jatkaisi Ouluun viettämään kesälomaa. Finnairilta ei ollut mahdollista saada saattajaa vain osalle matkaa, mutta onneksi pääsin saattueen matkaan, vaikken lapsimatkustaja ollutkaan. Lopulta kaikkein raskainta oli varmaan sanoa hei heit host-sälle. Hassua, miten läheisen ystävän voi saada josta kusta, joka on sua puolet vanhempi. 

Sain huolestuneita katseita turvatarkastajilta räpeltäessäni onnettomana tavaroitani tarjottimille, ja yrittäessäni peitellä nyyhkytykset lasten tähden. Portilla olin jo vähän rauhoittunut, ja koneessa pystyin hillitsemään itseni aina siihen asti, kun lapset jossain vaiheessa nukahti. Sitten kaiveltiin nenäliinoja. Taakse jäi sateinen Lontoo, ja toisessa päässä odotti yhtä sateinen Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä saatoin lapset niin pitkälle kuin mut päästettiin, kunnes jätin päivän kolmannet ja luojan kiitos viimeiset hyvästit. Niin päättyi mun ura au pairina. Odottelin laukkuni, iskin ne kärryihin ja suuntasin vastaanottoaulaan. Siellä tapasin siskoni kummisedän, joka kuskasi mut vähäksi aikaa Vantaalla asuvan ukkini luo odottelemaan Joensuuhun lähtevää junaa. Oli hirmu vaikeaa yrittää small talkata samalla, kun sisimmässä vallitsi tunne, jota voi kuvailla vain sanalla tyhjyys.

Kuuden jälkeen pääsin vihdoin juna-asemalle, jossa kummisetä meni ja nolasi mut värväämällä jonkun armeijapoitsun mulle laukkujen kantajaksi... Olisin mä ne itsekin saanut prkl... Tai sitten en. Tavaraahan oli tosiaan kolme isoa matkalaukullista + painava tietokonelaukku + reppu. Ja pari muuttolaatikkoa on vielä matkalla... Junassa kärvistelin sen reilut neljä tuntia potien kulttuurishokkia töykeän konduktöörin takia. Joensuuhun saavuin lähempänä yhtätoista illalla, mutta myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mua odotti rakkaista ystävistä muodostunut vastaanottokomitea. Tungin tavarani äidin kyytiin, ja kävelin itse parin kilometrin matkan asemalta kotiin kavereiden kanssa. Illalla nukkumaan mennessä oli jo sellainen tunne, että ehkä tarina jatkuu, vaikka yksi pitkä ja tapahtumarikas luku tulikin päätökseensä.

Nyt oon ehtinyt olla Suomessa kolme päivää, ja yllättävän kivuttomasti oon lopulta alkanut palata elämääni täällä. Tuntuu, etten oikein vieläkään käsitä, etten oikeasti ole menossa takaisin Englantiin viimeistään parin viikon päästä, niin kuin yleensä Suomi-lomieni jälkeen. Oon yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, viedä tilaa liialta ajattelulta. Osoitteenmuutos ja ilmoitus paluumuutosta Kelaan on tehty, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittauduttu, avoimeen yliopistoon oltu yhteyksissä ja kaikki vähänkin turhat roinat heitetty kirpparisäkkeihin. Tänään alkoi myös kesätyöt mummolassa, eli kauaa ei tarvinnut haikailla kaappien ja ikkunoiden pesun perään.

Aina säännöllisin väliajoin jokin kuitenkin muistuttaa Englannista tai host-perheestä, ja iskee aivan järjetön ikävä. Musta tuntuu, että tää on se koti-ikävä, jota mun ois Englannissa pitänyt kokea, mutta jota en kertaakaan tuntenut. Enkä tiedä, mitä mun pitäisi siitä ajatella.

Suuren suuret kiitokset kaikille au pair -tarinoitani seuranneille! Vaikka tää seikkailu onkin nyt mun osalta ohi, jemmassa on vielä useampi reissupostaus ja varmasti muutakin pohdintaa aiheesta. Bloggailu jatkuu siis samaan tahtiin kuin ennen au pair -aikojakin, toivottavasti pysytte matkassa mukana!

This house no longer feels like home.

Mainitsin edellisessä postauksessa viime päivien olleen vähän kiireisiä, ja syy siihen on se, että me ei olla enää Bath Street family. Perjantai-iltana pakattiin suurin osa irtaimistosta pahvilaatikoihin, jotka roudasimme lauantaina uuteen taloon. Muuttomatka ei ollut pitkä, ehkä puolisen mailia, mutta kyllä siinä silti kokonainen päivä vierähti. Mun rooli oli lähinnä autella laatikoiden heivauksessa vuokrapakuun, ja niiden kuljetuksessa hissillä uuden kotitalon toiseen kerrokseen. Sen urakan jälkeen tilattiin Domino'silta pizzat ja korkattiin asunnon edelleen vieraalta tuntuva ruokapöytä.

Sunnuntaina aloitettiin aamu siivouspalaverilla Costassa, jonka jälkeen laitettiin hihat heilumaan, että saataisiin Bath Street siistiksi seuraavia asukkaitaan varten. Talo, jossa ollaan nyt asuttu, on tosiaan satoja vuosia vanha, joten osa liasta on niin pinttynyt, ettei sille enää oikein mitään mahda. Parhaamme kuitenkin tehtiin, ja työnsarkaa riitti jokaiselle iltaan asti. Siltikään ei tullut ihan valmista, vaan ollaan jouduttu huhkimaan joka ilta vielä tämänkin viikon puolella. Mua se ei ole sinänsä haitannut, oon tykännyt pitää huolta tästä talosta.

Itse oon siis majaillut vielä Bath Streetillä, mutta host-perhe on jo asettunut kodiksi toisaalle. Etenkin lapset on kovin ihastuneet uuteen paikkaan, ja käyttää vanhasta kodista nimitystä 'tyhmä talo'. Tuleva asunto muistuttaa ilmeisesti suuresti host-perheen Suomessa odottelevaa kotia - keittiö, ruokasali, työ- ja olohuone skandinaaviseen tapaan samassa, ei kokolattiamattoja, ei ornamentein koristeltuja tapetteja. Aika lailla vanhan kodin vastakohta siis. Mussa uusi talo aiheuttaa ihan vastakkaisia fiiliksiä lähinnä siksi, koska se on tarkoitettu neljän asuttavaksi, ei viiden. Tunnen olevani siellä aivan out of the place, ja lähinnä haahuilen hermostuneesti ympäriinsä etsien omaa spottia, sellaista kuitenkaan löytämättä.

Huomisaamuna herään viimeisen kerran tähän näkyyn, minkä jälkeen munkin täytyy siirtyä uuteen taloon, koska avaimet saa joku muu. Tuntuu, että oon vuodessa oppinut tuntemaan tän Bath Streetin varrella vuosikausia seisoneen Georgian town housen joka ikisen kolkan. Sen isossa keittiössä opettelin kokkaamaan, näillä sohvilla kitattiin hostien kanssa brandya joulupäivänä, tuolla nurkkauksessa katsottiin lasten kanssa Great British Bake Offia ja tän ruokapöydän ääressä jaettiin joka ilta sen hetkiset murheet ja ilonaiheet. Tässä kodissa elin tähän astisen elämäni onnellisimmat kuukaudet. Ehkä siksi onkin ollut kauhean surullista nähdä tutut huoneet tyhjyyttä kaikuvina. Toivottavasti uudet asukkaat täyttää ne taas elämällä, ja rakastaa tätä kotia yhtä paljon, kuin olen itse sitä rakastanut. 

Bye bye Bath Street.

Here comes the sun.

Eilisestä valituspostauksesta jäi sen verran ikävä maku suuhun, että ajattelin tulla paikkaamaan kiiltokuvaani julkaisemalla kivapäivä-postauksen. Kävin tänään nimittäin piiitkästä aikaa päiväkävelyllä lasten ollessa koulussa! Ennen pääsykoehelvettiini vajoamista mulla oli tapana käydä päiväkävelyillä useamman kerran viikossa, mutta viime kuukausina oon poistunut talosta lähinnä aamulla viedessäni lapset kouluun ja iltapäivällä hakiessani ne sieltä. Ollaan me tosin käyty pari kertaa viikossa puistossa koulun jälkeen, mutta silloinkin oon raahannut jonkun opuksen mukanani ja selaillut sitä pitäen samalla silmällä lapsia, mikä ei ole ollut erityisen virkistävää. 

Tänään ulkoilin puolitoista tuntia, ja kävin ikuistamassa vakkari-iltalenkkini kuviin. Oli outoa nähdä se päivänvalossa, kun verkkokalvoille on iskostunut talvikuukausien sysipimeys. Silloin sain aina puhelimen taskulampun kanssa suunnistaa yhden valaisemattoman polun, ja sydän kurkussa odottaa, milloin jokin hyökkää puskista kimppuun.

Ajoitin lenkkini ehkä vähän huonosti, kun tuli kiire kauppaan ennen lasten hakua, enkä ehtinyt syödä kunnolla välipalaa. Siksi olinkin vähän uuvuksissa loppupäivän, mutta kyllä ulkoilma sen verran hyvää teki, että yritän jatkossa käydä haukkaamassa sitä vähän useammin. Jos nyt tosiaan pitäydyn päätöksessäni jättää menemättä biologian valintakokeisiin, multa tippuu 5 kirjaa pois luku-urakasta, jolloin se saattaisi jopa onnistua. 

Muuten päivä oli aika perus. Ostin uusia muroja kokeiluun ja marjoja siinä toivossa, että saisin korvattua niillä karkit. Vein omat lapset ja poitsun kaverin Albert Parkiin, missä ne innostui leikkimään real life Minecraftiä, mikä on tällä hetkellä kova sana lasten keskuudessa. Tein illalliseksi kanapastaa, jota syödessä katsottiin pari mulle ennennäkemätöntä jaksoa Big Bang Theorya. Sen jälkeen tiskasin tuttuun tapaan astiat, siirsin kamerasta kuvat koneelle ja nakuttelin tämän postauksen. Lisäksi ehdin muokata lisää pääsiäislomaviikon kuvia, joten huomenna jatkuu taas niiden purkaminen blogiin.

You are my sweetest downfall.

Pikainen kuulumispäivitys tähän väliin. Viikot on alkaneet kulua taas nopeammin loputtoman pitkän tammikuun jälkeen. Syytän farmasian pääsykokeisiin pänttäämiseen uppoavaa vapaa-aikaa, mutta todellisuudessa oon kevään myötä virkistynyt sen verran, että jaksan arkenakin jälleen poistua talosta ruokakauppaa kauemmas. Näiden lisääntyneiden menojeni ansiosta aika tuntuu taas rientävän siinä missä minäkin, vaan en valita!

Viime viikkoon mahtui shoppailupäivät Oxfordissa ja Abingdonissa (kiikutin uusien rättien lisäksi kotiin kaksi keittokirjaa, mitä mulle on tapahtunut!?), mustikkamuffinssien tehtailua Suomi-kouluun, kirjeiden rustailua, ensikosketus munakoison käyttöön ruuanlaitossa, leikkipuistossa riekkumista sekä syvällisiä keskusteluja hostien kanssa pukeutumistyyleistä aina perheiden esikoisten ja kuopusten rooleihin. Viikonloppureissu suuntautui tällä kertaa Cotswoldsiin, jossa kuvia tuli räpsittyä sen verran, että niistä riittää useampaankin postaukseen.

Tämä viikko lähti puolestaan käyntiin varsin leppoisasti, kun host-äiti oli maanantain vapaalla ja sain itsekin ottaa lunkisti. Ylimääräisen vapaapäivän voimin jaksankin sitten lauantaina taas pitkästä aikaa babysittailla, kun vanhemmat lähtee yhdeksi yöksi Bathiin juhlistamaan host-äidin synttäreitä. Hassu sattuma, kun oon itsekin menossa uudemman kerran kyseiseen kaupunkiin sitä seuraavana viikonloppuna! 

Tänään oli kuitenkin taas kiva palailla arjen aherrukseen, ja energiaa riitti siinä määrin, että tein lähes koko viikon kotityöt pois alta. Sen lisäksi ehdin aamuteetä hörppiessäni katsella jakson Escape to the Countrya, joka on mun tän hetken guilty pleasure, ja testailla, miten paljon tavaraa kolme matkalaukkuani pystyy vetämään repeämättä liitoksistaan. Oon seuraavan kerran menossa Suomeen pääsykoereissulle toukokuun lopussa, ja yritys saada kaikki talvitakit, -kengät ja neuleet heivattua samalla sinne on kova. Laskeskelin tuossa, että oon ostanut täältä yhteensä kahdeksat kengät ja viisi takkia kaikesta muusta roinasta puhumattakaan... Saa nähdä, miten monta pakettia pitää lähettää Suomeen kesän lopussa.

Koulusta hain kahden sijaan kolme lasta, kun sovittiin taas vaihteeksi leikkitreffit pojan kaverin kanssa. Näistä kumppanuksista on tullut suorastaan erottamattomia, ja ne vierailee suunnilleen joka päivä vuorotellen toistensa luona. Napattiin piknik-huopa sekä eväät matkaan ja lähdettiin Abbey Meadowille viettämään vuoden tähän mennessä lämpimintä päivää. Briteille +12 astetta tarkoitti ilmeisesti jo T-paita- ja shortsikelejä, mutta mun mielestä pitkähihainen neule oli vielä ihan paikallaan. 

Vaan ai että olikin ihana lasten leikkiessä lueskella kirjaa auringon lämmittäessä selkää! Keskittyminen oli tosin vähän niin ja näin, kun katse harhaili yhtenään sivuilta niityn toisella laidalla virtaavassa Thamesissa uiviin jokilaivoihin ja kanadanhanhiin. All good in Abingdon.

Joskus myöhään harjulle me kiivetään ja sieltä käsin katsellaan nukkuvaa nummelaa.

Viime viikko meni pitkälti sairastellessa. Mikään kevätflunssaa kummempi muhun ei iskenyt, mutta kyllähän tuo pienikin kuume, vuotava nokka ja lähinnä luolamiehen kurkkuörinöitä muistuttava puhe selvästi arkea hankaloitti. Kunnialla selvisin kuitenkin kotitöistä, kun talon väen käskystä lykkäilin niitä loppuviikolle, jolloin olin jo vähän lähempänä elävien kirjoja. Lapsille tuli järkkäiltyä leikkitreffejä harva se päivä, jolloin ne viihdytti aika tehokkaasti toisiaan eikä mun tarvinnut vaivata päätäni senkään suhteen.

Lauantai alkoi sen verran hitaasti (söin aamupalan puoli kahdelta, vaikka heräsin yhdeksän jälkeen krrhm), että jossain vaiheessa iski pakottava tarve poistua neljän seinän sisältä. En ollut laatinut mitään sen suurempia suunnitelmia tälle viikonlopulle, vaan ainoa tavoite oli tervehtyä kunnolla. Ajattelin kuitenkin, ettei pääsykoekirjan lueskelu kirjastossa varmaankaan aiheuttaisi mulle keuhkoputkentulehdusta. 

Pahaksi onneksi muistin heti repun selkään heitettyäni, että piti käydä postittamassa yksi paketti. Sen paketoinnissa ja postiin kiikuttamisessa menikin sitten sen verran aikaa, etten enää viitsinyt puoli tuntia ennen kirjaston sulkemisaikaa laahustaa sinne, vaan kiertelin Abingdonin secondhand shopit. Kotona yritin sinnikkäästi vielä lukea, mutta ajatukset lähti harhailemaan siihen malliin, että etenin viiden sivun tuntivauhtia.

Sunnuntaina olin haaveillut kunnon pyöräretkestä. Pyöräilyä on nimittäin alkanut olla sen verran ikävä, että voisin olla valmis kohtaamaan pelkoni ja hyppäämään menopeleineni muun liikenteen sekaan (pyörätiet on täällä harvinaisuuksia). Suunnitelma tyssäsi kuitenkin siihen, kun en uskaltanut aikaisin aamulla kolistella pyörääni varastostaan talon läpi etuovelle (joka on siis ainut mahdollinen reitti ulos). Sen sijaan lähdin kävelylle reilun kahden mailin päässä Abingdonista sijaitsevaan pikkukylään nimeltä Sutton Courtenay.

Heti alkumatkasta vastaan tuli harmaahaikara, jollaisen oon nyt ilmeisesti riittävän usein Thamesin varresta bongannut, kun en enää silmät lautasen kokoisina lintua hämmästellyt. Hyvää kuvaa en kyllä tälläkään kertaa ehtinyt saada...

Kevään merkkejä löytyi sieltä sun täältä. Teiden varsilla ja talojen pihoissa kasvoi jo narsissejakin!

Kävelyni päämäärä, Sutton Courtenay, oli parin tuhannen asukkaan village, jossa kaikkien talojen nimet päättyi joko "cottage" tai "farm". Ainoat silmään osuneet palvelut olivat pubi ja kaksi muuta ruokapaikkaa. Lisäksi löytyi komea kirkko ja hautausmaa. Aika herttainen paikka. Ja sellainen fun fact vielä, että Harry Potter -leffoistakin tuttu Helena Bonham Carter omistaa tuolta yhden suvulleen kuuluneen talon!

Aikani kylää tutkiskeltuani suuntasin takaisin kotia kohti joen vastakkaista rantaa seuraillen. Ylittäessäni patoa huomasin yllätyksekseni sen päällä kasvavat ilmiselvät leskenlehdet. Kyllä se näin on, että kevät on tullut, sanoi britit mitä sanoi!

Siinä taivaltaessani sattui Spotify arpomaan soitettavaksi Anssi Kelan Nummelan, jota en ollutkaan vähään aikaan kuullut. Kipaletta kuunnellessani ja ympärille katsellessani tajusin, että näistä laakeista pelloista, murattien varjostamista poluista ja käppyräoksaisista puista on jossain välissä tullut mun Nummela siinä missä Utran harjuista ja Rantakylän metiköistäkin. Ja tulin siitä aika onnelliseksi.

Tänään vaihtui taas uusi viikko. Raahauduin nyt vapaatunteinani sinne kirjastolle lukemaan, tosin luku-urakkani ei lopulta kestänyt kuin tunnin. Täällä ei näköjään tapeta katseella, jos joku jutustelee kirjastossa puhelimessa tai muuten vaan virkailijoiden kanssa... Aivoni tilttasivat, kun yritin lukea suomeksi ja olla kuulematta englanniksi, jolloin katsoin parhaaksi myöntää tappioni ja palata kotiin. Keittiön pöydän ääressä olin onneksi motivoituneempi kuin omassa huoneessani, ja sain kahlattua läpi 20 sivua, joka on maksimimäärä, minkä verran pääsykoekirjaani pystyy päivässä ylipäätään omaksumaan.

Lisäksi maistoin tänään ekan kerran maapähkinävoita, löysin hanskani yhdestä kaupasta, johon ne lauantaina unohdin, imuroin, annoin pojan tuoda kaverin kylään, käytin kaikkia lapsosia puistossa, jossa heiteltiin palloa söpölle pikku koiralle, tein pinaattipastaa Jamie Oliverin tyyliin ja olin suorastaan puhelias illallisella.