torstai 27. syyskuuta 2018

No terve. Ei, en eksynyt viime huhtikuussa johonkin Peak Districin Bermudan kolmioon. En myöskään pudonnut Stanage Edgen jyrkänteeltä ja menettänyt blogin kirjoituskykyäni neliraajahalvauksen takia. Ihan suht hyvissä sielun ja ruumiin voimissa mä palasin, mutta miksi musta ei sitten ole kuulunut? Vastaus on työharkka. Se tapahtui, ja sen ajaksi kaikki ylimääräinen, mitä saatetaan joskus elämäksikin kutsua, sai luvan seisahtua. No ei vaiskaan, kyllä mä ehdin parina vapaaviikonloppuna vähän elää, mutta blogin päivittely ei kyllä käynyt mielessäkään. Sori siitä.

Mutta jospa jatketaan siitä, mihin keväällä jäätiin? Hyvin pian reissusta palattuani sain kokea mun toisen opiskelijavapun. Tää vuosi poikkesi fuksivuodesta aika radikaalisti, sillä lähes kaikki mun kurssitoverit oli tällöin olleet suorittamassa meidän opintoihin pakollisena kuuluvaa apteekkiharjoitteluaan huhtikuun alusta lähtien. Niinpä tapahtumissa käynti jäi aika vähälle, mutta kävin mä torilla sitsaamassa. Legendaariselle Sawo-Karjala excursiolle pääsi sitten jo munkin tuttuja, koska one does not simply just miss it. Mä olin tänä vuonna vielä jonottanut itse lippuni yön yli pakkasessa, enkä hommannut jonottajaa, minkä vuoksi reissu maistui entistä makeammalta. Makealta maistui myös munkki vappupäivänä Valkeisella.

Mun harjoittelu alkoi tosiaan apteekista riippuvista syistä vähän myöhemmin toukokuussa, minkä vuoksi mulla oli aika paljon luppoaikaa. Päädyin lopputyön tekemisen sijaan käyttämään sen saliharrastuksen virittelyyn. Jos joku ois vuosi sitten sanonut, et mä käyn jossain vaiheessa elämääni joskus neljäkin kertaa salilla oisin nauranut tai vähintään tuhahtanut ja pyöräyttänyt silmiäni. Mutta ihmeiden aika ei näköjään ole ohi. En mä edelleenkään aina tiedä, mitä oon tekemässä, mut hei mitä siitä, jos mulla on joku oikeesti terveyttä edistävä harrastus datailun, lukutoukkailun, opiskelijarientojen ja asioiden ylianalysoimisen ohella?

Mutta tosiaan, sit se harkka. Eka kuukausi oli informaatioähkyä, toinen informaatioähkyä ja omasta osaamattomuudesta turhautumista ja kolmas vähän vähemmän informaatioähkyä ja enemmän turhautumista. No, ei vaiskaan. Kyllä sitä turhautumista oli näin perfektionistina ja paljon, ja useammat itkut itkettiin vessakopin suojissa. Aina sieltä kuitenkin noustiin, ja jos verrataan siihen, mistä lähdettiin liikkeelle, niin olihan se kehityskaari huomattava. 

Tuo uuden tiedon määrä ei kuitenkaan ole yhtään liioittelua. Opin kolmen kuukauden aikana aivan järjettömästi, ja joka päivä jotain uutta. Onneksi oon aina nauttinut itseni kehittämisestä, sillä tällä alalla en tuu koskaan olemaan täysin valmis, vaan aina tulee uusia lääkkeitä, hoitosuosituksia ja käytäntöjä, jotka pitää ottaa haltuun.

Harkan lomassa ehdin viettää kaupunkijuhannusta Joensuussa. Terassikuva hämää, sillä loppuillasta sää oli se perinteisempi juhannussää monsuunisateineen, joiden takia jäi kokkokin polttamatta. Toisaalta harkka oli tässä vaiheessa vienyt mehut jo aika tehokkaasti, eikä musta ois oikein juhlijaksi ollutkaan.

Ilosaarirock meni jo vähän mallikkaammin, ja samalla kertaa meni festarineitsyys. En oo tosiaan ikinä aiemmin käynyt festareilla, joten oli tää kai jo korkea aikakin. Kesän parhaaksi viikonlopuksihan ne sitä markkinoi, ja kyllä se nyt ainakin ne apteekin kassalla istutut lauantait ja sunnuntait voitti mennen tullen. Parhaiten mieleen jäi, kun mun ja Reino Nordinin katseet kohtas, jäin mosh pittiin Zeddin keikalla ja tiesin kaikki Juha Tapion esittämät biisit tietämättä tietäväni niitä.

Heinäkuun lopussa se sitten loppui, harkka. Mä pelkäsin etukäteen miten tulisin pärjäämään asiakaspalvelussa, kun se ei mulle omimmalta toiminnalta ole koskaan tuntunut. Yllätyksekseni löysinkin sisältäni jonnekin hyvin hautautuneen asiakaspalvelijan alun, joka pärjäsi hommassaan melkeinpä luontevasti. Huomasin oikeasti nauttivani saadessani auttaa ihmisiä, ja löysin aika nopeasti oman tyylini kohdata asiakas. 

Pohjimmiltani introverttinä huomasin kuitenkin aina työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin mieluiten vain linnoittautuvani omaan rauhaani. Kuten jo aiemmin mainitsin, harjoittelu imi mut välistä aika kuiviin, koska jouduin olemaan koko ajan vähän oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tähän vaikutti suuresti se, että mun oli hankala hyväksyä sitä, etten osannut kaikesta kaikkea, vaikkei mun vielä tarvinnutkaan. Etenkin reseptipuolen sv-korvausten viidakossa epävarmuus oli jatkuvasti inhottavasti läsnä. Ei siinä mitään, jos olisit tiennyt vuosien kokemuksella miksi joku asia menee niin kuin se menee, mutta yritäpä selittää se asiakkaalle, kun sinulla on jonkinlainen muistikuva aiheesta luennoilta, mutta et uskalla olla sataprosenttisen varma muistisi oikeellisuudesta. Lisäksi sai koko ajan olla pelko persiissä, ettei vaaranna potilasturvallisuutta unohtamalla mainita jotain oleellista tai hanki Kelalta sakkoa apteekille väärin perustein annetuista korvauksista.

Ehkä näistä syistä viihdyin paljon mieluummin itsehoitopuolella, jonka poikkeuksellisen laaja valikoima purkkeja ja purnukoita tuli viikkojen mittaan tuntemattomasta tutuksi. Siellä koin olevani oikeasti hyödyksi, enkä kokenut yhtä suuria paineita, sillä reseptivapailla valmisteilla on vähän hankalampi saada aikaan mitään suurempaa vahinkoa. Siksi oli kiva vielä harjoittelun jälkeen päästä tekemään iltavuoroja itsehoitoon elo-syyskuun ajaksi.

Kaiken kaikkiaan mulle jäi ensimmäisestä apteekkiharjoittelustani ihan hyvä fiilis. Apteekki, jossa työskentelin, oli reseptuuriltaan iso, ja työilmapiiri oli välillä aika hektinen. En tiedä oliko se mulle työympäristönä sopivin, mutta olen kiitollinen, että pääsin näkemään paljon erilaisia ja harvinaisempiakin tilanteita, ja oppimaan niistä. Mua on koko farmaseuttiopintojeni ajan kiinnostanut kovasti sairaalapuoli, ja toivonkin että pääsisin suorittamaan toisen harjoitteluni sairaala-apteekissa. Ei avoapteekkikaan huono vaihtoehto ollut, mutta toivon että sairaalamaailmasta löytäisin sen kipinän ja antaumuksen, jolla haluaisin tulevaisuudessa työtäni tehdä.

Ylemmissa kuvissa fiiliksiä vikan harkkapäivän päätyttyä. Päällimmäiset fiilikset oli tuolloin helpotus siitä, että se oli ohi ja ylpeys siitä, että mä selvisin.

Kesäloma jäi tänä vuonna viiteen päivään, mutta kyllähän siinäkin ehti tehdä sen kesän tähdellisimmän eli mökkeillä. Vähän meinasi tulla mutkaa matkaan, kun ei osattu käynnistää jääkaappia (ja mun mökkeilyseura ei ees ollut blondi tosin kuin minä) ja jouduttiin aamuyöllä vaihtamaan aitasta isompaan mökkiin rankkasateessa, kun se oli imaissut helteet rakenteisiinsa ja muuntautumassa hyvää vauhtia saunaksi.

Miniloman jälkeen saikin palata haastavan harkan jälkeen siihen, minkä onneksi jo taitaa, eli opiskelijaelämään. Parasta mitä yliopisto-opiskelut on mun elämään tuoneet, on ehdottomasti nää mun ympärille parin viime vuoden aikana kasautuneet ihmiset. Monet kommellukset ja kömmellykset on jo tänä syksynä ehditty kokea, ja vaikka kaikki ei olekaan ihan niin kivaa ollutkaan, niin ne oikeat tyypit onneksi pysyy edelleen menossa mukana mun välillä vuoristorataa muistuttavassa elelyssä.

Siinäpä sitä käytiin läpi taas melkeinpä puolen vuoden kuulumiset. Opinnot alkaa olla tosiaan siinä vaiheessa, että pakolliset opintojaksot on toista harjoittelua lukuun ottamatta käytynä, yhtään varsinaista tenttiä ei ole enää jäljellä ja mun lukari on aivan liian tyhjä muutamasta valinnaisesta kurssista huolimatta.

Mihin tää opiskeluaika häviää, ja onks mun ihan pakko valmistua ensi kesänä?