Rest where we will, eternal London haunts us still.

Jäljellä vielä London day 6, joka oli matkani viimeinen päivä. Huoneen siistiminen luovutuskuntoon ja kimpsujen ja kampsujen mahduttaminen matkalaukkuun sujui aika haikeissa tunnelmissa. Tuntui, että viikon aikana nälkä oli niin sanotusti kasvanut syödessä, enkä olisi halunnut jättää Lontoota ollenkaan. Jos mun pitäisi kuvailla tätä kaupunkia yhdellä sanalla, se olisi 'lively'. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ihmisiä on kaikista maailman maista eikä erilaisuuteen kiinnitetä huomiota samalla tavalla kuin pienemmissä paikoissa. Samuel Johnson oli ihan oikeassa sanoessaan, että joka on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään. Tää kaupunki tarjoaa jokaiselle jotakin. 

Hotellin check out piti olla tehtynä 11:00 mennessä. Mun lento lähti kuitenkin vasta kuudelta illalla, joten jätin matkatavarat säilytykseen ja lähdin ottamaan kaiken irti viimeisistä tunneista. Alkaessani suunnitella matkaa viime vuonna, Highgate Cemetery oli yksi laatimani must-see listan ensimmäisistä kohteista. Niinpä olin iloinen, kun mulla jäikin vielä aikaa käydä siellä tänään. Koska Northern Linella oli jotain rakennustöitä, pääsin ajelemaan niillä kuuluisilla punaisilla busseilla. Harmi vaan, kun Highgate Villageen ei mennyt double-deckereitä. 

Kävelin pysäkiltä hautausmaalle aika hulppean näköisen asuinalueen läpi. Talot oli idyllisen englantilaisia, ja sijaitsi sen verran syrjässä keskustasta, että kaikki kiireys unohtui, ja sain käyskennellä pikkukujilla pääasiassa itsekseni. Matkalla tapasin myös söpön kisumirrin, joka jäi vähäksi aikaa rapsutettavaksi.

Highgate Cemetery on jaettu kahteen osaan. Vanhemmalle läntiselle puolelle pääsee vain opastuskierroksilla, mutta itäistä puolta saa tutkailla vapaasti neljän punnan sisäänpääsymaksua vastaan. Ja voin sanoa, että se neljä puntaa ei ole paljon vaadittu, jos sattuu olemaan samanlainen hautausmaafriikki kuin minä tai muuten vain tykkää kauniista paikoista. Ja jos kuuluisat henkilöt kiinnostaa, niin tuoltahan löytyy esimerkiksi Karl Marxin ja Douglas Adamsin haudat.

Heti kun tuonne asteli, tuli sellainen pysähtynyt tunnelma. Vanhimmat haudat on 1850-luvulta ja ajan hampaan jäljet oli kaikkialla nähtävissä. Luonnon oli annettu ottaa paikasta valta, ja itse kuljinkin mieluummin niissä kaikkein metsittyneimmissä osissa hoidettujen käytävien sijaan. Oli kyllä hieno lopetus tälle reissulle.  Suomalaiset hautausmaat näyttäytyy aika yksitoikkoisina tän kokemuksen jälkeen.

Yleisesti en pidä hautausmaita surullisina paikkoina, mutta lapsihaudat kyllä pysäyttää välillä.  

 Kolmen kuukauden ikäisen vauvan hauta, jossa yksi parhaita kaiverruksia, jotka olen nähnyt.

 Tässä toinen mieleenpainunut hautakivi!

Hautausmaavierailun jälkeen käväisin hakemassa tavarani hotellilta ja nousin viimeisen kerran metroon, joka vei minut kohti lentokenttää. Hassua, miten itsestäänselvää metrolla kulkemisesta ehti jo ensimmäisten päivien jälkeen tulla. Siinä yksi niistä syistä, miksi en haluaisi asua Lontoossa pysyvästi. Vaikka kaupunki osoittautui juuri sellaiseksi kuin mun haavekuvissa haluan, että se säilyy aina osin saavuttamattomana eikä koskaan menetä viehätysvoimaansa.

Turvatarkastus oli paljon tarkempi kuin Suomen puolella. Olin yrittänyt kiireesti penkoa kaikki nesteet minigrip-pussiin, mutta silti reppuun oli unohtunut muun muassa käsirasva, jonka takia tarkastajasetä käänsikin sitten koko laukun ympäri. Se puhui vielä tosi vaikeaselkoisella aksentilla, mutta onneksi vieressä ollut amerikkalaisperhe toimi mulle tulkkeina ja pääsin läpi tuhlaamaan viimeiset puntani Tax Freessä.

Tällä kertaa olin ajoittanut saapumiseni kentälle vähän järkevämmin ja pääsinkin koneeseen vain puolisen tuntia odoteltuani. Alas istuuduttuani harmittelin sitä, etten taaskaan saanut ikkunapaikkaa, mutta ajattelin heti perään, että parin pysäkin päästä vieressä istuva mies jää kumminkin pois, jolloin minäkin voin tuijotella pilviä. Oon matkustanut liikaa metrolla. 

Kun kone nousi ja suuren suuri Lontoo muuttui hädin tuskin silminnähtäväksi taisi siinä muutama kyynel vierähtää poskelle. Monestihan käy sillä tavalla, että matkassa parhaiksi osioiksi muodostuukin suunnittelu ja kotiinpaluu, mutta kyllä tässä matkassa parasta oli ehdottomasti se siellä itse kohteessa oleskelu. Osasyynä tähän on varmaan se, että matkustin ensimmäistä kertaa yksin paikkaan, jonka halusin todella kovasti nähdä. Meidän perheen lomareissut on olleet niin traumaattisia, etten ole muutamaan vuoteen suostunut lähtemään porukoiden kanssa kesämökkiä kauemmas. Nyt olikin ihanaa, kun ei ollut ketään stressaamassa aikatauluista, tiuskimassa toisilleen tai hidastamassa tahtia. Pärjään paremmin kuin hyvin omillani. Mutta senhän jo tiesinkin.

Paluu tuttuakin tutummalle Joensuun juna-asemalle vasta tyhmältä tuntuikin. Oon asunut nykyisessä kotikaupungissani melkein koko elämäni, ja kyllähän se on aina erityisasemassa muihin kaupunkeihin verrattaessa, mutta oon kai viimein tullut siihen ikään, jossa tekis mieli kokeilla siipiään joissain ihan muissa ympyröissä. Mutta saattaa olla, että minä ja Lontoo tavataan uudemman kerran ennemmin kuin arvaankaan.

Kuvat alkuviikolta, kun olin pääsykoereissulla Kuopiossa. Hain siis opiskelemaan farmasiaa, ensisijaisesti proviisoripuolelle, mutta tulen iloitsemaan sisäänpääsystä joka tapauksessa, vaikka se onkin näillä näkymin mahdollista korkeintaan farmaseutti-puolella. Tosin opintoja en ole ensi syksyllä aloittamassa, vaan pidän välivuoden, koska se on tässä elämäntilanteessa itselleni oikeamman tuntuinen vaihtoehto.

Yövyin hotellissa toiveenani nukkua kunnon yöunet koetta edeltävänä yönä, vaan toisinhan siinä kävi. Katsoin aamukolmeen asti rikossarjoja, kun olin niin hermona, etten saanut rauhoituttua epäterveellisen nopeasti lyöneen sydämeni takia. Vaan olipahan ainakin hyvän kokoinen ruutu, jota tuijottaa. Aamulla ajatukset ei siis olleet niin teräviä kuin olisin toivonut, mutta onnistuin kuitenkin navigoimaan itseni oikeaan paikkaan ja täyttämään vastauspaperin parhaani mukaan.

Ehdin tutustua myös itse Kuopioon vähän paremmin, ja en tiedä, mitä itse kuopiolaiset on kotikaupungistaan mieltä, mutta täytyy sanoa, että minä tykkäsin. Mukavan kokoinen paikka, omaan silmään kauniin näköistä arkkitehtuuria, kivoja mäkiä, paljon puistoja, sankarihautausmaa. Kyllähän tuolla voisi kuvitella asuvansa ainakin tulevat opiskeluvuotensa. Bussit oli kyllä aika mitäänsanomattomia.  

En ole vieläkään oikein sisäistänyt, ettei minun ole pakko enää muistaa miten glomerulukset ja tubulukset toimivat tai mikä on epäkäslihaksen latinankielinen nimi (se on muuten musculus trapezius). Tämä tuli todettua muun muassa tänä aamuna, kun aloin heti herättyäni käydä vaistomaisesti läpi muistilistaani ja olin innokkaasti pakkaamassa pääsykoekirjaa laukkuun suunnatessani kohti kaupunkia. Senpä takia hautasinkin sen nyt kirjapinon alimmaiseksi, josta se ei enää toivottavasti palaa kummittelemaan. Oon vihdoin vapaa.

This is my Rubik's Cube, I know I can figure it out.

♪ Athlete - Rubik's Cube

Onpas ollut pitkä viikko. Olen istunut koulussa ihan liikaa, mutta silti liian vähän. Kotosalla minua ovat työllistäneet kirjoittamattomat esseet, fysiikan uusintakoe ja ne läksyt, tietenkin. Viikonloppuna olikin aika vähän nollata päätä. Kävin juoksemassa, jota en ole tehnyt viimeiseen kahteen kuukauteen, kiitos kylmyyden ja lenkkeilyyn soveltuvien talvivaatteiden, joita en omista. Ja voi kun olikin vapauttavaa, vaikka kunto ei ihan entisensä ollutkaan. Lisäksi kalenterista löytyi vihdoin tilaa Hobitille. Ehdin myös lukea jotain oikeasti kiinnostavaa, syödä pussillisen karkkia, etsiskellä sopivaa vanhojentanssikampausta, nukkua lähes tarpeeksi ja siivota. Loppuajan kirjoittelinkin sitten niitä esseitä. 

You can't always get what you want, but if you try sometimes you just might find, you get what you need.

Koeviikoilla minun tekee poikkeuksetta mieli käyttää aikaa johonkin ihan muuhun kuin pänttäämiseen. Juuri nyt haluaisin lukea kirjoja, joita luin kun olin pieni. Enid Blytonia ja Veljeni Leijonamieltä. Mutta kun pitäisi lukea numeroita ja vieraita sanoja. Saan kroonisen päänsäryn heti kun avaan ruotsin kirjan.

Mutta on näissä kokeitten täyteisissä päivissä jotain hauskaakin. Saan nauraa itselleni, kun sekoilen arkisissa asioissa aivojen yrittäessä keskittyä olennaiseen. Tällä viikolla löysin itseni joku päivä tunkemasta sateenvarjoa hansikaslaatikkoon ja takkia kenkien viereen lattialle. Eilisen päiväkävelyllä unohdin hetkeksi täysin reitin kotiin (silloin ei kyllä oikeastaan naurattanut). Tänä aamuna tuntui hyvältä idealta käyttää peitepuikkoa huulipunana. No, enää kolme koetta.

If you're a bird, I'm a bird.

Hautausmaalla oli tänään tavallista enemmän elämää.