Back in England days 9 & 10

Yhdeksäs päivä jäi mun viimeiseksi kokonaiseksi päiväksi Brittilässä tällä erää. Mieli oli koko päivän jo valmiiksi vähän maassa, mutta jaksoin kuitenkin kierrellä Oxford Streetin ketjuliikkeet. Tuli hamstrattua Primarkista sen verran eyelinereitä ja Super Cosy -sukkahousuja, että näillä pärjätään taas jonkun aikaa. Kolmelta olin suunnitellut meneväni iltapäiväteelle, mutta ennen sitä kiertelin Covent Gardenia, joka sattui sijaitsemaan valitsemani paikan kulmilla. Putiikkien kiertelyn ohessa sain seurata muun muassa oopperalaulantaa ja veitsien heittelyä yksipyöräisen päällä.

Kolmelta astelin Wellington-nimiseen pubiim, jonka tarjontaan kuului kuulemma hyvä, mutta edullinen afternoon tea. Ei se loppujen lopuksi kovin kummoinen ollut, mutta huomasin osaavani juoda Earl Greytä sitruunan kanssa ja jopa pitäväni mausta, vaikka aiemmin oon kartellut vahvaa bergamotin aromia.

Seuraavana aamuna olikin sitten kukonlaulun aikaan raahustettava Heathrowille. Käsimatkatavarani pääsivät taas vaihteeksi pengottaviksi, mutta onneksi tarkastajaksi sattui hauska miekkonen, joka sai mut melkein itkemään takavarikoimalla leikillään Chocolate Orange -suklaani. Illalla laskeuduin Joensuun vaatimattomalle lentokentälle, jossa vastassa odottelivat jäätävä viima ja pilkkopimeys. 

Laskeskelin olleeni viimeisten 1,5 vuoden aikana yhteensä 17 lennolla, mutta jälleen ahdistaa, kun en tiedä milloin pääsen taittamaan Suomen ja Englannin välisen matkan seuraavan kerran.

Back in England days 1 & 2

Eilen jouduin katkerana heittämään hyvästit Englannille siellä viettämäni myöhäisen syysloman jälkeen. Aika paljon menoa ja meininkiä mahtui reissuun, mutta lähdetään tuttuun tapaan purkamaan päivä kerrallaan. Aloin valehtelematta suunnitella seuraavaa Englanti-visiittiä heti Suomeen paluuta seuranneena päivänäni, ja lentoliput tuli varattua samalla viikolla. Tuntui hyvältä, että kalenterista löytyi paluupäivä, varsinkin kun sopeutuminen takaisin alkuperäisille kotikonnuille otti ensimmäisen kuukauden jälkeen reilusti takapakkia. 

Lopulta pitkä ja synkkä lokakuu vaihtui marraskuuksi, ja sain taas rullata laukkuni lentokentälle. Edes Lontoon sumujen aiheuttama kolmen tunnin viivästys ei onnistunut lannistamaan innokkaan odottavaista mieltäni. Ja kun vihdoin näin pilviverhojen välistä Piccadilly Circusin mainostaulut ja likaisen ruskeana virtaavan Thamesin ei auttanut muu, kuin vuodattaa muutamat onnenkyyneleet.

Lennon myöhästymisen takia mulle ei ensimmäisenä päivänä jäänyt aikaa juuri muuhun kuin hostellille asettumiseen. Yövyin kaksi ensimmäistä yötä paikassa, jossa olin ollut kerran aiemminkin, ja todennut sen suhteellisen viihtyisäksi. Tälläkin kertaa oleskeluni oli ihan ok, ja huonetovereiden kanssa pääsin pitkästä aikaa haastamaan enemmän englantia. Pelkäsin, että taidot olisi päässeet ruostumaan, mutta turha oli onneksi huoleni. Oli myös hauska huomata, miten puolet ajatuksista kääntyi automaattisesti englanniksi, kun kieltä kuuli jatkuvasti ympärillä.

Useista Lontoo-vierailuistani huolimatta en ole rakastunut kaupunkiin. Koska ihmismassoihin katoaminen, hektinen elämäntyyli, melu- ja ilmansaasteet tai pimeän laskeuduttua mielen valtaava turvattomuus eivät kuulu omaan estetiikkaani, olin suunnitellut käyttäväni Lontoota lähinnä tukikohtanani. Heti seuraavana aamuna suuntasinkin Guildfordiin, joka sijaitsi vain tunnin bussimatkan päässä Lontoosta, mutta tarjoili kaivatun maistiaisen perinteistä englantilaiskylä-fiilistä. Guildfordin keskusta oli mun makuun vähän turhan iso ja ketjuliikkeistetty, mutta kun koukkasi muutama sata metriä syrjemmälle Wey-joen varteen, sai olla jo aika lailla keskenään luonnon helmassa.

Hetken hengähdystaukoa pidettyäni palasin lähemmäs keskustaa tutkailemaan Guildfordin historiallista linnaa. Kesällä pihan puutarha olisi näyttänyt varmasti vähän värikkäämmältä kukkaloistossaan. Linnan torniinkaan en päässyt ihailemaan maisemia sesonkiajan ulkopuolella, mutta itsepähän valitsin visiittini ajankohdaksi marraskuun. 

Loppuajan käytin lähinnä niissä ihanaisissa ketjuliikkeissä ravaamiseen, mutta ehkä se mulle suotakoon, kun en ollut yli kolmeen kuukauteen ostanut uusia vaatteita paria kirpputorirättiä lukuun ottamatta. Jostain kumman syystä Joensuun Iso Myyn valikoimat ei enää oikein nappaa... Lisäksi ehdin venkslata edellisenä päivänä hankkimani pre paid -liittymän kanssa, kun menin epähuomiossa ostamaan nano-simmin, koska muistelin omistavani adapterin. Vaan eihän mulla sellaista ollut, joten jouduin juoksemaan useammassa Vodafonen liikkeessä ennen, kun sain helpotusta nettiyhteyden puuttumisesta aiheutuneisiin vieroitusoireisiini. Netin puuttuminen olikin suurin syy siihen, miksi sightseeingit jäi tällä kertaa vähemmälle, koska en edelleenkään osaa lukea perinteistä karttaa, krrhm...

Estynyt pääsy puhelimen karttapalveluihin meinasi loppuillasta koitua jopa mun kohtaloksi. En nimittäin millään meinannut löytää oikeaa bussipysäkkiä, joka sijaitsi vähän vaikeasti tavoitettavassa paikassa yli kilometrin päässä keskustasta (jos vierailette Lontoon reissullanne Guildfordissa, niin maksakaa vaan suosiolla pari puntaa enemmän junasta, jolla pääsette kätevämmin keskustaan asti). Luoja siunatkoon sitä ihanaa tyttöä, joka huomasi mut hätää kärsimässä, ja opasti oikeaan suuntaan. Seuraavan päivän day tripillä olikin sitten jo vähän varmempi olo, kiitos toimivan navigoinnin, mutta siitä lisää huomenna.

God save the queen.

Viime lauantaina sisäinen kelloni herätti 5.58 eli kaksi minuuttia ennen herätyskelloa. Ihan huvikseni en kukonlaulun aikaan noussut, vaan otin suunnaksi ihanan kamalan metropolin ja lähdin moikkaamaan kuningatarta! Menin seuraamaan tapahtumaa nimeltä Trooping the Colour, joka on alkujaan sotilaallinen seremonia, mutta nykyään sen yhteydessä juhlistetaan myös Iso-Britannian hallitsijan syntymäpäivää. Tämän hetkisen kuningatar Elizabethin merkkipäivä oli jo huhtikuussa, mutta perinteiden mukaisesti (tai lähinnä paremman sään toivossa) paraati järjestetään kesäkuisena lauantaina. Kuvista voitte kuitenkin varmaan päätellä, ettei sää ollut niin kesäinen kuin olisi voinut toivoa.

Ehdin paikalle vasta puolisen tuntia ennen seremonian alkua, jolloin parhaat paikat oli luonnollisesti kansoitettu aikoja sitten. Onnistuin soluttautumaan suht lähelle turva-aitaa, mutta suurin osa kuvista vastaa yllä olevaa esimerkkiä tai koostuu edessä olevien takaraivojen merestä.

Paraati lähti liikkeelle Buckinghamin palatsin edustalta ja muodostui kaikille varmasti tutuista karvahattupäisistä sotilaista ja yli 2000 ratsumiehestä. 

Ja olihan siellä tietty myös niitä kuninkaallisia! Yllä vaunuissa Cornwallin herttuatar ja Kate Middleton.

Arvatkaas kenen lierihattu se sieltä Duke of Edinburghin takaa pilkistää? No itse kuningatar Elluhan se siellä!

Palatsilta kulkue jatkaa perinteisesti Horse Guards Paradelle, jossa nähdään varsinaiset marssit. Sen jälkeen kuningatar kumppaneineen palaa Buckinghamin palatsin parvekkeelle seuraamaan Royal Air Forcen ylilentoa. Itse aloin pian saada tarpeekseni äänekkäänä tuuppivasta väkijoukosta ja kameran yläkulmassakin välkkyi akkuvalo punaisena, minkä takia tyydyin yhteen vilaukseen kuningattaresta, ja katsoin parhaaksi siirtyä väljemmille vesille. Se jäi tosin yritykseksi, koska vietin loppupäivän Oxford Streetillä ja British Museumissa, jotka oli molemmat lauantaina lievästi sanottuna kansoitettuja nekin.

Sunnuntaina päästiin kokeilemaan astetta askeettisempaa elämää täällä kotona, kun meidän putkisto alkoi vuotaa niin, että vedet piti kääntää pois. Nyt tässä on sitten elelty puolitoista päivää ilman juoksevaa vettä, ja voin sanoa, ettei ole mitään herkkua. Eilen jouduttiin käymään suihkussa naapureilla, ei voi pestä pyykkiä tai vetää vessoja ja joka paikassa on ämpäreitä, että saadaan edes käsiä pestyä. Jos tästä tilanteesta nyt jotain hyvää pitäisi löytää, niin ainakin päästiin eilen kiinalaiseen syömään, koska puhtaana ei ollut tarpeeksi lautasia... Fingers crossed, että putkimies saisi huomenna asiat kuntoon. 

Muuten viime viikko oli taas ihan jees, lukuun ottamatta mun pari yötä kestänyttä selittämätöntä unettomuutta. Yhtenä lämpimänä päivänä käytin lapsia ekaa kertaa tänä vuonna Abingdonin ulkouima-altaalla, ja ai että, kun tulikin nostalgiset fiilikset! Ihanaa, että saan olla niiden kanssa vielä ainakin ekan kesälomaviikon. Päästään tekemään kaikkea kivaa, ja saan ikään kuin elää uudelleen alkumetrini täällä, aloitinhan aupparoinnin samoihin aikoihin, kuin lapset kesälomansa viime vuonna.

Vaihdettiin muuten yksi ilta pitkästä aikaa hostien kanssa ajatuksia näistä yhteisistä kuukausista. Paikoitellen piti purra huulta ja räpsytellä silmiä kolibrin siipien nopeudella, että pysyi kyyneleet loitolla. Kovin olen yrittänyt työntää syrjään au pair -aikani väliaikaista luonnetta, siinä ihan ansiokkaasti onnistuenkin, mutta nyt alkaa olla aika kohdata totuus. Onneksi oon vielä toistaiseksi osannut nauttia kaikista päivistäni täällä, vaikka ne kuluukin ihan liian nopeasti.

Lopuksi voin iloksenne kertoa, että käsittelin tänään kuvat ekaan Irlanti-postaukseen, jonka pitäisi löytyä täältä huomenillalla, ellei meiltä mene veden lisäksi myös sähköt.

Easter break day 2

Pääsiäisreissuni toinen päivä oli luultavasti koko reissun tehokkain pariin tuntiin jääneistä yöunista huolimatta, kiitos hotellin olemattoman äänieristyksen. Otin kaiken ilon irti vaatimattomasta aamiaisesta, ja lähdin katsastamaan Museum of Londonin Sherlock Holmes -näyttelyä. Bongasin julisteen jo viime syksynä, mutta pääsin näkemään näyttelyn vasta nyt, kun sen päättymiseen oli enää muutama hassu päivä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Esillepano ei loppujen lopuksi ollut niin tajunnanräjäyttävä, kuin sisäänkäyntinä toiminut salaovi, jonka jokainen sai itse kirjahyllystä etsiä, antoi olettaa. Näiden etsivä-tarinoiden suurena ystävänä sain näyttelystä kuitenkin aika paljon irti, ja tykkäsin Sherlock Holmesin ajan Lontooseen keskittyneestä näkökulmasta. 

Museokiertelyn jälkeen mulla oli vielä pari tuntia käytettävänäni ennen kuin pääsisin sisäänkirjautumaan seuraavan yön majapaikkaani. En antanut matkalaukkuni häiritä, vaan lähdin ulkoiluttamaan sitä Holland Parkiin, jonka japanilaistyylisessä Kyoto Gardenissa vierailu on ollut to do -listalla jo jonkun aikaa. Ja olihan se näkemisenarvoinen riikinkukkoineen ja karppeineen!

Kellon lähestyessä kahta metroilin luovuttamaan laukkujani. Yövyin toista kertaa elämässäni hostellissa, vaikka olin jo kertaalleen todennut, ettei se oikein mun kuppi teetä ole. Viime kerralla yövyin yhden porukan kanssa, enkä juuri saanut vaikuttaa paikan valintaan, joten halusin kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden hostellimajoitukselle. Nyt valitsemani paikka vaikuttikin heti ensisilmäyksellä paljon siistimmältä, ja samassa huoneessa yöpyi mun lisäksi vain joku vanha mummeli ja shampoopullostaan päätellen ruotsalainen tyttö.

Laukusta eroon päästyäni jatkoin Camdeniin, jossa mun on myös ollut tarkoitus käydä ties kuinka kauan. Varsin lyhyeksi jäi kyllä visiittini, eikä syynä ollut edes jäätävä ihmispaljous vaan kojujen myyjät, jotka iski kimppuun kuin sika limppuun heti, jos erehdyit katsahtamaan jotain tuotetta kauemmin kuin pari sekuntia. Joo, kiva kuulla, että tää mekko sopis yhteen mun silmien/hiusten/kenkien/laukun kanssa, mutta mieluummin katselisin vain ihan rauhassa, kiitos. Ymmärrän, että kyseinen toiminta kuuluu työnkuvaan vastaavanlaisilla markkinapaikoilla, mutta mut se karkotti pian muualle.

Mun muualle oli tällä kertaa Primrose Hill, joka sattui olemaan melkeinpä nurkan takana ja tarjosi vaikuttavat näkymät Lontoosta taivaanrannassa. Oli kiva yrittää tunnistaa mahdollisimman monta rakennusta siluetin perusteella.

Kukkulalta jatkoin vielä lähistöllä sijainneeseen Regent's Parkiin, joka oli myös uusi tuttavuus mulle.

Suihkulähteiden lisäksi näin ehkä pelottavimman joutsenen ikinä, joka oli vielä ihan valtavan kokoinen!

Ahkeran turistipäivän jälkeen palasin hetkeksi hostellille hengähtämään ja laittautumaan iltaa varten. Mulla oli nimittäin liput elämäni ensimmäiseen musikaaliin! 

Näytökseksi valikoitui lopulta Queen's Theatren Les Misérables. Ja _oh_my_godness_ kun oli hieno! En tuntenut tarinaa ennalta, mutta eläydyin aivan täysillä ja sain pyyhkiä kyyneleitä useampaan otteeseen. Esityksen jälkeinen euforia kesti koko loppuillan ja laulut soi päässä viimeksi tänään.

Olin etukäteen vähän jännännyt, miten selviytyisin itsekseni Piccadillyltä hostellille, kun kello lähestyi jo puoltayötä musikaalin päätyttyä. En yleensä pelkää yksin matkaillessani, mutta Lontoon käsittämätön ihmismäärä, johon mahtuu varmasti jos jonkunlaista kulkijaa, valehtelematta hirvittää mua välillä. Sen takia en ollutkaan aiemmin juuri liikuskellut kaupungissa pimeän laskeuduttua. Piccadilly Circus oli kuitenkin yömyöhäänkin sen verran kansoitettu, että unohdin pelätä, ja jäin ottamaan jopa muutaman kuvan, joilla päätän nyt tämän postauksen.

Easter break day 1

Sunnuntaina hyppäsin aamukymmenen jälkeen laukkuineni Oxford Tubeen, joka kiidätti mut pitkästä aikaa suurkaupungin sykkeeseen. Viime Lontoon reissusta olikin ehtinyt vierähtää jo reilut kolme kuukautta, joten oli melkeinpä kivaa päästä taas väistelemään miljoonia ihmisiä ja kipittämään pitkin loputtomia metrotunneleita. 

Kello oli saavuttuani jo sen verran, että suuntasin keskustasta suoraan Richmondiin, josta olin buukannut hotellin ekaksi yöksi. Oon kattonut kai vähän liikaa Hotel Inspectoria, kun aloin heti huoneeseen päästyäni syynätä sitä kuin Alex Polizzi konsanaan. Lavuaarikaapin sisustaa ei oltu pesty ihan hetkeen, vedenkeittimessä oli vielä edellisen yöpyjän vedet ja lipaston laatikosta löytyi kaikki tarpeellinen jollekin muulle, kuin mulle.

Tupatarkastuksen viimeisteltyäni lähdin kiertelemään lähiympäristöä. Richmond Upon Thames on mun suosikkialueita Lontoossa lähinnä vihreytensä ansiosta. Lisäksi tuntuu, ettei ihmisillä ole tuolla niin ainainen kiire jonnekin kuin ydinkeskustassa. Myös joki on lähellä, mikä tuntuu aina hitusen kotoisammalta, kun oon tottunut sen tapaan halkoa maisemaa niin Abingdonissa kuin vanhassa kunnon Joensuussakin. 

Aikani Thamesin vartta seurattuani saavuin varsinaiseen päämäärääni, jollainen mulla siis oli. Ham Housea ja sitä ympäröivää puutarhaa on tituleerattu yhdeksi Lontoon piilotetuista jalokivistä (better translation for hidden gem, anyone?). 1600-luvulla rakennettu kartano on yksi tyylinsä edustavimmista yksilöistä, ja seinien sisältä löytyy ilmeisesti laaja kokoelma monta sataa vuotta sitten haalittuja maalauksia, huonekaluja ja tekstiilejä. Ja tietenkin se on yksi Britannian kummitelluimmista paikoista, kuten lähes joka ikinen vähän vanhempi rakennelma tällä saarella. 

Henkilökohtaisesti en voi valitettavasti vahvistaa havaintoja aavemaisesti rakennuksessa leijailevasta tupakansavun hajusta, jota kartanon herttua tapasi aikoinaan puhallella. Yritin näet köyhänä au pairina pysytellä budjetissa, ja tyydyin suosiolla ostamaan yli puolet halvemman lipun, joka soi minulle pääsyn ainoastaan kartanon taakse levittäytyvään puutarhaan. Päivä sattui olemaan pääsiässunnuntai, ja Cadbury oli järjestänyt paikan päälle pääsiäismunajahdin. Sinne tänne säntäilevät lapset ehkä vähän häiritsi estetiikasta nauttimista, mutta lähinnä vaan myhäilin tyytyväisenä, kun ei kerrankin tarvinnut itse olla komentamassa.

Puutarhaa kylliseni ihailtuani jäin vielä cream tealle kahvioon. Viime kerrasta olikin jo ihan liian pitkä aika, clotted cream oli vielä parempaa kuin muistin!

Ham Houselta jatkoin matkaa Richmond Parkiin, jossa kävin ensimmäisen kerran viime lokakuussa. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut bongailemassa kauriseläimiä, vaan lähinnä näköaloja ja kukkasia siinä sivussa.

Epämääräisen harhailun jälkeen päädyin puolivahingossa oikeaan paikkaan, eli kumpareelle nimeltä King Henry's Mound, juuri parahiksi auringonlaskun aikaan. Sitä aikani ihailtuani ja ikuistettuani päivä alkoi olla pulkassa, ja palasin jalat hoosiannaa huutaen hotellille. Loppuviikolla sain useampaan otteeseen kärsiä fiksusta vedostani tappaa pääasiallinen kulkupelini, eli jalkani, heti ensimmäisenä päivänä, mutta minkäs teet.