Derwentwater, Ashness Bridge & Walla Crag

Edellisissä reissupostauksissa ei harhailtu vielä kovin kauas Lake Districin keskuskylistä, mutta tänään lähdetään käymään vähän isommalla kirkolla Keswickissä. Siinä missä Amblesidessa asustelee pysyvästi reilut 650 kyläläistä, löytyy Keswickistä väkeä jo viitisen tuhatta, eli paikkaa voi sanoa pieneksi kaupungiksi. Aiemmilla matkoillani olen tutustunut Keswickiin cream tean nauttimisen verran, ja tälläkään kertaa en kovin kauaa kaupungin kaduilla viihtynyt, vaan suuntasin heti aamun ensimmäisestä bussista ulos päästyäni kohti Derwentwaterin rantaa.

Usean muun Lake Districin asutuskeskuksen tapaan myös Keswick sijaitsee veden äärellä. Derwentwater on kansallispuiston kolmanneksi suurin järvi, jonka nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna tammipuu järveä. Ja kyllähän siellä rantaraittia kävellessä enemmän kuin muutama tammi tuli ohitettua. Itselleni parhaiten mieleen jäivät kuitenkin Derwentwaterin pohjoispuolella sijainnutta Friar's Crag -näköalapaikkaa kehystäneet muinaisen oloiset männyt.

Friar's Crag tarjoilee aika lailla esteettömän näkymän reilun neljän kilometrin mittaisen Derwentwaterin päästä päähän. Paikalta löytyy myös englantilaisen kirjailijan, taiteilijan ja ajattelijan, John Ruskinin, muistomerkki. Ruskinin mukaan hänen varhaisin muistonsa oli lastenhoitajan kanssa tehty visiitti Friar's Cragin näköalapaikalle, mikä ei näkemäni perusteella ollut ollenkaan hullumpi ensimuisto. 

Kun lähdin etenemään Derwentwaterin läntistä rantaviivaa, tuli vastaan pian toinen kuriositeetti, The Hundred Year Stone. Kyseinen kiviveistos on veistostaiteilija Peter Randall-Pagen käsialaa ja samaa vuosikertaa kuin allekirjoittanut, eli nimestään huolimatta teos ei ole ehtinyt ihmetyttää ohikulkijoita sataa vuotta. Veistämiseen on käytetty lähellä sijaitsevasta Borrowdalen laaksosta lainattua siirtolohkaretta, ja vuoden ajasta riippuen teos saattaa ilmeisesti viettää osan vuodesta kokonaan veden pinnan alla. Ainakaan tänä kesänä ei märkäpukua kuitenkaan tarvittu teoksen tuijotteluun. 

Jossain vaiheessa tein typerän valinnan poiketa rantaraitilta, ja jatkoin matkaa järveä reunustaneen rinteen puolivälissä mutkitellutta kinttupolkua pitkin. Valinta ei ollut typerä pelkästään reitin vaikeakulkuisuuden vuoksi, vaan sattumoisin se sattui olemaan osa jonkin kyseisenä päivänä järjestetyn polkujuoksutapahtuman reittiä. Eli jouduin yhtenään stressaamaan ehtisinkö löytää kapean polun varrelta turvallisen paikan, jossa odotella ohipyyhältävät juoksijat heitä häiritsemättä. Kainona toiveena oli myös olla itse vierimättä alas kallioista rinnettä. Onnekseni onnistuin aina hypähtämään jollekin semiturvalliselle kumpareelle, mutta oli varsin helpottavaa päästä järven toisessa päässä vaihtamaan vähän avarammalle reitille.

Ponnisteluni palkittiin pian yhdellä Lake Districin valokuvatuimmista silloista, jonka saatoin itsekin muutaman kymmentä kertaa kuviin ikuistaa. Ashness Bridge on niin sanottu 'packhorse bridge', jolla tarkoitetaan siltaa, jonka rakentamisen päätarkoituksena on ollut mahdollistaa kuormia kuljettaneiden hevosten joen ylitys. Tyypillisiä piirteitä packhorse-silloille ovat kapeus (vain yksi hevonen pääsee ylittämään sillan kerrallaan) ja kaiteettomuus, millä estettiin hevosten molemmilla kyljillään kuljettamien kantamusten osuminen sillan kaiteisiin. Tai näin olen ainakin ymmärtänyt, joskin muitakin kriteerejä  ilmeisesti on. Muun muassa eräs Ernest Hinchliffe on saanut aiheesta aikaiseksi kokonaisen kirjan A Guide to the Packhorse Bridges of England, jossa käydään läpi 190 yleisesti packhorse siltana tunnettua siltaa, mutta joista kirjailijan mukaan vain osa täyttää klassisten packhorse-siltojen kriteerit. Pitäisiköhän ottaa lukulistalle?

Ashness Bridgen tuntumassa hetken evästeltyäni lähdin kapuamaan Derwentwaterin länsipuolta reunustaville jylhille kukkuloille. Nyt en harhautunut kinttupoluille, vaan suunta oli huipulle ihastelemaan panoraamanäkymiä Derwentwaterista. Pilvisestä aamusta ei tässä vaiheessa ollut enää tietoakaan, vaan aurinko paisteli täydeltä terältä polttaen varomattoman patikoijan päänahan ja niskan, hups. Mutta ne näkymät! Pakko oli pysähtyä räpsimään kuvia parinkymmenen metrin välein ja pudistella päätään sille, miten naurettavan kauniilta joka puolella näytti.

Ehkä kaikkein huikeimmat maisemat avautuivat Walla Crag -nimisen kukkulan laelta, josta näki järven ohella myös Keswickin yläilmoista. Ylemmän kuvan otin tältä nimenomaiselta näköalapaikalta, ja vaikkei se vedä vertoja livenäkymille, kuvannee se paikan tunnelmaa paremmin kuin allekirjoittaneen kynästä nyt irtoavat kliseet siitä, miten henkeäsalpaavat nämä näkymät tuolloin olivatkaan.

Walla Cragin tarjoileman loppuhuipennuksen jälkeen laskeuduin jalat väsyneenä, mutta mieli onnellisena takaisin tasamaalle ja päiväpatikkani starttipisteeseen Keswickiin. Sinne päästyäni kampesin itseni bussiin, jossa lepuutin tyytyväisenä jalkojani ennen paluuta Amblesideen. Voin kertoa, että ruoka, Strongbow-tuoppi ja uni maistuivat kaikki erittäin hyviltä tuona iltana.

Rydal

Kesäloma Englannissa tuli ja meni, ja olihan se ihana. Nyt on arkea taas pari viikkoa takana ja pahin reissun jälkimasennus selätetty, eli palataanpa tässä syksyyn orientoitumisen kynnyksellä muutaman postauksen ajaksi loppukesään ja Lake Districille.   

Viime kerralla kertoilin, mitä olin ehtinyt tukikohtani Amblesiden tuntumassa tutkailla, mutta tänään huristellaan bussilla reilun viiden minuutin matka viereiseen pikkukylään, Rydaliin. Rydal jää vähän muiden lähistöllä sijaitsevien kylien varjoon siinä mielessä, että saatavilla olevat palvelut rajoittuvat teehuoneeseen, hotelliin, majataloon, camping-alueeseen ja kirkkoon. Vaan on tässäkin paikassa omat historialliset nähtävyytensä – runoilija William Wordsworthin kotikulmina toiminut Rydal Mount ja kylää pitkään asuttaneen Fleming-suvun omistuksessa ollut Rydal Hall -kartano.

Itse kävin tällä kertaa tsekkaamassa Rydal Hallin tilukset. Kyseinen kartano on Rydalin ensimmäisiä merkittäviä rakennuksia, joka on komistanut paikkaa 1400-luvulta lähtien. Aina 1940-luvulle asti kartanoa asuttivat edellä mainitsemani Flemingin suvun jäsenet, joista viimeisen menehdyttyä Rydal Hall on ehtinyt toimia kouluna ja hotellina. Tänä päivänä kartano on Carlislen hiippakunnan huomissa ja jatkaa elämäänsä hotellina sekä erilaisten uskonnollisten ja ei-uskonnollisten tapahtumien ja kurssien järjestämispaikkana.

Rydal Hallin edustalta löytyy säntillisen geometrista istutusta ja vähän matkan päässä avautuu tunnetun englantilaisen puutarhasuunnittelijan, Thomas Hayton Mawsonin, käsialaa oleva maisemapuutarha, josta löytyy kukkien lisäksi aurinkokelloa ja veistoksia silmän iloksi. Ja mikä parasta, kartanoa ja sitä ympäröiviä tiluksia pääsee ihailemaan ulkoa päin täysin ilmaiseksi, joskin vapaaehtoiset lahjoitukset ovat aina tervetulleita rakennuksen ja puutarhojen ylläpitämiseksi.

Instagramissa olen ihaillut usein tunnelmallisia kuvia ja videoita, jotka on otettu Rydal Hallin tiluksilla niin ikään sijaitsevalta 'The Grot'- pikku mökiltä, jonka ikkunasta pääsee ihastelemaan Rydal-puron muodostamia vesiputouksia. Käsittääkseni 1668 rakennettu The Grot kuuluu ensimmäisiin tällaisiin "näköalataloihin" koko maassa. Harmikseni olin liikkeellä sen verran myöhään, että rakennus oli jo ehditty sulkea, enkä näin ollen päässyt ikuistamaan sieltä avautuvia näkymiä omaan Instagramiini.

Rydal Halliin tutustuttuani kävin vielä käyskentelemässä Dora's Field -nimisellä maapläntillä Rydalin kirkon takana. Ennen nimellä Rash Field tunnettu alue siirtyi 1800-luvulla William Wordsworthin omistukseen, ja syy kaupoille oli vähän erikoisemman puoleinen. Wordsworthien koti, Rydal Mount, ei ollut heidän omistuksessaan, vaan mökki oli vuokrattu yhdeltä Rydal Hallin valtiattarista, Lady Anne le Flemingiltä. Jossain vaiheessa tämä Lady Anne alkoi kuumotella Wordsworthin perhettä sillä, että vuokraisi Rydal Mountin eteenpäin sukulaiselleen. Tämän estääkseen William Wordsworth osti Rash Fieldin ja uhkasi rakennuttaa siihen talon, joka blokkaisi näkymät Rydal-järvelle Rydalin kartanosta. Temppu toimi, ja William Wordsworth sai asustella rakastamassaan Rydal Mountin mökissä elämänsä loppuun saakka. Taloa Rash Fieldille ei koskaan noussut, vaan sen sijaan paikalle istutettiin tuhansia narsisseja Wordsworthien vuonna 1847 tuberkuloosiin menehtyneen Dora-tyttären muistoksi. Tästä juontaa juurensa myös paikan nykyinen nimi, Dora's Field.

Siitä, miksi minulla ei ole kuvia kyseisestä paikasta, saatte syyttää sääjumalia, jotka päättivät päättää iltakävelyni raikkaalla rankkasateella. Mutta voitte kuvitella mielessänne sellaisen kasvillisuudeltaan villiintyneen rinteen, josta pilkistää unohdettuja portaita ja penkkejä jostain ruohon seasta. Wordsworth oli innokas puutarhuri ja kuulemma suosi vahvasti tällaista luonnollisempaa lookkia, eli ehkä hän olisi varsin tyytyväinen siihen, miltä Dora's Field näyttää tänä päivänä.  

Vartin sadetta kirkon portailla pidettyäni kipitin bussipysäkille ja siihen päättyi tämän kertainen Rydal-vierailuni. Paikan seesteinen ja jopa pysähtynyt tunnelma kyllä kolisi itseeni ja kovaa, ja voisin nostaa Rydalin jopa suosikkienglantilaiskylieni top 5-listalle. Maltillinen asutus, vanhan omenatarhan paikalle rakennettu kivikirkko, Wordsworthin perheen soma mutta elegantti Tudor-tyylinen mökki ja Rydalin hulppea kartano eivät ainakaan rumenna maisemaa, vaan tekevät ennemmin oikeutta ympäröivälle luonnolle. Helppo ymmärtää, miksi Rydal on toiminut muusana Wordsworthin ohella myös useammalle muulle runoilijalle ja taiteilijalle!

Akkujen latausta Amblesidessa

Hei taas. Istuskelen tällä hetkellä pienessä, muutama vuosi takaperin saneeratussa 1800-luvun englantilaismökissä, ja katsahdan välillä tietokoneeni ruudun yli soman pation kivimuuria ja sen toisella puolella kohoavaa Loughrigg-kukkulaa/vuorta/tunturia/vaaraa (en tule koskaan löytämään suuhun sopivaa suomennosta englannin kielen sanalle 'fell'). Olen kesälomareissulla Lake Districillä, jonka postikorttimaiseen kauneuteen rakastuin au pair -aikoinani. Briteissä käydessäni elän aina vahvasti uudelleen vuotta 2014-2015, jonka tuolloin vietin täällä ja joka jäi historiaan blogini kulta-aikana. Ehkä siitä syystä (ja osin sadepäivän salliman joutilaisuuden) mieleni teki nyt tulla kirjoittamaan postaus.

Viimeksi olen kirjoittanut alkuvuodesta 2020, jolloin takana oli työntäyteinen, mutta erittäin kovasti odotettu ensimmäinen lukukausi proviisoriopintoja. Tätä kirjoittaessani graduni tarkastajat saattavat parhaillaan väritellä lopputyötäni punakynillään, eli kuusivuotiseksi venähtänyt yliopistourani lähestyy jo loppuaan. Nautin opiskeluvuosina kokemastani akateemisesta yhteenkuuluvuudesta aivan yhtä paljon, kuin au pairina viettämäni välivuoden suomasta vapaudesta. Tai nautin niin kauan kuin sitä kesti. Ensimmäisen maisterivuoteni keväänä kaikki yllättänyt pandemia ja etäopiskeluun siirtyminen pitivät huolen siitä, että yhteisöllisyydentunne katosi varsin nopeasti, minkä seurauksena olen viimeisen vuoden viihtynyt paremmin työn teossa kuin opiskeluiden parissa. 

Tällä hetkellä en enää koe suurta haikeutta pian tapahtuvasta opiskelijastatuksen menetyksestä, vaan olen ennen kaikkea helpottunut päästessäni etenemään tästä välitilasta, jossa en koe olevani enää opiskelija, mutten täysin työelämään siirtynytkään. Näin ollen viime postauksessa lupailemani yliopistoelämäkerta jäänee tällä erää kirjoittamatta, sillä halu alkaa luonnostella jotain ihan uutta tarinaa on tällä hetkellä huomattavasti vahvempi.

Viime kerralla olen kertoillut myös toisesta opetusapteekkiharjoittelustani sairaalamaailmassa, ja sillä sektorilla toimin edelleen. Kuluva kesä on itse asiassa jo kolmas kesä, jonka olen viettänyt osastofarmaseuttina oman kotikuntani yliopistosairaalassa. Työkokemuksen kasvaessa myös tiedonjanoni on voimistunut, ja tämän hetkisessä työssäni käsittelemistäni syöpälääkkeistä on tullut suuri intohimoni. Mielekkään työnkuvan lisäksi olen saanut ympärilleni aivan ihanan työyhteisön, joka jaksaa naurattaa, kannustaa ja arvostaa. Viime torstaina oli ensimmäistä kertaa lomalle jäädessäni sellainen fiilis, että miten täältä raaskii koko ensi viikon olla poissa. Eli hyviin hommiin olen päätynyt.

Mutta yritetään nyt kuitenkin siirtyä työ- ja opiskelukuvioista takaisin lomamoodiin. Olen tällä hetkellä tosiaan ensimmäistä kertaa Englannissa ja ylipäätään ulkomailla sitten kevään 2018. Suomessa viihdyn nykyään oikein hyvin, enkä ole juuri ikävöinyt Englannissa asumista, käymistä täällä kylläkin. Niinpä oli hyvin selvää mihin suuntaisin ensimmäisenä, sitten kun koronan kurittama maailma jonakin päivänä avautuisi. Ja täällä sitä ollaan, miksi valita jokin uusi kohde, kun voi lähteä kolmatta kertaa Lake Districille!

Majailen tällä kertaa aiempien reissujen tukikohdasta Windermerestä poiketen Amblesidessa, josta olen kaikki tähän mennessä postausta elävöittäneet kuvat räpsinyt. Ambleside on yksi Lake Districin vilkkaimmista market towneista, jonne itseni houkuttivat keskeinen sijainti, hyvät liikenneyhteydet ja lukuisat lähistöltä löytyvät patikointireitit. Myös majapaikakseni valikoituneeseen charmanttiin Prospect Cottage Studioon törmääminen vaikutti päätökseen valita juuri Ambleside, enkä kadu!

Amblesiden tunnetuin nähtävyys ja yksi Lake Districin ikoneista on kaupungin läpi virtaavan puron ylle 1600-luvulla rakennettu Bridge House (ylempi kuva). Kyseinen pikku talo on aikojen saatossa ehtinyt toimia niin omenavarastona, teehuoneena kuin 8-henkisen perheen kotinakin. Syynä siihen, miksi Bridge House rakennettiin sillalle on arveltu olleen verojen kiertäminen, koska veden ylle rakennettuna talo ei teknisesti sijainnut maalla. Kekseliästä!

Ambleside sijaitsee noin mailin päässä Lake Districin suurimmasta järvestä eli Windermerestä, ja rannan tuntumasta löytyvä Waterhead Pier tarjoaa loistopuitteet viettää leppoisa kesäpäivä vesilintuja syöttäen ja jäätelökojuilla notkuen. Tämä on käsittääkseni keskeinen osa sitä 'life at the Lakes' -elämäntyyliä, jota suuri osa brittilomailijoista tulee täältä hakemaan. Lisäksi Waterheadista pääsee kätevästi risteilemään höyrylaivalla Windermerelle ja sen rannoilla sijaitseviin kohteisiin. Ajattelin itse asiassa myöhemmin tänään itsekin hypätä laivaan ja lipua vastarannalla kohoavalle Wrayn linnalle. Eilen ehdin jo käydä tutustumassa paikkaan käymällä teellä Waterhead Coffee Shopissa, jonka anteliaasti kermalla täytetyt mustikkaskonssit ansaitsevat oman erityismainintansa.

Viimeisenä Ambleside attractionina voisin mainita Stock Ghyll Forcen eli lähimetsistä löytyvän luonnonvesiputouksen, jonka voimaa muinaiset amblesidelaiset hyödynsivät myllyissään. Näissä asukkaat tuottivat muun muassa lankaa, kankaita, paperia ja jauhoja. Tänä päivänä yksikään kaupungissa aikoinaan pyörineistä 12 myllystä ei ole enää toiminnassa, mutta monet vanhoista myllyrakennuksista ovat saaneet uuden elämän pikkuputiikkeina, kahviloina tai majataloina. 

Viktoriaanisella aikakaudella Englannin rautatieverkosto laajeni pohjoiseen, jolloin vesiputousta ympäröineen maan silloinen omistaja näki tilaisuutensa tulleen ja kaupallisti paikan. Turisteja houkuttelemaan pystytettiin virvokekojuja, minkä lisäksi tarjolla oli aasi-ajeluita ja mahdollisuus kylpeä putouksessa. Tänä päivänä Stock Ghyll Forcesta on tullut enemmän hidden gem -tyylinen kohde, joten ihmisten rajaamiseen kuvien ulkopuolelle tuskin tarvitsee kuluttaa aikaa. Sammaloituneet penkit, putoamisen estävät rautakaiteet ja alueen rajaava portti ovat ainoat jäljellä olevat muistutukset menneistä huvituksista. Itse kävin ihastelemassa pärskyjä ja kuuntelemassa veden jylinää ensimmäisenä aamunani täällä ja yksityisnäytöksenä sain tästä luonnon ihmeestä nauttia.

Sitten kun Ambleside nähtävyyksineen on koettu (mihin ei mene kauaa, sillä kaupunki on varsin kompakti), voi innokas patikoija kavuta kaupungin yllä kohoavalle Wansfell Pikelle tai Loughrigg Fellille. Wansfellin kiertävään patikointireittiin voi kätevästi sisällyttää edellä mainitun Stock Ghyll Forcen. Lisäksi reitille saa osumaan Stagshaw-metsäpuutarhan ja Skelghyll-arboretumin, jossa kasvavat puut kuuluvat Britannian korkeimpiin. Wansfellin olen jo ehtinyt tällä reissulla valloittaa ja huomenna ajattelin suunnata Loughriggille, josta en vielä tähän mennessä tiedä muuta, kuin että nättejä maisemia pitäisi olla luvassa ja kävelyyn voi yhdistää Rydalin luolilla vierailun.

Tällaista tällä kertaa. Todennäköisesti tulen piakkoin kertoilemaan missä muualla olen täällä pyörinyt, sen verran kivaa oli kirjoittaa ja saada reissukuvia päiväkirjamerkinnän omaisesti esille. Kuvatkin saattavat nyt olla "hieman" terävämpiä, kun otin vihdoin tässä kuussa harppauksen järkkärin omistajaksi vuosia kompaktikameroiden kanssa leikiteltyäni. Uskaltaisin siis luvata palaavani pian uusien reissukuulumisten kanssa!