On aika demoneja halata, korkee aika takas pimeästä palata.

Löysin nää kuvat jonkun luonnoksiin jääneen postauksen uumenista. Oon ottanut nää pari päivää ennen kuin musta tuli yliopisto-opiskelija eli aika tarkkaan 1,5 vuotta sitten. Näytän edelleen pitkälti samalta kuin näissäkin kuvissa. Toi paita löytyy vieläkin vaatehuoneesta ja kissansilmärajaukset on yhä mun tavaramerkki.

En kuitenkaan ole enää toi sama tyttö, joka oon näissä kuvissa.

Tää tyttö näissä kuvissa on tietyllä tapaa ehjempi ja tietyllä tapaa rikkinäisempi kuin se tyyppi, jonka kanssa mun katseet kohtasi tänä aamuna peilissä. Sillä on ollut omat demoninsa, jotka on tunkeutuneet mieleen, mutta vain hiukan kolhaisseet sydäntä. Myöhemmin se sama sydän onkin sitten saanut sellaista höykytystä, että hyvä kun lyö vielä.

Vaikka kuvien tyttö ei muista, että sitä olisi koskaan sanottu kauniiksi, on sillä parempi itsetunto kuin tämän hetkisellä peilikuvalla. Kuvien tytöllä on edelleen omanarvon tunteensa tallella, eikä se siedä epäoikeudenmukaista kohtelua senkään uhalla, että pelkää menettävänsä. Tuo tyttö ei ole koskaan toimittanut kenenkään kynnysmaton virkaa, eikä kukaan ole leimannut kaikkia sen toiveita automaattisesti vaatimuksiksi. Kuvien tyttö ei tiedä miten pitkälle se pystyy tinkimään itselleen tärkeistä asioista tehdäkseen muut onnellisiksi. Se ei ole koskaan joutunut valehtelemaan itselleen, koska on tahtonut uskoa hyvää ihmisestä, joka on ollut kaikkea muuta kuin hyvä.

Tää kuvien tyttö on myös valvonut suurimman osan edeltävästä kesästä ja ollut pitkään jumissa elämässään pääsemättä eteenpäin. Tolla tytöllä ei ole yhtään ihmistä, jonka kanssa se uskaltaisi olla just niin vahva tai heikko kuin se sillä hetkellä on. Kun sen luottamus rikottiin ensimmäisen kerran, halusi kuvien tyttö pärjätä yksin vetäytyen viideksi pitkäksi vuodeksi kuoreensa. Se ei halunnut enää edes yrittää luottaa. 

Vaikka ton tytön luottamus on nyt rikottu pahemmin kuin koskaan aiemmin, ei sillä enää ole samanlaista kuorta. Se on lävistetty jo kauan sitten, ja vaikka kuvien tytöltä löytyisi kaikki syyt olla luottamatta enää koskaan kehenkään, niin se luottaa silti. Nykyään se vaan valitsee entistä tarkemmin ne, jotka kokee luottamuksensa arvoisiksi.

Jotain yhteistä tän kuvien tytön ja nykyisen peilikuvan välillä kuitenkin on. Molemmilta onnistuu edelleen toi sama päättäväisenä eteenpäin suunnattu katse. Vaikka yhtä aikaa pelottaakin kuinka käy haluaa tulevan silti kohdata uteliaana, ja luottaa siihen, että jonakin päivänä helpottaa. 

Näiden kuvien ottohetkellä luulin tuntevani itseni läpikotaisin, mutta voi miten väärässä olinkaan. Matka tähän pisteeseen, missä oon tänä päivänä, on ollut pitkä ja jatkuu edelleen. En tule enää koskaan olemaan se sama tyttö kuin näissä kuvissa, mutta en kaikesta huolimatta haluaisikaan olla.   

Mitä olen oppinut au pair -vuoteni aikana?

Tänään tuli saavutettua sellainen virstanpylväs, että jaoin sen jopa Facebookissa, jonne harvemmin enää julkaisen mitään. Vuosi au pairina Englannissa on nyt täynnä! Hassua, miten vieläkin tuntuu yhtä aikaa siltä, että vastahan tänne tulin, ja että olisin ollut täällä paljon kauemmin kuin vuoden. Kuten jo Facebook-julkaisussani mainitsinkin, kulunut vuosi on ollut todella opettava. Ajattelin nyt täällä blogin puolella jakaa ne omasta mielestäni tärkeimmät opit, jotka olen saanut.

Omalta mukavuusalueelta poistuminen voi olla elämäsi paras päätös.

Jos joku olisi viime vuoden alussa sanonut, että sä lähdet muuten puolen vuoden päästä au pairiksi Englantiin, olisin vastannut, että älä nyt hulluja puhu. Oon alakouluikäisestä lähtien ollut vähän arkajalka. Ajatellut liikaa, mitä muut musta ajattelee, ja vältellyt riskien ottoa kuin ruttoa. En muista tarkalleen hetkeä, jolloin idea lähdöstä päähäni ensimmäisen kerran pälkähti, mutta sen muistan, että omistin itseni täysin hakuprosessille ja valmisteluille. Ne toimivat pitkään etsimänäni motivaattorina, joka tuppasi välillä menemään yo-kokeisiin valmistautumisenkin edelle...

Ja niin siinä sitten kävi, että löysin host-perheen, muutin Englantiin ja sain vastuulleni kaksi lasta, jotka on useaan otteeseen vieneet mut mukavuusalueeni ulkopuolelle, mistä olen niille pelkästään kiitollinen. Lisäksi olen säännöllisesti itse haastanut itseäni matkustamalla paljon yksin, tutustumalla ihmisiin eri puolilta maailmaa ja kommunikoimalla vieraalla kielellä. En olisi uskonut, että tästäkin arkajalasta löytyisi aimo ripaus rohkeutta.

Ruuanlaitto ja pyykinpesu ei ole olekaan ydinfysiikkaa.

Lapsuudenkodissani mut on päästetty vähän turhan helpolla, joten tänne tullessani osasin lähinnä keittää valmispastaa ja viikata äidin pesemät ja silittämät vaatteet kaappiin. Täälläkin odotin ensimmäisen viikon, josko pyykit peseytyisi maagisesti itsestään pyykkikorissa, mutta kun näin ei, yllätys yllätys, käynyt, ei auttanut muu kuin alkaa tutkailla pesulappujen täydeltä heprealta vaikuttavia merkintöjä. 

Yrityksen ja erehdyksen menetelmällä oon kuitenkin tähän mennessä oppinut arvioimaan suunnilleen oikean määrän pyykinpesuainetta, eikä tähän ole tarvittu kuin kaksi turmeltua paitaa. Nykyään tiedän myös miten kalkkikerrostumat saa parhaiten katoamaan suihkuseinästä, ja mikä on paras tapa irroittaa palanut öljy kattilan pohjasta. Suurin edistysaskel on kuitenkin ehdottomasti tapahtunut mun ruoanlaittotaidoissa. Vuoden aikana musta on tullut perheen paras kokki, ja päivällisen valmistuksesta yksi päivieni kohokohdista. Eli ihmeiden aika ei ole ohi, ja tekemällä tosiaan oppii! Jos olisin muuttanut omilleni viime vuonna, niin en olisi pärjännyt varmaan viikkoakaan, mutta täältä oon saanut hyvät eväät elämään. Enää en ole uusavuton. 

Matkustelu avartaa.

Ennen au pair -vuottani haluni nähdä maailmaa oli pikku hiljaa alkanut heräillä. Viime kesäkuussa tein ensimmäisen soolomatkani Lontooseen, jolloin kävin myös ensimmäistä kertaa Englannissa. Siellä viettämäni viikko mullisti maailmankatsomukseni, täällähän on muitakin paikkoja kuin Suomi ja Ruotsi! Sanotaan, ettei onnea voi ostaa rahalla, mutta mun mielestä matkaliput on onnea puhtaimmillaan. 

Tän vuoden aikana oonkin yrittänyt ottaa kaiken irti mahdollisuudestani seikkailla ympäri tätä saarivaltiota. Oon saanut kokea mielettömiä asioita ja rakastunut korviani myöten siihen löytöretkeilijä-fiilikseen, jonka uuteen paikkaan saavuttuaan aina saa.

Hyvinkin pieneltä tuntuva teko voi pelastaa jonkun päivän.
Jos lapsilla on huono päivä, mulla on tapana siirtää viikon kauppareissu sille päivälle. Riittää, että saan seistä jonossa, jossa kaikki odottaa kohteliaasti omaa vuoroaan ja siirtyä kassalle myyjän sanottua "Can I help you, love?". En tiedä, miten tuun taas pärjäämään Suomessa, jossa hädin tuskin moikataan omia naapureita.

Aikuistuminen ei tarkoita tylsäksi muuttumista.
18-vuotissyntymäpäivästäni lähtien jokainen vuosi lisää on kasvattanut ikäkriisiä. Ajatus oravanpyörästä, laskujen maksamisesta ja lainoista aiheuttaa lähinnä kauhun sekaisia tunteita. 

Host-vanhemmat on kuitenkin onnistuneet vähän lievittämään mun Peter Pan -syndroomaa osoittamalla, että aikuisenakin voi olla cool. Host-isä on mua puolet vanhempi, mutta ollaan siitä huolimatta ihan samalla aaltopituudella, ja välillä tuntuu, että se on jopa paremmin perillä meemeistä kuin minä. Toisinaan keskustellaan "aikuisten asioista", mutta useimmiten illallispöydän puheenaiheina on selfiekepit, uusimmat Facebook-testit tai One Direction. Molemmat hostit näkee usein näpräämässä puhelinta yhteisen leffaillan aikana kuin mitkäkin pahaiset teinit ja viikonloppuisin miksaillaan Smirnovia ja Fantaa kuin kotibileissä konsanaan. Meidän yhteisessä WhatsApp-ryhmässä on myös ihan normaalia nähdä aika ajoin lyhenteet "me2" ja "TGIF", how cool is that?

Tosiystävyys ei kaadu 2200 kilometrin välimatkaan.

Oon yleisesti ottaen todella huono pitämään yhteyksiä läheisiini, joten lähtiessäni olin varma polttavani useamman sillan takanani. Pari lankkua on saattanut katketa, mutta mitään peruuttamatonta vahinkoa ei silti ole yllätyksekseni tapahtunut. Päinvastoin, harvoja yhteisiä hetkiä on oppinut arvostamaan ihan eri tavalla. Tosiystävyyden merkki on se, että vaikka oltaisiinkin oltu erossa pitkä aika, niin uudelleen tavatessa juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin se viimeksi jäi, ja kohta tuntuu, ettei olisi ikinä poissa ollutkaan. Oon onnellinen voidessani todeta, että mulla on näitä tosiystäviä, jotka saa mut tuntemaan oloni kotoisaksi, missä ikinä olenkaan. Friends are the family you choose.

Perhe on vaalimisenarvoinen asia.
Mulla ei totta puhuen ole mitenkään erityisen läheiset välit omaan perheeseeni. Omat vanhemmat on eronneet jo ennen kuin oon tajunnut mistään mitään, minkä takia en koekaan tulevani rikkinäisestä perheestä, vaikka juuri sellaisessa oon kasvanut. Nyt au pairina ollessani oon ensimmäistä kertaa päässyt elämään sellaisessa stereotyyppisessä ydinperheessä, mikä tuntui aluksi tosi vieraalta. Host-vanhemmat on olleet naimisissa yli kymmenen vuotta, mutta kulkee edelleen käsi kädessä ja kutsuu toisiaan nimellä kulta. Lapsille on elämän ja kuoleman kysymys, että vanhemmat laittaa ne vuorotellen joka ilta nukkumaan, ja tyttö suorastaan jumaloi äitiään, eikä poika voi lähteä aamulla kouluun ennen kuin on käynyt halaamassa iskää. Ihailen sitä, miten nää on aina toistensa tukena ja voimavarana. Sillä tavalla ne on täällä Englannissakin pärjänneet. Musta tuntuu, että oon täällä viimein oppinut miten arvokas ja vaalimisenarvoinen asia perhe voi olla.

It gets better.

Viimeisenä kohtana tämä klisee, joka taitaa kliseisyydestään huolimatta olla totta. 2013 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni huonoin vuosi. Tapahtui paljon peruuttamattomia asioita, ja tahmaisimmissa suon silmäkkeissä ajattelin, että tuskinpa saisin enää jalansijaa. Vaan niin siinä kävi, että aika ja tahto mahdollistivat vaikeimpienkin asioiden kanssa sinuiksi tulemisen. Tänä päivänä olen todella onnellinen, etten missään vaiheessa luovuttanut. Mutta kyllä saa loppuelämäni pistää parastaan, jos aikoo joskus pystyä tuottamaan mulle yhtä ikimuistoisen vuoden, kuin kulunut au pair -vuoteni on ollut.

Living between two countries.

Kotiuduin toissapäivänä lähes parin viikon Suomi-lomaltani, ja halusin tulla kirjaamaan muistiin paluuni liikkeelle sysäämät ajatuskelat. Luvassa ajatuksenvirtaa aiheesta, joka koskettaa kaikkia ulkosuomalaisia meitä au paireja mukaan lukien. Se, että voi kutsua enemmän kuin yhtä maata kodikseen on aivan mieletön rikkaus. Toisaalta se aiheuttaa toisinaan myös aivan mielettömästi päänvaivaa, tai niin kuin asian yhdessä twiitissäni ilmaisin: Living between two countries can be such a pain in the neck.

Oon tuntenut oloni kodikkaaksi Englannissa aika pitkälti siitä päivästä lähtien, kun viime heinäkuussa muutin tänne. Muistan elävästi, kuinka mut lentokentältä poiminut host-äiti ajoi moottoriteiden sijaan kapeita, kivimuurien reunustamia maanteitä niin, että pääsin näkemään muutaman perienglantilaisen pikkukylän. Valitettavasti en kehdannut heti kättelyssä antaa kameran laulaa, mutta ehkä juuri siksi auringonlaskussa kylpeneet olkikattoiset mökit ja lampaiden laiduntamat vehreät kukkulat onkin piirtyneet niin lähtemättömästi mun mieleen.

Muistan, kun hostit kysyi multa aikoinaan miksi halusin au pairiksi nimenomaan Englantiin, mutten osannut antaa mitään selkeää vastausta. Halusin vain todella kovasti. Vieläkään en oikein osaa vastata tuohon kysymykseen, mutta musta on hauska kuvitella, että ehkä olen jossain entisessä elämässäni ollut britti. Se selittäisi sen, miksi tuntematon on täällä tuntunut toisinaan yhtä aikaa tutulta.

Vaikka nautinkin mahdollisuudestani asua Englannissa suunnattomasti, alan aina viimeistään viisi kuukautta täällä yhtäjaksoisesti vietettyäni haikailemaan jotain Suomesta. Lunta, yöttömiä öitä, salmiakkia, mökkeilyä, ystäviä... Johanna Kurkelalla on yksi hyvin sanoitettu laulu (Jossain metsäin takana, clickety-click) jossa on kohta:

"Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi
lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi
oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan
sen maailman juhlapöydissäkin joudut muistamaan."

Kuvaa mun suhtautumista Suomeen aika osuvasti. Oon syntynyt ja kasvanut Suomessa. Siellä oon solminut elämäni tärkeimmät ihmissuhteet, jotka on suurin syy, miksi koen, että multa puuttuu muualla ollessani jotakin. Kolin kansallismaisema on mun sielunmaisema ja suomi äidinkieli. Arvostus omaa kotimaata kohtaan on kasvanut, kun sitä on päässyt tarkastelemaan riittävän välimatkan päästä. Vielä viime vuonna tuli usein vähäteltyä omaa alkuperää, mutta nykyään pystyn ylpeänä myöntämään olevani kotoisin Suomesta.

Muistan sanoneeni kavereille pari päivää ennen au pairiksi lähtöäni, että tästä edespäin tuun sitten aina kaipaamaan yhtä aikaa kahteen paikkaan. Viimeisen vuoden aikana oon suhannut Suomen ja Englannin väliä kolmeen otteeseen, ja joka kerralla oon itkenyt lentokoneen noustessa Heathrowin kentältä, vaikka liput on olleet mallia meno-paluu. Toisaalta oon myös aina joutunut pyyhkimään kyyneleitä nähdessäni toisessa päässä hätkähdyttävän sinisenä avautuvan Suomenlahden ja kuullessani tuttua karjalan murretta. 

Englannissa mun tekee mieli katsoa Salkkareita ja kuunnella Radio Suomipoppia. Paksut juustosiivut tulee korvista ulos, taloihin eksyvät öttiäiset inhottaa, irtokarkkivalikoimassa ei ole kehumista, kielimuuri iskee välillä päin kasvoja ja jatkuva small talkkaus vie toisinaan voimat. Suomessa en edes avaa telkkaria, vaan seuraan suosikkibrittisarjojani iPlayeristä, kiroan väärältä maistuvaa Strongbowia, vihaan kaupunkien yksitoikkoista ja pelkistettyä arkkitehtuuria, kaipaan brittiaksenttia ympärilläni ja pahoitan mieleni ihmisten töykeyden takia. 

Viimeisin paluu Englantiin oli aika tunteikas, koska tällä kertaa tiesin piteleväni käsissäni mahdollisesti viimeistä paluulippua hetkeen. Tuntui mielettömän hyvältä kuulla taas englantia, vaihtaa eurot puntiin, ostaa sama kolmioleipä, jonka päädyn aina WHSmithistä ostamaan, hypätä Oxfordissa Abingdoniin vievään double-deckeriin ja kolkuttaa kotioveen. Samalla tuntui kauhealta ajatella, että kahden kuukauden jälkeen sama paikka ei enää koskaan tule olemaan mun koti.

Abingdonia jää todella kova ikävä. Ehkä vielä jonakin päivänä omistan talon sen kuvankauniin Park Roadin varrelta (tuskinpa). Ihanteellisessa tapauksessa pääsisin tänä syksynä aloittamaan yliopisto-opinnot Suomessa, ja alkaisin ensimmäisen vuoden jälkeen järkkäillä vaihtoa, jos kaipuu Englantiin olisi edelleen yhtä vahva, ja Suomeen takaisin juurtuminen liian tuskallista. Toisen välivuoden sattuessa kohdalle en myöskään pidä Englantiin jäämistä mahdottomana ajatuksena, vaikka au pairin pesti saakin jäädä yhteen vuoteen. Helpommin täältä töitä löytää kuin Suomesta, vaikka muutto ensimmäistä kertaa omilleen ja vielä ulkomailla ajatuksena pelottaakin. Vielä viime vuoden alussa olin kuitenkin varma, etten ikinä uskaltaisi jättää Suomea, mutta niin vain tuli sekin mahdottomuus tehtyä.

Mun suurin unelma on ollut asua osa elämästäni Englannissa, ja siitä unelmasta oon nyt tehnyt totta. Välivuosi kapinoi aikoinaan kaikkea mussa vastaan, mutta oon niin onnellinen, että kuuntelin kerrankin sydäntä, pakkasin koululaukun sijaan matkalaukut ja lähdin. Vielä ainakin kahden kuukauden ajan voin huoletta kutsua tätä paikkaa kodikseni, enkä aio etukäteen murehtimisen pilata kalliita viimeisiä viikkoja, vaan otan niistä kaiken irti, ihan niin kuin tähänkin mennessä. Loppuun vielä jo edellä siteeraamani laulun kertosäe, joka sanokoon lyyrisemmin sen, mitä minä olen tässä yrittänyt sanoittaa:

"Toivon, että etsimäsi maailman teiltä sait
että onnen kultakäsi antoi mitä hait
ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin
että usko sulla säilyis suuriin unelmiin."

Home isn't a place, it's a feeling.

Muutaman päivän Suomi-lomasta selviydytty ehjin nahoin! Menomatkalla kävi lentokoneessa kerrankin hyvä tuuri paikkojen kanssa, ja sain _koko_ penkkirivin itselleni! Lontoo oli lähtöaamuna verhoutunut tuttuun tapaan harmaaseen sadehuntuun, mutta heti pilviverhon yläpuolelle päästyämme alkoi paistaa aurinko. Ja sen verran kuumottavasti paistoikin, että piti ihan sulkea ikkunaluukku, kun takaraivo uhkasi palaa.

Mulla oli Finnairin lennot, ja koneessa koinkin ensikosketuksen suomalaisuuteen viiden kuukauden tauon jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntui, niin outoa oli kuulla suomea joka puolelta! Briteissä asuessa oon kuitenkin tottunut, että suomea kuulee vaan kodin seinien sisäpuolella, ja muualla kommunikoidaan englanniksi. Vaistomaisesti pyysinkin lentoemännältä kupposen teetä englanniksi, vaikka olisin voinut käyttää suomea.

Kun lähestyttiin Helsinkiä aurinko laski yhtä aikaa koneen kanssa. Muistan varmaan ikuisesti hetken, jona valo siivilöityi siiven takaa, ja kone kallistui maata kohti paljastaen kultaisina hohtavat järvet ja metsät. Kyllä siinä silmänurkat kostui, ja pyörien osuessa maankamaraan vierähti pari ihan poskille asti. Oi maamme Suomi, ja sitä rataa. 

Koneesta noustessa vastassa oli jäätä ja jopa lumen tapaista. Seurasin suomenkielisiä opasteita, joista luin automaattisesti alempana olevan englanninkielisen tekstin, tervehdin passintarkastajaa hellon sijasta sanalla "terve", ja tunsin taas silmänurkkia pistelevän kuullessani Joensuuhun lähtevän lennon portilla karjalanmurretta. Koneessa lipesin toistamiseen englantiin, kun piti kohteliaasti pyytää vierustoveria siirtymään. Lentoemäntä tuli huomauttamaan laukusta, jota en meinannut saada mahtumaan penkin alle, ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Päätä särki ja väsytti. Halasin takkia ja huivia, joka tuoksui Englannin kodin pyykinpesuaineelta, enkä osannut ajatella oikein mitään.

Kentällä äiti oli vastassa särkylääkkeen ja vedellä täytetyn Ribena-pullon kanssa, enkä enää tuntenut oloani yhtä eksyneeksi. Silti olin kotimatkan sanaton. Tuijotin valkoisina hohtavia tien pientareita ja yritin totutella oikeanpuoleiseen liikenteeseen sekä suomalaisiin paikannimiin. Ensimmäisen Rantakylä-kyltin kohdalla kurkkua alkoi jälleen kuristaa. Saadessani kissan syliin en enää pystynyt pidättelemään tunneryöppyä, vaan itkin sen turkkiin kuin Niagaran putous. Ehkä siitä syystä Viiru mököttikin mulle ensimmäisen illan, ennen kuin vietti lähes koko loppuvierailuni mun huoneessa, jonne se ei ole kuulemma ollut suostunut astumaan sitten lähtöni. 

Oma huone tuntui kutistuneen yli puolella tai sitten musta oli tullut jättiläinen. Paikansin heti muutokset, jotka olivat 1) uusi televisio, 2) kehyksiin ilmestynyt kuva musta yo-päivänä ja 3) kaktukseen vaihdettu pikkusiskon aikoinaan äitienpäivälahjaksi tekemä helvetin ruma kukkaruukku. Kokeilin, muistaisinko vielä lukkokaapin avaimen kätköpaikan, ja sieltähän se löytyi House MD season nelosen välistä. Avasin kaapin ja suljin sen saman tien ihan vain jotain tehdäkseni. Aloilleni osasin asettua vasta avattuani matkalaukut ja täytettyäni vieraalta tuntuvan huoneen tutuilla tavaroilla. 

Kauan en ehtinyt hengähtää, vaan oli aika korjailla meikit ja kohdata kaverit. Sain jonkun aikaa karistella hostien kanssa käyttämääni "asiallisempaa" tapaa puhua, mutta ei aikaakaan, kun huomasin taas kälättäväni kuin karjalaismummo ja kiroilevani kuin merimies. Vartin kavereiden seurassa vietettyäni tuntui, kuin en olisi poissa ollutkaan. Tuli melkeinpä kotoisa fiilis. Myöhemmin illalla vanhaan, liian kapoiselta ja matalalta tuntuvaan sänkyyn asettuessa iski silti koti-ikävä, vaikka olin jo kotona.

Perjantaina koitti pikaisen visiittini syy, eli yhden ystäväiseni ylioppilasjuhlat. Sain ensimmäistä kertaa kuukausiin pukea korkokengät, joissa olikin ihana liukastella bussipysäkille. Vielä ihanampaa oli kylmästä hytisten odotella bussia parikymmentä minuuttia. Joensuun bussiaikataulut <3. 

Lakitus tapahtui rakkaalla entisellä opinahjollani lyseolla, jossa oli yllättävän tavallista hengailla. Odotin jotain kunnon nostalgisointia tänä keväänä päättyneistä kultaisista lukio-ajoista, mutta ei paikka tuntunut enää yhtä merkittävältä ilman tutuja naamoja käytävillä. Kaverin iskettyä valkomustan lätsän päähänsä suunnattiin varsinaisiin juhliin, jossa pääsin seurustelemaan niidenkin tuttujen kanssa, joita en edellisenä päivänä ollut vielä tullut nähneeksi. Nauroin paljon ja oli kivaa. 

Juhliin kuului tietysti myös jatkot, ja sanotaanko vaikka, että parempiakin iltoja on tällä porukalla koettu. Aamuyöllä rautatiesiltaa porukoille tallustaessani kirosin, kun en ollut ottanut peruutusturvaa joulukuun loppuun Suomeen varaamilleni lennoille. Viirun käpertyessä seuraavana aamuna kehräten syliini ja parin kaverin kanssa hangoverpizzalla istuessani olin kuitenkin ihan tyytyväinen pian lähestyvään pitempään Suomi-lomaan. 

Itsenäisyyspäiväkin osui samaan ajankohtaan vierailuni kanssa. Fiilistelin katsomalla perinteisesti Tuntemattoman, syömällä joulutorttuja ja juomalla glögiä. 

Osittain pitkän tauon jälkeen Suomeen palattuani ja osittain itsenäisyyspäivän siivittämänä tuli vertailtua asioita, joita Suomessa rakastan, ja joita en niinkään. Suomessa on huonot puolensa, kuten raivostuttava tuttuus ja tunne siitä, ettei mikään koskaan muutu. Arkkitehtuuri on tappavan tylsää, talvet lohduttoman pimeitä ja kylmiä, luonto karua, ihmiset murahtelevia yrmynaamoja ja muun maailman villitykset aina hellyyttävän myöhässä. 

Mutta on Suomessa aivan järjettömästi hyviäkin puolia, kuten ilmainen koulutus, tasokkaat jatko-opintomahdollisuudet, verrattain järkevän suuruiset yhteiskuntaluokkaerot, tasa-arvo (jota edesauttoi viime kuussa voimaan tullut tasa-arvoinen avioliittolaki, hyvä Suomi!), turvallisuus ja karuudestaan huolimatta uskomattoman kaunis ja puhdas luonto. Vaikka Suomi ei tällä hetkellä pystykään tarjoamaan mulle samanlaista seikkailua kuin Englanti, ei se tarkoita, etteikö Suomi ikinä riittäisi mulle. 

Sunnuntaina isovanhemmat pistäytyi meillä päivällisellä, minkä jälkeen kävin haalimassa S-marketista suomiherkkuja huvenneisiin varastoihin. Suomen irtokarkkivalikoimat pesee Englannin 100-0.

Viimeisen tunnin ennen lentokentälle lähtöä vietin lähinnä seiniä tuijotellen. Lopulta sain heittää takin niskaan ja laukut auton takakonttiin. Vasta portin aukeamista odottelemaan istuttuani tajusin unohtaneeni hyvästellä kissat.

Jatkolennolle tuli sen verran kiire, että sain kengännauhat auki lepattaen pinkoa toiselle puolelle Helsinki-Vantaan kenttää. Kaiken lisäksi erehdyin vielä portista, ja aloin jo paniikissa haukkomaan henkeä, kun ruudussa luki porttini olevan suljettu. Onneksi jostain ilmestyi pari turvamiestä, jotka auttoi neidon hädässä oikealle portille, joka olikin ihan vieressä sermin takana...

Ensimmäisen tunnin Helsinki-Lontoo välisestä lennosta voinkin sitten aika kehnosti, kun en ollut ehtinyt ostaa mistään vettä, eikä kuntokaan taida olla ihan entisellään. 

Vaikeudet ei kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä vaikka itse olinkin täpärästi ehtinyt jatkolennolle, mun ruumalaukku ei ollut ollut yhtä onnekas. Hävinneen matkatavaran kuvailussa ja yhteystietojen luovuttamisessa meni aikansa, minkä seurauksena missasin bussin, jolla mun oli alunperin tarkoitus palata Oxfordiin. Lähellä oli, etten myöhästynyt seuraavastakin, kun eksyin ensimmäistä kertaa Heathrowilla lähdettyäni hyvänuskoisesti seuraamaan bus stop -kylttejä. Onneksi ihanat virkailijat auttoi mut oikeaan paikkaan, joka olikin sitten bus station. Mulle suurin piirtein juostiin pitämään ovia auki, kun neuvojat huomasi, miten hätäinen aloin olla, britit. <3

Vihdoin näin tutun lentokenttäbussin, joka oli juuri tekemässä lähtöä. Viimeisillä voimillani kirmasin ovelle, ja kuski päästi kuin päästikin mut sisään leikkimielisen saarnan jälkeen. Penkille lysähdettyäni onnistuin vielä ruiskuttamaan kivennäisvedet päälleni, joka yhdessä kaikkien läheltä piti -tilanteiden aiheuttaman uupumuksen kanssa oli riittävä syy kyynelien vuodattamiseen. 

Viimein lähempänä puolta yötä käänsin avainta mintunvihreän oven lukossa. Host-isän huikatessa heit ja host-äidin tullessa hymyillen kysymään miten matka meni, tuli kotoisa tunne. 

I want to know where I'm going, I don't need to be reminded of where I came from.

Raakilepostauksia on taas kerääntynyt luonnoksiin sen verran, että on pakko lähteä purkamaan niitä jostain päästä. Ensimmäisenä puintia viime viikonlopusta, jolloin sain vieraita Suomesta. 

Äiti ja sisko halusi syyslomallaan tulla muutamaksi päiväksi tsekkailemaan Lontoota ja mun nykyisiä huudeja. Lauantaiaamuna jouduin siis heräämään ennen kuutta, että ehdin ajoissa lentokentälle. Liikenne kyllä yllätti etenemällä suorastaan sujuvasti, jonka vuoksi olin Heathrowilla jopa pari minuuttia ennen bussin arvioitua saapumisaikaa! Valitettavasti lento oli puolestaan melkein tunnin myöhässä ukkosen takia eikä kolmosterminaalista löytynyt edes Costaa, jossa istuksia tappamassa aikaa. 

Vaille kymmenen näin sitten porukat, ja täytyy myöntää, ettei ollut ihan yhtä ruusuinen jälleennäkeminen kuin niillä lukuisilla ystävyksillä, nuorilla pareilla ja perheillä, joita olin koko aamun saanut sivusta seurailla. Kolmessa kuukaudessa kullalla kuorruttuneet muistot alkoi taas varsin äkkiä vastata todellisuutta, ja muistin miten kauan olin ennen lähtöäni halunnut pois lapsuudenkodista.

Joka tapauksessa yritin olla mahdollisimman kärsivällinen opas ja johdatin kotijoukot metrolla King's Cross St Pancrasin asemalle, jonka välittömässä läheisyydessä oli meille hotelli valkattuna. Yövyin samalla alueella ensimmäisellä Lontoon reissullani viime kesäkuussa, ja tykkäsin Bloomsburyn alueesta sekä hyvistä kulkuyhteyksistä muihin kaupunginosiin sen verran, että uskalsin suositella sitä. 

Hotelli oli oikein kiva ottaen huomioon Lontoon samaan hintaluokkaan lukeutuvat majoituskohteet. Meillä oli söötti kattohuoneisto, josta avautui näkymät St Pancrasin hulppeaan kellotorniin. Jätettyämme matkalaukut säilytykseen metroiltiin Oxford Streetille, kun etenkin siskoa houkutteli päästä tutustumaan suurkaupungin shoppailumahdollisuuksiin. Kierreltiin sitten niin monta puljua kuin kanssamatkustajat jaksoi eli hurjat 5, ja palattiin hotellille. 

Oltiin tässä vaiheessa jo sen verran väsyneitä (äiti ja sisko matkustamisesta + metrotunneleissa kävelystä ja minä aikaisesta herätyksestä + vieraiden kaitsemisesta), ettei jaksettu enää käydä  muualla kuin Nando'sissa illallisella. 

Sunnuntaina suomiporukat pääsi ensitöikseen ihmettelemään englantilaista aamiaista ja sivelemään paahtoleivälle hilloa. Huoneesta luopumisen jälkeen siirryttiin nähtävyyksien pariin. Aloitettiin tour ajelemalla Waterloon asemalle, josta oli kätevä käydä ihastelemassa London Eye, Big Ben ja Westminster Abbey. Sen jälkeen matkalaiset jaksoi kävellä vielä Green Parkin läpi Buckinghamin palatsille ja Hyde Parkin kulmille, josta siirryttiin toistamiseen Oxford Streetin ihmispaljouteen.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että itse opas got a bit carried away Forever 21:ssa, jossa en ollut sitten kesän päässyt vierailemaan, ja missattiin hyvästä yrityksestä huolimatta Oxfordiin suuntaava bussi. No, ei me oltaisi ehditty pysäkille ajoissa, vaikka olisi lähdetty tunti aiemmin, kun lähimmällä metroasemalla oli jotain huoltotöitä, joiden takia sieltä ei päässytkään ulos niin yksinkertaisesti kuin olin suunnitellut. Raahattiin sitten laukkuja edestakaisin lähikatuja oikopolkua etsiessä, mutta lopulta ei auttanut muu kuin kiertää pidemmän kautta. 

Onneksi päästiin kuitenkin seuraavaan bussiin ja oltiin perillä Abingdonissa vain tunti etukäteen ajateltua aikaa myöhemmin. Ja ei herran jumala sitä mun ahdistuneisuustasoa, kun Englannin ja Suomen perheet kohtasi toisensa! Tuntui ihan siltä kuin oisin tuonut seurustelukumppanini ekaa kertaa hosteille näytille... Luojan kiitos äiti ei nolannut mua kovin pahasti ja selvisin illasta viinilasillisten voimin.

Maanantaina heräilin itse pirteänä töihin ja vieraat nousi ylös vasta, kun hostit oli töissä ja lapsukaiset koulussa. Laittautumisten jälkeen äiti ja sisko sai nähdä Lontoon ihmeiden jälkeen perienglantilaisen pikkukaupungin, kun esittelin niille rakasta Abingdonia. Oxfordissakin ehdittiin käydä, tosin nähtävyydet jäi vähemmälle, kun oli, yllätys yllätys, sadepäivä. Käytiin me kuitenkin Westgaten kauppakeskuksessa, Poundlandissa ja bussiasemalla, että porukat osaisi seuraavana aamuna matkustaa lentokentälle ilman mun apua.

Kolmelta hain tuttuun tapaan lapset. Tuntui oudolta, kun läksyjä tehdessä omat oikeat perheenjäsenet istui myös kettiössä. En edes osannut huomioida niitä juuri mitenkään vaan saivat itse yrittää näyttää vähän vähemmän eksyneiltä. Lapset vierasti myös uusia ihmisiä, mistä olin salaa mielissäni. Samasta pisteestähän sitä itsekin lähdettiin liikkeelle, ja nyt lapset turvasikin uudessa tilanteessa muhun.

Illaksi oltiin varattu pöytä Nags Headiin, joten mun ei tarvinnut alkaa kokiksi seitsemälle ihmiselle. Aika kiusallista oli edelleen olla samassa tilassa molempien perheiden kanssa, mutta sainpahan syödä pitkästä aikaa fish & chipsit, joita olin himoinnut selittämättömästi varmaan kuukauden päivät. Järjettömän annoksen viimeisteltyäni olin kyllä sitä mieltä, etten syö niitä taas ihan vähään aikaan. Aikaisin tiistaiaamusta vieraat lähti sinne minne ne kuului, ja minä sain palata tavallisten arkiaskareiden pariin ja hengittää taas vähän vapautuneemmin.

Jäi kyllä aika omituiset jälkitunnelmat tuosta vierailusta. Viimeiset pari päivää oon jotenkin ollut taas enemmän se ihminen, joka olin tänne tullessani. Eli pessimistinen, ailahteleva, hermostunut, äkäinen 24/7 ja liian ankara itseäni kohtaan. Toivottavasti oon taas pian se rennompi ja itsevarmempi tyyppi, joka ei murehdi turhia makkaroiden kypsyysasteesta, nauraa ääneen hostpojan letkautuksille, toivottaa automaattisesti kaupan tädeille hyvät päivänjatkot ja on edelleen joka päivä käsittämättömän kiitollinen ja onnellinen tästä mahdollisuudesta.

Kun ensimmäisen kerran astelin sisään lukioni ovista olin aika eksyksissä. Oltiin noihin aikoihin alettu kasvaa erilleen ihmisen kanssa, jonka mukana lähti useampi pala mua. Siispä etenkin ensimmäistä lukiovuottani väritti vahvasti sopivien osien etsiskely hävinneiden tilalle. Välillä palat loksahteli yhteen helposti, mutta toisinaan niitä oikeita osia ei tuntunut löytyvän ei niin millään. Vuosien varrella kuvan ääriviivat alkoivat kuitenkin pikku hiljaa vahvistua, ja vaikkei paloista edelleenkään muodostu täydellistä kokokuvaa, on se ainakin selkeämpi kuin silloin kolme vuotta sitten.

Mitä yritän nyt näitten olevinaan lyyristen korulauseiden avulla sanoa, on vaan se, että koen tähän kyseiseen lukioon päätymisen olleen mulle siinä vaiheessa elämääni varsin hyvä juttu. Oon oppinut tuntemaan paremmin ne ihmiset, joita sinne seurasin ja saanut uusia tuttavuuksia. Oon selvinnyt yhteensä 13 koeviikosta ja kirjoituksista. Oon osallistunut suurimpaan osaan koulun tapahtumista, vaikka luulin vihaavani niitä. Oon raahustanut kouluun aamukahdeksaksi -30 asteen pakkasessa silloinkin, kun oisin halunnut vaan nukkua kymmenen vuotta putkeen. Oon vihdoin tajunnut, ettei ne loppuarvosanat sittenkään olleet tässä kaikkein tärkeintä (uteliaille tiedoksi, että oli ne paperit kuitenkin stipendin arvoiset), vaan tää kolmen vuoden aikana kuljettu matka teinistä nuoreksi aikuiseksi.

Musta tuntuu, että asetettuani tänään tuon typerännäköisen myssyn päähäni ja käännettyäni selkäni lyseolle viimeisen kerran kadotin taas yhden palan. Mutta nyt tiedän, että se kuuluu kuvaan. 

Tänään juhlitaan.

Vuosi 2013 vaihtuu puolen tunnin päästä, joten voisi olla sopiva aika summata se yhteen postaukseen.

Päällimmäisenä vuoden ensimmäisestä kuukaudesta on mieleen jäänyt, hassua kyllä, fysiikan ongelmat. Omat fysiikan opintoni oli olleet heti toisesta kurssista lähtien vähän tuskaa, ja viidennen jälkeen päätin olla luuseri ja luovuttaa. Jossain vaiheessa varmaan harmittaa. Muutenkin mulla tais sattua pahimmat opiskeluitten aiheuttamat mental breakdownit tälle kuulle. Onneksi oli lähestyvät vanhojentanssit, jotka tarjos jotain mitä odottaa innolla ja kauhulla. 

Helmikuulta on varsin niukasti kuvia, vaikka silloin sattuikin ja tapahtuikin. Varmaan hienoin juttu oli ne tanssit. Yksi parhaiten mieleen jääneitä päiviä tältä vuodelta. Pieniltä kommelluksilta ei vältytty, mutta illalla kotiin tullessa oli aika tyhjä olo, kun ei enää tarvinnutkaan harjoitella, suunnitella kampausta ja sovittaa mekkoa. Hyvä puoli tanssien loppumisessa oli kuitenkin se, että sain viimein leikata pitkät otsahiukseni, joita olin kasvattanut kampausta varten. Hermot oli mennyt niiden sähköisyyteen ja hankaluuteen niin monta kertaa kuluneen talven aikana, että lyhyt otsatukka paransi huomattavasti mun elämän laatua (vai elämänlaatua, elämänkin laatua, elämänlaatuakin, ihan sama #yolo). Oon iloinen, että uskalsin leikata sen. Muita kivoja juttuja oli menestys yhdessä kirjoituskilpailussa, ysi pitkän matikan logaritmikurssista ja musiikin tuntien comeback.

Maaliskuu = synttärikuukausi meidän kaveriporukassa. Eli tässä kuussa syötiin liikaa kakkua. Täytin myös itse 18, vaikka oonkin vielä varmaan seuraavat pari vuotta henkisesti 17. Näin taas enemmän vanhoja ystäviä, joita en ollut vähään aikaan tavannut. Vaikka luulin, että liian paljon ois tapahtunut siinä välissä, silti joittenkin kanssa vaan synkkaa ihmeellisellä tavalla. Good times, good times. Maaliskuussa koitti myös viimein elämäni vika liikuntatunti, jota tässä olikin odotettu viimeiset kymmenen vuotta. Myös ruotsin opiskelut loppui, jei! Harmaita hiuksia aiheutti oikeastaan vain tuo iänikuinen teknologia. Synttäribileeni olivat niin railakkaat, että hajotin rakkaan kamerani ja uuden etsimisessä meni tovi. 

Huhtikuussa sairastelin tän vuoden sairastelut. Ja tietenkin huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Porukat lähti nimittäin Turkkiin, ja minä sain viikon kokeiluversion yksinelämisestä. Talon pystyssä pito, kokkaus ja kissojen hoito olisi voinut olla hauskempaa, jos en olisi ollut 39 asteen kuumeessa. Onneksi olin jo tervehtynyt meidän vuosiluokan opintomatkaan mennessä. Käytiin Helsingissä ja Tukholmassa ja etenkin laivalta tallentui verkkokalvoille erittäin ikimuistoisia kuvia.

Toukokuu on aina hyvä kuukausi, koska silloin mielialaa nostattaa alkukesä ja lähestyvä vapaus. Mun mieli alkoi ihan kirjaimellisesti lennellä muihin maihin ja vietin valoisia alkukesän iltoja tutkien lentojen ja hotellien hintoja. Loppukuusta yhdet lippujärjestelyt tuotti aikamoista paniikkia, joka onneksi selvisi muutamalla meilillä ja puhelulla. Kuukauden kruunasi Olavinlinnassa järjestetty kevätjuhla, jossa sain stipendin muodossa jotain tunnustusta kaikesta siitä kärsimyksestä, mitä perfektionistinen opiskeluihin panostamiseni on tuottanut. Oli jo aikakin asdfghjkl. 

Kesäloma alkoi ja olin niin täynnä energiaa, etten malttanut pariin viikkoon pysähtyä hetkeksikään. Muistan hyvin ensimmäisen illan, jolloin kävelin pitkin syrjäteitä, puhaltelin saippuakuplia ja tunsin, että tästä kesästä tulee tosi kiva. Nukuin taivasalla, lenkkeilin kello neljältä aamulla, söin ihan niin paljon jäätelöä kuin halusin, kävelin paljain jaloin auringon lämmittämällä asfaltilla, vihasin itikoita, solmin kukkaseppeleitä, istuin koneella aamuyöhön ja olin kauhean onnellinen. Aloitin myös autokoulun, joka oli kyllä yksi elämäni suurimmista virheistä, ja jonka lopetinkin sitten elokuussa kesken. Kesäkuu oli myös ehdottomasti blogin aktiivisin kuukausi.

Seikkailut jatkui. Kävin purku-uhan alla olevassa vanhassa alakoulussani, perhospuutarhassa, opin napsauttamaan sormiani, näin kavereita, auttelin mummolassa, pidin kirpparia ja prokrastinoin tehokkaasti syksyn yo-kirjoituksiin lukemista.

Elokuun alussa oli yhden kaverin tuparit, joissa mulla oli tosi hauskaa. Sitten alkoi koulut, mikä ei ollut ollenkaan hauskaa. Tällä kertaa kesäloman viimeinen päivä oli ehkä surullisin ikinä. En edes aluksi muistanut sitä, vaan istuin koneelle kera aamupalan, jonka jälkeen tajusin ja söin loput paahtoleivästä tippa linssissä. Koulun alkujen aiheuttaman alkushokin jälkeen sain kuitenkin jostain kaivettua motivaatiota kirjoituksiin valmistautumiseen. Ja olihan se ihan kiva saada taas kiinni rutiineista ja nähdä kavereita useammin kuin kerran kesässä.

Syyskuu. En muista olenko blogin puolella maininnut siitä, miten mulle sattuu aina jotain kamalaa syksyllä. No, viime syksy oli siitä outo, ettei mitään sen kummempaa tapahtunut, mutta tämänvuotinen oli sitten sitäkin pahempi. Stressasin aika paljon kirjoituksia, vaikken itse oikeastaan tajunnut sitä. Ne oli mulle tulikoe, johon koko mun tähänastiset opiskelut oli tähdänneet, ja joissa oli pakko pärjätä tai koko mun tulevaisuus ois tuhoontuomittu. Keho oli taas vaihteeksi fiksumpi kuin pää ja yritti saada mut hidastamaan tahtia. Taisin jossain postauksessa luetellakin litanian ongelmiani, joten tyydyn nyt vaan sanomaan, etten voinut missään vaiheessa kovin hyvin. Olisi pitänyt kuunnella itseään tarkemmin.

Lokakuusta alkoi tän vuoden synkimmät kuukaudet. Vaikka olinkin selvinnyt kirjoituksista hengissä, terveysongelmat ei kadonneet minnekään. Ja koska terveys on aina ollut mulle arvoista tärkeimpiä huolestuin tietty aika paljon. Vähän liikaakin. Enkä ehkä ihan vähänkään. Nämä pari viime vuotta ja etenkin tän vuoden alkupuolisko on ollut oikeastaan aika mahtavia. Siksi hädin tuskin tunnistan sitä ihmistä, joka musta tuli lokakuussa. Menetin ruokahalun (kyltymättömän makeanhimonikin), yöunet, päättäväisyyden ja positiivinen elämänasenteen. Päivät alkoi noudattaa samaa kaavaa ja tuntua loputtoman pitkiltä.

Marraskuu jatkui pitkälti samoissa merkeissä. Oon tietyissä asioissa tosi paha yliajattelija, ja kehitin itseni diagnosoinnista sellaisen pakkomielteen, etten voinut ajatella mitään muuta puolta minuuttia kauempaa, mikä oli suoraan sanottuna aika sairasta. Ja se jatkuva ittensä tarkkailu tietty vaan teki kaikesta kymmenen kertaa vaikeampaa sietää. Aloin saada säännöllisesti ahdistuskohtauksia, jotka iski etenkin öisin. Jossain vaiheessa nukuin viikossa yhteensä alle viisitoista tuntia, ja muistan vieläkin, miten oudolta pelkkä käveleminen silloin tuntui. Halusin niin kauheasti voida taas paremmin, mutta en vaan päässyt irti siitä ajatuksesta, ettei mikään enää koskaan ole niin kun ennen. Mulla on aina ollut tapana setviä kaikki asiat itsekseni, mutta nyt olin niin toivoton, että halusin tosi kovasti puhua jollekulle. Tältä kuukaudelta on tosi mitätön määrä tosi huonoja kuvia. Ei huvittanut pidellä kameraa eikä oikeastaan tehdä mitään muutakaan.

Joulukuun alussa päätin, etten halua elää mun elämää tällä tavalla. Kaksi hukkaan heitettyä kuukautta sai riittää. Mietin aluksi pitäiskö ottaa vähän lomaa koulusta, kun mua ahdisti niin paljon se miten vaivalloista opiskelusta oli tullut. Päätin kuitenkin kokeilla pari viikkoa miltä uusi jakso tuntuisi. Ja onneksi kokeilin. Mulla oli huomattavasti enemmän kursseja, joiden kanssa piti niin kiirettä, etten ehtinyt vaivata päätäni niin paljon asioilla, joille en yksinkertaisesti mahtanut mitään. Huomasin pystyväni opiskelemaan ihan samaan tapaan kuin ennenkin ja pikku hiljaa aloin taas innostua niistä asioista, jotka oli aiemmin saaneet mut hymyilemään. Tajusin, ettei kukaan muu oikeastaan osaa auttaa mua kuin minä itse. Nyt tää näyttää uhkaavasti siltä, että selviänkin tästä vuodesta, vaikken vielä viime kuussa ollutkaan sataprosenttisen varma. 

Saipas tää postaus vakavan suunnan. Mutta kaiken kaikkiaan 2013 on ollut mulle tosi opettavainen vuosi. 

Opin, miten totta se on, että itsestäänselviäkin asioita pitäis jaksaa arvostaa, koska aina ei saa toista tilaisuutta. 

Opin, että oma mieli voi olla pahin vihollinen ja tehdä pikkujutuista suunnattoman suuria. 

Opin, että ikinä ei oikeastaan voi olla varma mitä joku käy parhaillaan läpi, ellei se itse päätä kertoa siitä. 

Ja silloinkin on useimmiten mahdotonta asettua sen toisen asemaan.

Opin miten tärkeää on, että on edes jotain mistä olla kiinnostunut, ja mikä tarjoaa pakokeinon sillon kun omaa elämää ei vaan jaksa. 

Opin, että aika ihan oikeasti muuttaa tapaa, jolla ajattelet nyt. Joskus pitää vaan malttaa odottaa. 

Opin, että vaikka kaikki ei oliskaan täydellisesti, voi silti olla ihan tyytyväinen. Onnellisuus voi ainakin jollain tasolla olla valinta.

Ja ehkäpä tärkeimpänä, että vaikka kaikesta ei pääse yli sen kanssa voi oppia elämään.

Toivottavasti teillä on ollut hyvä vuosi! Yritän aktiivistua taas bloggauksenkin parissa sitten, kun joskus pääsen näkemään päivänvaloa ja muistan miten kameraa käytetään.

If you play your cards right.

Välillä mietin sitä, millaiset kortit mulle on tässä elämän korttipelissä jaettu. Tällä hetkellä ne näyttää erityisen huonoilta, vaikka tiedän, että ne on oikeestaan keskinkertaiset, oon vaan pelannut viime aikoina huonosti. Melkein tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja nousta pöydästä. Toisaalta haluaisin kuitenkin uskoa, että siellä pinkassa on edelleen kortteja, jotka kääntäisi kaiken mun voitoksi. Pitäisi vaan pelata parhaansa mukaan ne kortit, mitkä on jaettu. Mutta just nyt se tuntuu tosi vaikealta. Onneksi ainakin vielä on sellainen olo, että ois sitäkin vaikeampaa hävitä.