lauantai 11. heinäkuuta 2015

Mitä olen oppinut au pair -vuoteni aikana?


Tänään tuli saavutettua sellainen virstanpylväs, että vaivauduin jakamaan sen jopa Facebookissa. Eli vuosi täynnä au pairin elämää Englannissa! Hassua, miten vieläkin tuntuu yhtä aikaa siltä, että vastahan mie tulin ja toisaalta, että oisin ollut täällä paljon kauemmin kuin vasta vuoden. Kuten jo tuossa julkaisussani mainitsinkin tää vuosi on ollut todella opettava, ja ajattelin nyt jakaa täällä blogin puolella ne omasta mielestäni tärkeimmät asiat, jotka oon oppinut.

Poistuminen omalta mukavuusalueelta voi olla elämäsi paras päätös.
Jos joku olisi viime vuoden alussa sanonut, että lähdet puolen vuoden päästä au pairiksi Englantiin oisin vastannut, että älä nyt hulluja puhu. Mie oon alakouluikäisestä lähtien ollut vähän arka ja hiljainen. Ajatellut liikaa, mitä muut musta ajattelee ja vältellyt riskien ottoa kuin ruttoa. En muista tarkalleen sitä hetkeä, kun idea lähdöstä päähän ensimmäisen kerran pälkähti, mutta omistin itseni täysin hakuprosessille ja valmisteluille alusta lähtien. Se toimi pitkään etsimänäni motivaattorina, joka tuppasi välillä menemään yo-kokeidenkin edelle...

Löysin kuin löysinkin host-perheen, ja niin mie sitten muutin vuodeksi ventovieraitten ihmisten luo hoitamaan lapsia maahan, jossa olin käynyt vain kerran aiemmin. Mie, joka en oo koskaan loistanut sosiaalisilla taidoillani tai ollut erityisen paljon tekemisissä lasten kanssa. Omalta mukavuusalueelta siis suorastaan loikattiin kohti katastrofin aineksia. Vaan kuinka kävi? Heti ensimmäisten päivien jälkeen tuntui, että tää saattoi muuten olla elämäni paras päätös, ja sitä se hitto vieköön oli. Haastakaa ihmiset itseänne, ette uskokaan mihin kaikkeen teistä voi olla, jos vaan uskallatte yrittää. En ois uskonut, että tästäkin arkajalasta löytyis ripaus rohkeutta.


Ruuanlaitto ja pyykinpesu ei olekaan ydinfysiikkaa.
Lapsuudenkodissa mut on päästetty aina vähän turhan helpolla, joten tänne tullessani osasin lähinnä keittää valmispastaa ja viikata äidin pesemät ja silittämät vaatteet kaappiin. Täälläkin odotin ensimmäisen viikon, josko ne pyykit peseytyisi maagisesti itsestään pyykkikorissa, mutta eipä siinä auttanut muu kuin alkaa tutkailla pesulappujen täydeltä heprealta vaikuttavia merkintöjä. 

Yrityksen ja erehdyksen menetelmällä oon kuitenkin tähän mennessä oppinut arvioimaan suunnilleen oikean määrän pesuainettakin eikä tähän oo tarvittu kuin kaksi turmeltua paitaa. Nykyään tiedän myös miten kalkkikerrostumat saa parhaiten katoamaan suihkuseinästä, ja mikä on paras tapa irrottaa palanut öljy kattilan pohjasta. Suurin edistysaskel on kuitenkin tapahtunut ehdottomasti mun ruuanlaittotaidoissa. Vuoden aikana musta on tullut perheen paras kokki, ja päivällisen valmistuksesta yksi päivieni kohokohdista. Eli ihmieden aika ei ole ohi, ja tekemällä tosiaan oppii. Jos oisin muuttanut omilleni viime vuonna niin en ois pärjännyt varmaan viikkoakaan, mutta täältä oon vihdoin saanut kunnon eväät elämään. Enää en oo uusavuton. 


Matkustelu avartaa ja kunnon seikkailua ei voita mikään.
Ennen au pair -vuottani mun halu nähdä maailmaa oli pikku hiljaa alkanut heräillä. Viime kesäkuussa tein ensimmäisen soolomatkani Lontooseen, jolloin kävin myös ensimmäistä kertaa Englannissa. Siellä viettämäni viikko mullisti mun maailmankatsomuksen - täällä on muitakin paikkoja kuin Suomi ja Ruotsi! Sanotaan, ettei onnea voi ostaa rahalla, mutta mun mielestä matkaliput on onnea puhtaimmillaan. 

Tän vuoden aikana oonkin yrittänyt ottaa kaiken irti mahdollisuudesta seikkailla ympäri tätä saarivaltiota. Oon saanut nähdä ja kokea mielettömiä asioita ja rakastunut korviani myöten sooloilun suomaan vapauteen ja siihen 'löytöretkeilijä-fiilikseen', jonka uuteen paikkaan saavuttuaan aina saa. Vaikka mun mielenkiinto muita maita kohtaan ei vielä olekaan nostanut kunnolla päätään, niin haluan ehdottomasti nähdä lisää maailmaa jossain vaiheessa.


Hyvinkin pieneltä tuntuva teko voi pelastaa jonkun päivän.
Jos lapsilla on huonompi päivä, mulla on tapana siirtää viikon kauppareissu sille päivälle. Riittää, että saan seistä jonossa, jossa kaikki odottaa omaa vuoroaan yhtä kohteliaasti ja siirtyä kassalle myyjän sanottua 'Can I help you love?'. En tiiä miten tuun taas pärjäämään Suomessa, jossa hädin tuskin moikataan omia naapureita.

Aikuistuminen ei tarkoita tylsäksi muuttumista.
18-vuotissyntymäpäivästä lähtien jokainen vuosi lisää on kasvattanut ikäkriisiä. Ajatus laskujen maksamisesta, vuokrasopimuksien laatimisesta, lainoista ja paikoilleen asettumisesta aiheuttaa lähinnä kauhun sekaisia tunteita. 

Host-vanhemmat on kuitenkin onnistuneet vähän lievittämään mun Peter Pan -syndroomaa osoittamalla, että aikuisenakin voi olla cool. Hostiskä on mua puolet vanhempi, mutta ollaan siitä huolimatta ihan samalla aaltopituudella, ja välillä tuntuu, et se on jopa paremmin perillä meemeistä kuin minä. Toisinaan keskustellaan 'aikuisten asioista', mutta useimmiten illaspöydän puheenaiheina on selfiekepit, uusimmat Facebook-testit tai One Direction. Molemmat hostit näkee usein näpräämässä puhelinta yhteisen leffaillan aikana kuin mitkäkin pahaiset teinit ja viikonloppuisin miksaillaan Smirnovia ja Fantaa kuin kotibileissä konsanaan. Meidän yhteisessä WhatsApp-ryhmässä on myös ihan normaalia nähdä aika ajoin lyhenteet 'me2' ja TGIF', how cool is that?


Tosiystävyys ei kaadu 2200 kilometrin välimatkaan.
Mie oon yleisesti ottaen todella huono pitämään yhteyksiä läheisiini, joten lähtiessäni olin varma polttavani useamman sillan takanani. Pari lankkua on saattanut katketa, mutta mitään peruuttamatonta vahinkoa ei silti ole yllätyksekseni tapahtunut. Päinvastoin, harvoja yhteisiä hetkiä on oppinut arvostamaan ihan eri tavalla. Tosiystävyyden merkki on se, että vaikka oltaisiinkin oltu erossa pitkä aika, niin uudelleen tavatessa juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin se viimeksi jäi, ja kohta tuntuu, ettei olisi ikinä poissa ollutkaan. Oon onnellinen voidessani todeta, että mulla on näitä tosiystäviä, jotka saa mut tuntemaan oloni kotoisaksi, missä ikinä olenkaan. Friends are the family you choose.

Perhe on vaalimisenarvoinen asia.
Mulla ei totta puhuen ole mitenkään erityisen läheiset välit omaan perheeseeni. Omat vanhemmat on eronneet jo ennen kuin oon tajunnut mistään mitään, minkä takia en koekaan tulevani rikkinäisestä perheestä, vaikka juuri sellaisessahan miekin oon kasvanut. Nyt au pairina oon ensimmäistä kertaa päässyt elämään sellaisessa stereotyyppisessä ydinperheessä, mikä tuntui aluksi tosi vieraalta. Host-vanhemmat on olleet naimisissa yli kymmenen vuotta, mutta kulkee edelleen käsi kädessä ja kutsuu toisiaan nimellä kulta. Lapsille on elämän ja kuoleman kysymys, että vanhemmat laittaa ne vuorotellen joka ilta nukkumaan, ja tyttö suorastaan jumaloi äitiään eikä poika voi lähteä aamulla kouluun ennen kuin on käynyt halaamassa iskää. Ihailen sitä, miten nää on aina toistensa tukena ja voimavarana. Sillä tavalla ne on täällä Englannissakin pärjänneet. Musta tuntuu, että oon täällä viimein oppinut miten arvokas ja vaalimisenarvoinen asia perhe voi olla.

It gets better.
Viimeisenä kohtana tää klisee, joka on klisee siksi, että se on ihan oikeasti totta. 2013 oli ehdottomasti mun elämän huonoin vuosi, tapahtui paljon peruuttamattomia asioita, ja jossain välissä uskoin, etten enää koskaan pääsis jaloilleni. Vaan niin siinä kävi, että vaikeimpienkin asioiden kanssa oppii elämään ajan kanssa, jos tosissaan haluaa. Oon niin onnellinen, etten missään vaiheessa luovuttanut, koska kattokaa nyt, mitä elämä heitti mun eteen! Tää vuosi on ollut parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut.

4 kommenttia:

  1. Aivan todella mahtava postaus!! Olen saanut blogistasi paljon rohkeutta tavoitella vaihtovuotta Portugaliin, kiitos siitä :) Tätä sun au pair vuotta on ollut ilo seurata :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oo wow, ihan mahtavaa!! Pidä kiinni tosta tavoitteesta ja ota kaikki irti vaihtovuodesta! :D

      Poista
  2. Hassua! Postasin tänään lähes samasta aiheesta! Kiva postaus. Au paireilu kyllä kasvattaa ihmisenä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassu sattuma tosiaan, mietin uskallanko ees julkaista oman postauksen, mut kun olin sitä sen verran työstänyt, että aattelin sitten no menkööt :') Onneks siulla oli lähtökohtana vähän enemmän se itse lastenhoito, niin oli hienoinen ero, oli muuten hieno postaus!

      Poista