Mitä olen oppinut au pair -vuoteni aikana?

Tänään tuli saavutettua sellainen virstanpylväs, että jaoin sen jopa Facebookissa, jonne harvemmin enää julkaisen mitään. Vuosi au pairina Englannissa on nyt täynnä! Hassua, miten vieläkin tuntuu yhtä aikaa siltä, että vastahan tänne tulin, ja että olisin ollut täällä paljon kauemmin kuin vuoden. Kuten jo Facebook-julkaisussani mainitsinkin, kulunut vuosi on ollut todella opettava. Ajattelin nyt täällä blogin puolella jakaa ne omasta mielestäni tärkeimmät opit, jotka olen saanut.

Omalta mukavuusalueelta poistuminen voi olla elämäsi paras päätös.

Jos joku olisi viime vuoden alussa sanonut, että sä lähdet muuten puolen vuoden päästä au pairiksi Englantiin, olisin vastannut, että älä nyt hulluja puhu. Oon alakouluikäisestä lähtien ollut vähän arkajalka. Ajatellut liikaa, mitä muut musta ajattelee, ja vältellyt riskien ottoa kuin ruttoa. En muista tarkalleen hetkeä, jolloin idea lähdöstä päähäni ensimmäisen kerran pälkähti, mutta sen muistan, että omistin itseni täysin hakuprosessille ja valmisteluille. Ne toimivat pitkään etsimänäni motivaattorina, joka tuppasi välillä menemään yo-kokeisiin valmistautumisenkin edelle...

Ja niin siinä sitten kävi, että löysin host-perheen, muutin Englantiin ja sain vastuulleni kaksi lasta, jotka on useaan otteeseen vieneet mut mukavuusalueeni ulkopuolelle, mistä olen niille pelkästään kiitollinen. Lisäksi olen säännöllisesti itse haastanut itseäni matkustamalla paljon yksin, tutustumalla ihmisiin eri puolilta maailmaa ja kommunikoimalla vieraalla kielellä. En olisi uskonut, että tästäkin arkajalasta löytyisi aimo ripaus rohkeutta.

Ruuanlaitto ja pyykinpesu ei ole olekaan ydinfysiikkaa.

Lapsuudenkodissani mut on päästetty vähän turhan helpolla, joten tänne tullessani osasin lähinnä keittää valmispastaa ja viikata äidin pesemät ja silittämät vaatteet kaappiin. Täälläkin odotin ensimmäisen viikon, josko pyykit peseytyisi maagisesti itsestään pyykkikorissa, mutta kun näin ei, yllätys yllätys, käynyt, ei auttanut muu kuin alkaa tutkailla pesulappujen täydeltä heprealta vaikuttavia merkintöjä. 

Yrityksen ja erehdyksen menetelmällä oon kuitenkin tähän mennessä oppinut arvioimaan suunnilleen oikean määrän pyykinpesuainetta, eikä tähän ole tarvittu kuin kaksi turmeltua paitaa. Nykyään tiedän myös miten kalkkikerrostumat saa parhaiten katoamaan suihkuseinästä, ja mikä on paras tapa irroittaa palanut öljy kattilan pohjasta. Suurin edistysaskel on kuitenkin ehdottomasti tapahtunut mun ruoanlaittotaidoissa. Vuoden aikana musta on tullut perheen paras kokki, ja päivällisen valmistuksesta yksi päivieni kohokohdista. Eli ihmeiden aika ei ole ohi, ja tekemällä tosiaan oppii! Jos olisin muuttanut omilleni viime vuonna, niin en olisi pärjännyt varmaan viikkoakaan, mutta täältä oon saanut hyvät eväät elämään. Enää en ole uusavuton. 

Matkustelu avartaa.

Ennen au pair -vuottani haluni nähdä maailmaa oli pikku hiljaa alkanut heräillä. Viime kesäkuussa tein ensimmäisen soolomatkani Lontooseen, jolloin kävin myös ensimmäistä kertaa Englannissa. Siellä viettämäni viikko mullisti maailmankatsomukseni, täällähän on muitakin paikkoja kuin Suomi ja Ruotsi! Sanotaan, ettei onnea voi ostaa rahalla, mutta mun mielestä matkaliput on onnea puhtaimmillaan. 

Tän vuoden aikana oonkin yrittänyt ottaa kaiken irti mahdollisuudestani seikkailla ympäri tätä saarivaltiota. Oon saanut kokea mielettömiä asioita ja rakastunut korviani myöten siihen löytöretkeilijä-fiilikseen, jonka uuteen paikkaan saavuttuaan aina saa.

Hyvinkin pieneltä tuntuva teko voi pelastaa jonkun päivän.
Jos lapsilla on huono päivä, mulla on tapana siirtää viikon kauppareissu sille päivälle. Riittää, että saan seistä jonossa, jossa kaikki odottaa kohteliaasti omaa vuoroaan ja siirtyä kassalle myyjän sanottua "Can I help you, love?". En tiedä, miten tuun taas pärjäämään Suomessa, jossa hädin tuskin moikataan omia naapureita.

Aikuistuminen ei tarkoita tylsäksi muuttumista.
18-vuotissyntymäpäivästäni lähtien jokainen vuosi lisää on kasvattanut ikäkriisiä. Ajatus oravanpyörästä, laskujen maksamisesta ja lainoista aiheuttaa lähinnä kauhun sekaisia tunteita. 

Host-vanhemmat on kuitenkin onnistuneet vähän lievittämään mun Peter Pan -syndroomaa osoittamalla, että aikuisenakin voi olla cool. Host-isä on mua puolet vanhempi, mutta ollaan siitä huolimatta ihan samalla aaltopituudella, ja välillä tuntuu, että se on jopa paremmin perillä meemeistä kuin minä. Toisinaan keskustellaan "aikuisten asioista", mutta useimmiten illallispöydän puheenaiheina on selfiekepit, uusimmat Facebook-testit tai One Direction. Molemmat hostit näkee usein näpräämässä puhelinta yhteisen leffaillan aikana kuin mitkäkin pahaiset teinit ja viikonloppuisin miksaillaan Smirnovia ja Fantaa kuin kotibileissä konsanaan. Meidän yhteisessä WhatsApp-ryhmässä on myös ihan normaalia nähdä aika ajoin lyhenteet "me2" ja "TGIF", how cool is that?

Tosiystävyys ei kaadu 2200 kilometrin välimatkaan.

Oon yleisesti ottaen todella huono pitämään yhteyksiä läheisiini, joten lähtiessäni olin varma polttavani useamman sillan takanani. Pari lankkua on saattanut katketa, mutta mitään peruuttamatonta vahinkoa ei silti ole yllätyksekseni tapahtunut. Päinvastoin, harvoja yhteisiä hetkiä on oppinut arvostamaan ihan eri tavalla. Tosiystävyyden merkki on se, että vaikka oltaisiinkin oltu erossa pitkä aika, niin uudelleen tavatessa juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin se viimeksi jäi, ja kohta tuntuu, ettei olisi ikinä poissa ollutkaan. Oon onnellinen voidessani todeta, että mulla on näitä tosiystäviä, jotka saa mut tuntemaan oloni kotoisaksi, missä ikinä olenkaan. Friends are the family you choose.

Perhe on vaalimisenarvoinen asia.
Mulla ei totta puhuen ole mitenkään erityisen läheiset välit omaan perheeseeni. Omat vanhemmat on eronneet jo ennen kuin oon tajunnut mistään mitään, minkä takia en koekaan tulevani rikkinäisestä perheestä, vaikka juuri sellaisessa oon kasvanut. Nyt au pairina ollessani oon ensimmäistä kertaa päässyt elämään sellaisessa stereotyyppisessä ydinperheessä, mikä tuntui aluksi tosi vieraalta. Host-vanhemmat on olleet naimisissa yli kymmenen vuotta, mutta kulkee edelleen käsi kädessä ja kutsuu toisiaan nimellä kulta. Lapsille on elämän ja kuoleman kysymys, että vanhemmat laittaa ne vuorotellen joka ilta nukkumaan, ja tyttö suorastaan jumaloi äitiään, eikä poika voi lähteä aamulla kouluun ennen kuin on käynyt halaamassa iskää. Ihailen sitä, miten nää on aina toistensa tukena ja voimavarana. Sillä tavalla ne on täällä Englannissakin pärjänneet. Musta tuntuu, että oon täällä viimein oppinut miten arvokas ja vaalimisenarvoinen asia perhe voi olla.

It gets better.

Viimeisenä kohtana tämä klisee, joka taitaa kliseisyydestään huolimatta olla totta. 2013 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni huonoin vuosi. Tapahtui paljon peruuttamattomia asioita, ja tahmaisimmissa suon silmäkkeissä ajattelin, että tuskinpa saisin enää jalansijaa. Vaan niin siinä kävi, että aika ja tahto mahdollistivat vaikeimpienkin asioiden kanssa sinuiksi tulemisen. Tänä päivänä olen todella onnellinen, etten missään vaiheessa luovuttanut. Mutta kyllä saa loppuelämäni pistää parastaan, jos aikoo joskus pystyä tuottamaan mulle yhtä ikimuistoisen vuoden, kuin kulunut au pair -vuoteni on ollut.