Nobody said it was easy, it's such a shame for us to part.

Huh, kun onkin taas sattunut ja tapahtunut, mistähän sitä aloittaisi? No, sairastelut on onneksi jo mennyttä päivää. Tervehdyin mystisesti tietenkin juuri sinä aamuna, kun mulla oli aika lääkäriin... Kävin silti näyttäytymässä perhelääkärillämme Abingdon Surgeryssa, ja oli mielenkiintoista päästä testaamaan, miten terveydenhuolto täällä päin maailmaa pelaa. Suomen meininkeihin verrattuna suurimmat erot oli varmaan parempi asiakaspalvelu, lyhyempi jonotusaika ja toistaiseksi ilmaiseksi jäänyt lääkärikäynti. Positiivinen ensikokemus siis. 

Perjantai oli sen verran epäonnea täynnä, että olin yllättynyt, ettei kalenterissa lukenut päivämäärän kohdalla 13. Lähdin nätistä säästä innostuneena ottamaan kuvia yhteen luonnostelemaani postaukseen, ja päädyin eräälle vanhalle puusillalle, jonka alla virtaa vuolas purontapainen. Ei varmaan tarvitse olla Sherlock päätelläkseen miten mun ja pikku Powershottini yhteinen taival päättyi. Yhtenä hetkenä se oli tukevasti kourassa ja toisena hävisi lumpsahtaen likaisen ruskean veden pyörteisiin. Eka kerta, kun mulle sattuu jotain tällaista, enkä siinä hetkessä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. 

Onneksi suurin osa kuvista oli jo siirretty talteen koneelle, ja uuden kameran hankinta muutenkin suunnitelmissa. Yleensä tykkään kuitenkin harkita useaan otteeseen tällaisia hankintoja. Nyt ei auttanut jahkailla, sillä olin samana iltana lähdössä viimeiselle viikonloppureissulleni au pairina. Itseni tuntien olisin luultavasti ollut liian katkera nauttiakseni reissusta ilman mahdollisuutta ikuistaa yhtäkään hetkeä. Ei siis auttanut muu kuin varata Argosista uudempi malli samasta vekottimesta ja raahautua mailin matka sinne ja takaisin kauhealla kiireellä, että ehtisin ajoissa hakemaan lapset koulusta. Vaan loppu hyvin kaikki hyvin, uusi kuvauslaite ei ole tuottanut pettymystä ja istuu käteen jo aika kivasti. Ainoa miinuspuoli on se, että olen tällä hetkellä köyhempi kuin olen ollut yli kymmeneen vuoteen, vaikka sainkin kameran puolet halvemmalla täältä, mitä olisin Suomessa siitä joutunut pulittamaan.

Viikonloppu oli lopulta ihan jees ei-niin-lupaavasta alustaan huolimatta. Juhlistin ensimmäistä vuosipäivääni Englannissa Newcastlessa, joka on metropoli ihan maan yläosissa. Bussissa tuli viikonlopun aikana istuttua lähes 20 tuntia, josta huomattavan osan kulutin elämällä uudestaan kulunutta vuotta mielessäni. Nyt ei ehkä ole ihan hetkeen tarvetta päästä bussiajelulle...

Maanantaina host-äiti oli kotosalla, eli mulla oli kevyt päivä. Laitoin lapset aamulla kouluun, siistin alakerran, pesin lounasastiat ja siinäpä se sitten olikin. Ei tarvinnut edes ruokaa laittaa, kun käytiin ulkona syömässä hostien 13. hääpäivän kunniaksi. Eilen päätin vetäistä kaikki viikon kotityöt yhteen syssyyn, ja illalla käväisin vielä lähikylä Woottonissa Tarun läksiäisissä. Kutsutuista paikan päälle saapui lopulta vain yksi toinen vähän kauempana asuva suomalaistyttö, johon oli kuitenkin tosi mukava tutustua, kun meitä ei täällä päin brittejä pilvin pimein ole. Harmi kun ei ehditty Tarun kanssa tämän kauempaa tuntea, mutta oli hauska saada Suomi-sisko edes pariksi kuukaudeksi! En vieläkään voi käsittää, että seuraavat läksiäiset on jo mun omat. 

Tällä hetkellä tuntuu, että aika loppuu kesken. Pitäisi ostaa sitä sun tätä, selvitellä miten monta pahvilaatikollista tavaraa joudun laittamaan postin mukana Suomeen, muuttaa viikonloppuna host-perheen uuteen asuntoon ja loppusiivota nykyistä kotia. Lisäksi lapsilla alkaa kesäloma ensi perjantaina eli viimeinen viikko tehdään täyttä päivää. Ehdinköhän missään välissä heittää kunnon hyvästit Abingdonille? 11 päivää jäljellä.