keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Nobody said it was easy, it's such a shame for us to part.

Huh, kun onkin taas sattunut ja tapahtunut, mistähän sitä aloittais? No, sairastelut on onneksi jo mennyttä päivää. Tervehdyin mystisesti tietenkin juuri sinä aamuna, kun mulla oli aika lääkäriin. Vaan eipä tullut aikoinaan turhaan rekisteröidyttyä Abingdon Surgeryyn ja oli mielenkiintoista päästä näkemään, miten terveydenhuolto pelaa täällä päin maailmaa. Suomen meninkeihin verrattuna suurimmat erot oli varmaan parempi asiakaspalvelu (mihin ei kyllä paljon vaadita krhm) ja ainakin vielä toistaiseksi ilmaiset lääkärikäynnit lyhyemmällä jonotusajalla. Ei huono. 

Perjantai oli sen verran epäonnea täynnä, että olin yllättynyt, ettei kalenterissa lukenut päivämäärän kohdalla 13. Lähdin nätistä säästä innostuneena ottamaan kuvia yhteen luonnostelemaani postaukseen, ja päädyin jossain vaiheessa sellaiselle vanhalle puusillalle, jonka alla virtaa aika vuolas purontapainen. Ei varmaan tarvitse olla mikään Sherlock päätelläkseen, miten mun ja pikku Powershottini yhteinen taival päättyi. Yhtenä hetkenä se oli tukevasti mun kourassa ja toisena hetkenä se hävisi lumpsahtaen likaisen ruskean veden pyörteisiin. Eka kerta, kun mulle sattuu jotain tällaista enkä tiedä oisko pitänyt itkeä vai nauraa. 

Onneksi suurin osa kuvista oli jo siirretty talteen koneelle, ja uuden kameran hankinta oli muutenkin ollut jo jonkun aikaa suunnitelmissa. Yleensä tykkään kuitenkin harkita useampaan otteeseen tällaisia isompia hankintoja, mutta nyt ei auttanut jahkailla. Olin nimittäin samana iltana lähdössä viimeiselle viikonloppureissulleni, ja oisin luultavasti ollut liian katkera nauttiakseni siitä ilman mahdollisuutta ikuistaa yhtään hetkeä. Ei siis auttanut muu kuin varata Argosista uudempi malli samasta vekottimesta ja raahautua mailin matka sinne ja takaisin kauhealla kiireellä, että ehtisin ajoissa hakemaan lapset. Vaan loppu hyvin kaikki hyvin, uusi kuvauslaite ei ole tuottanut pettymystä ja istuu jo aika kivasti käteenkin. Ainoa miinuspuoli on se, että oon tällä hetkellä köyhempi, kun oon ollut yli kymmeneen vuoteen, vaikka sainkin kameran puolet halvemmalla täältä, mitä oisin Suomessa siitä joutunut pulittamaan.
Viikonloppu oli lopulta ihan jees ei-niin-lupaavasta alusta huolimatta. Juhlistin ensimmäistä vuosipäivääni Englannissa Newcastlessa, joka sijoittuu ihan maan yläosiin. Bussissa tulikin viikonlopun aikana istuttua lähes 20 tuntia, ja siinä ajassa ehti kivasti kelailla ajassa taaksepäin ja todeta, mitä kaikkea sitä onkaan vuoden aikana saanut aikaan. Ei kyllä silti tee ihan heti mieli istua uudestaan bussiin. 

Maanantaina hostäiti oli kotosalla, joten mulla oli kevyt päivä. Laitoin lapset aamulla kouluun, siistin alakerran, pesin lounasastiat ja siinäpä se sitten olikin. Ei tarvinnut edes ruokaa laittaa, kun käytiin ulkona syömässä hostien 13. hääpäivän kunniaksi. Eilen päätin vetäistä kaikki viikon kotityöt yhteen syssyyn ja illalla käväisin vielä lähikylä Woottonissa Tarun läksiäisissä. Kutsutuista paikan päälle saapui lopulta vain yksi toinen vähän kauempana asuva suomalaistyttö, johon oli kuitenkin tosi mukava tutustua, kun meitä ei täällä päin brittejä pilvin pimein ole. Harmi, kun ei ehditty Tarun kanssa tämän kauempaa tuntea, mutta oli hauska saada Suomi-sisko edes pariksi kuukaudeksi! En vieläkään voi käsittää, että seuraavat läksiäiset onkin sitten jo mun omat. 

Tällä hetkellä tuntuu, että aika loppuu kesken. Pitäis ostaa sitä sun tätä, selvitellä miten monta pahvilaatikollista tavaraa joudun laittamaan postin kautta, muuttaa tänä viikonloppuna host-perheen uuteen asuntoon ja loppusiivota nykyistä kotia. Lisäksi lapsilla alkaa kesäloma ensi perjantaina eli viimeinen viikko tehdään täyttä päivää. Ehdinköhän missään välissä heittää kunnon hyvästit Abingdonille? 11_päivää_jäljellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti