It's an end of an era.

Lauantai oli mun viimeinen kokonainen päivä Englannissa. Host-äiti joutui valitettavasti olemaan töissä koko viikonlopun, mutta meillä oli tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä loppuperheen voimin. Sitä ennen halusin kuitenkin olla vähän aikaa yksin ja jättää hyvästit Abingdonille. Ja mikäs sen parempi tapa siihen, kuin County Hall Museumissa vierailu. Kiertelin kyseisen pikku museon viimeksi ensimmäisellä viikollani täällä. Nyt oli nostalgista silmäillä läpi samat esineet ja infokyltit uudemman kerran, ja huomata siinä sivussa omaksuneensa jossain vaiheessa Abingdonin historian pääpiirteet. 

Ostin itselleni gift shopista mennyttä ja nykyistä Abingdonia esittelevän kirjan, ja kipusin vielä kerran museon kattotasanteelle tervehtimään kaupunkia. Olin selvinnyt koko aamun itkemättä tähän asti, mutta tuolla oli pakko vuodattaa pari kyyneltä. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi, että sain viettää vuoden juuri täällä. Mikään muu paikka Englannissa ei tule koskaan tuntumaan samalla tavalla kodilta.

Heitettyäni Abingdonille sen ansaitsemat hyvästit suuntasin host-isän ja lasten kanssa Oxfordiin punttailemaan, eli pääsin viimein kokeilemaan puntingia! Kepin päässä en sentään heilunut, vaan sen tehtävän sai hoidella host-isä samalla, kun itse nautin pintillisen Pimm'siä, ja lapset sekoitti soppaa huitomalla airolla. 

Veneretken jälkeen käytiin syömässä italialaisessa, kippisteltiin lasilliset viiniä ja muisteltiin samalla, mitä kaikkea ollaan yhdessä nähty ja koettu. Tilattiin myös take-away annos host-äidille, ja käytiin pikaisesti moikkaamassa sitäkin. Lopuksi ajettiin vielä Tescoon ostamaan eväät huomista lentoa varten. Törmäsin siellä sattumalta Giulioon, joka oli juuri lopettelemassa työvuoroaan, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin hyvästellä kasvotusten, vaikka luultiin meidän tiukkojen aikatalujen tehneen sen mahdottomaksi.

Kotona syötiin iltapalaksi jätskiä ja juotiin muutama tölkki siideriä. Muistan vielä, miten olin ihan äimistynyt, kun mulle tarjottiin lasillista heti ensimmäisenä iltanani host-perheessä. Nyt oon niin tottunut nauttimaan tölkillisen ruokajuomana, etten tiedä, miten tuun pärjäämään Suomessa ilman aitoa oikeaa Strongbowia. Tässä vaiheessa myös päivän ajaksi sisälle padotut tuntemukset huomenna koittavasta lähdöstä alkoi käydä mahdottomiksi työntää sivuun. Host-isän ei lopulta tarvinnut kysyä muuta, kuin oliko täältä lähteminen vaikeampaa kuin tänne tulo, saadakseen meikäläisen itkemään niin, etten pystynyt vastaamaan. Niin kova ikävä kuin mulla jääkin Englantia, niin kyllä mä tuun kaipaamaan kaikkein eniten tätä perhettä. Vaikkei meidän yhteiselo ole aina ollut yhtä ruusuilla tanssimista, tuntuu etten olisi voinut parempaa host-perhettä itselleni saada.

Sunnunti-aamuna kulutin huonosti nukutun yön jälkeen yli vartin syöden pientä puuroannosta, kun mikään ei tuntunut menevän alas. Sulloin loput kamppeeni matkalaukkuihin, viimeisenä huuhtaisemani teemukin, jonka sain aikoinaan tervetuliaislahjaksi (okei, se ei ollut ihan se alkuperäinen, koska kulutin sen loppuun aiemmin tänä vuonna, mutta identtinen kuitenkin). Sen jälkeen tuli päivän ensimmäisten hyvästien aika. Host-äiti teki lähtöä töihin samoihin aikoihin, kun me oltiin suuntaamassa lentokentälle. Ehdittiin siinä kuitenkin halata, ja sain kuulla sanat: "Olet ollut iso apu, ja aina tervetullut meille. Pidetään yhteyttä."

Seitsemän jälkeen hypättiin autoon ja suunnattiin host-isän ja lasten kanssa Heathrowille. Jouduttiin jonottomaan lähtöselvitykseen ja baggage dropiin yli tunti, minkä jälkeen tiskillä piti vielä setviä lasten saattopalvelu. Mun oli siis tarkoitus lentää lasten kanssa Helsinkiin, josta ne jatkaisi Ouluun viettämään kesälomaa. Finnairilta ei ollut mahdollista saada saattajaa vain osalle matkaa, mutta onneksi pääsin saattueen matkaan, vaikken lapsimatkustaja ollutkaan. Lopulta kaikkein raskainta oli varmaan sanoa hei heit host-sälle. Hassua, miten läheisen ystävän voi saada josta kusta, joka on sua puolet vanhempi. 

Sain huolestuneita katseita turvatarkastajilta räpeltäessäni onnettomana tavaroitani tarjottimille, ja yrittäessäni peitellä nyyhkytykset lasten tähden. Portilla olin jo vähän rauhoittunut, ja koneessa pystyin hillitsemään itseni aina siihen asti, kun lapset jossain vaiheessa nukahti. Sitten kaiveltiin nenäliinoja. Taakse jäi sateinen Lontoo, ja toisessa päässä odotti yhtä sateinen Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä saatoin lapset niin pitkälle kuin mut päästettiin, kunnes jätin päivän kolmannet ja luojan kiitos viimeiset hyvästit. Niin päättyi mun ura au pairina. Odottelin laukkuni, iskin ne kärryihin ja suuntasin vastaanottoaulaan. Siellä tapasin siskoni kummisedän, joka kuskasi mut vähäksi aikaa Vantaalla asuvan ukkini luo odottelemaan Joensuuhun lähtevää junaa. Oli hirmu vaikeaa yrittää small talkata samalla, kun sisimmässä vallitsi tunne, jota voi kuvailla vain sanalla tyhjyys.

Kuuden jälkeen pääsin vihdoin juna-asemalle, jossa kummisetä meni ja nolasi mut värväämällä jonkun armeijapoitsun mulle laukkujen kantajaksi... Olisin mä ne itsekin saanut prkl... Tai sitten en. Tavaraahan oli tosiaan kolme isoa matkalaukullista + painava tietokonelaukku + reppu. Ja pari muuttolaatikkoa on vielä matkalla... Junassa kärvistelin sen reilut neljä tuntia potien kulttuurishokkia töykeän konduktöörin takia. Joensuuhun saavuin lähempänä yhtätoista illalla, mutta myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mua odotti rakkaista ystävistä muodostunut vastaanottokomitea. Tungin tavarani äidin kyytiin, ja kävelin itse parin kilometrin matkan asemalta kotiin kavereiden kanssa. Illalla nukkumaan mennessä oli jo sellainen tunne, että ehkä tarina jatkuu, vaikka yksi pitkä ja tapahtumarikas luku tulikin päätökseensä.

Nyt oon ehtinyt olla Suomessa kolme päivää, ja yllättävän kivuttomasti oon lopulta alkanut palata elämääni täällä. Tuntuu, etten oikein vieläkään käsitä, etten oikeasti ole menossa takaisin Englantiin viimeistään parin viikon päästä, niin kuin yleensä Suomi-lomieni jälkeen. Oon yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, viedä tilaa liialta ajattelulta. Osoitteenmuutos ja ilmoitus paluumuutosta Kelaan on tehty, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittauduttu, avoimeen yliopistoon oltu yhteyksissä ja kaikki vähänkin turhat roinat heitetty kirpparisäkkeihin. Tänään alkoi myös kesätyöt mummolassa, eli kauaa ei tarvinnut haikailla kaappien ja ikkunoiden pesun perään.

Aina säännöllisin väliajoin jokin kuitenkin muistuttaa Englannista tai host-perheestä, ja iskee aivan järjetön ikävä. Musta tuntuu, että tää on se koti-ikävä, jota mun ois Englannissa pitänyt kokea, mutta jota en kertaakaan tuntenut. Enkä tiedä, mitä mun pitäisi siitä ajatella.

Suuren suuret kiitokset kaikille au pair -tarinoitani seuranneille! Vaikka tää seikkailu onkin nyt mun osalta ohi, jemmassa on vielä useampi reissupostaus ja varmasti muutakin pohdintaa aiheesta. Bloggailu jatkuu siis samaan tahtiin kuin ennen au pair -aikojakin, toivottavasti pysytte matkassa mukana!

Varsin hektisten päivien lomassa ehdin hetkeksi hengähtää ja käydä läpi viikon aikana muistikortille tallentuneet muistot. Oon alkanut tosissani tahkomaan läpi to do -listani viimeisiä toteuttamatta jääneitä kohtia, joista yksi oli pyöräretki lähistöllä sijaitsevalle Boars Hillille. Viime torstaina sain pitkästä aikaa kaivettua esiin hostien käyttööni lahjoittaman maastopyörän, jolla polkaisin vapaatunteinani kyseiselle kukkulalle.  

Reilun neljän mailin matkan olisi Google Mapsin mukaan pitänyt taittua alle puolessa tunnissa, mutta mulla siihen vierähti lähemmäs tunti. Eikä edes ollut kuin yksi kunnon ylämäki (ja senkin talutin suosiolla), mutta silti piti huipulle päästyä istua tien pientareelle haukkaamaan omena, ennen kuin jaksoi jatkaa matkaa. Voisi taas alkaa harkita säännöllisen lenkkeilyn aloittamista... 

Boars Hill osuu aika tarkalleen Abingdonin ja Oxfordin keskivälille, ja tarjoilee herkulliset panoraamanäkymät Oxfordin skylinesta. Yllä olevassa kuvassa tiivistyy mun mielestä aika osuvasti Oxfordshiren kreivikunnan syvin olemus. Oxfordin historiallisen keskustan loisteliaat rakennukset korkeuksiin kohoavine huippuineen on iso osa alueen identitettiä, mutta muuten asutus keskittyy pääasiassa pienempiin kyläkeskuksiin. Koskaan ei olla kaukana maaseudusta, ja lehmiä käyskentelee jopa Oxfordin puistoissa. Best of the both worlds, ettenkö sanoisi.

Lauantai-iltana sain ruksittaa toisen kohdan listaltani, kun kävin Oxfordin kuuluisimmalla "kummituskävelyllä" eli Bill Spectre's Ghost Traililla. Tripadvisor on luokitellut kyseisen aktiviteetin maailman 10 parhaan ghost trailin joukkoon, joten oletukset oli korkealla. Kokemus osoittautuikin oikein viihdyttäväksi, ja nyt on tuttu Oxfordin pimeämpikin puoli. Viktoriaaniseen haudankaivajan asuun sonnustautunut herra Spectre oli selvästi näyttelemisen ammattilainen ja taitava yleisön haltuunottaja. Yllätyksiäkään ei matkan varrelta puuttunut, vaikka loppufiilikset oli kyllä enemmän huvittuneet kuin kauhistuneet. Ehkä joku sateinen ja synkkä lokakuun ilta olisi ollut parempi ajankohta kierrokselle, kuin valoisa kesäilta.

Kummituskävelyn päätyttyä kävin kiertämässä reitin vielä uudemman kerran, että sain napsittua kuvia ilman kymmeniä niissä tallustelevia ihmisiä. Oon käynyt Oxfordissa lukemattomia kertoja, mutta musta tuntuu edelleen, etten tunne kaupungista kuin murto-osan. Nytkin vastaan tuli uusia kiehtovia pikkukujia, jotka olin aiemmin täysin tietämättömänä sivuuttanut. 

Illan päätteeksi päädyin kiertämään Christ Church Meadows -puistoalueen. Ajoitukseni oli aika lailla täydellinen, sillä laskemaan alkanut aurinko loi niitylle uskomattoman kauniin hehkun. Ikivanhojen, Cherwell-joen reunaa varjostavien puiden alla astellessa tuntui taas vaihteeksi siltä, että olisi päätynyt keskelle satua. En olisi varmaan edes yllättynyt, jos puskista olisi ilmestynyt valkoinen kani taskukellon kanssa tai pari saksanhirvillä ratsastavaa haltijaa. 

Auringoslaskua ihastellessa meinasi unohtua sellainen seikka, että alueen portit sulkeutuisivat yhdeksältä. Kun kello näytti viittä vaille ja olin vielä ihan niityn kauimmaisella laidalla alkoi kieltämättä vähän kuumottaa. Ehtiessäni viimein pääportille kymmenen minuuttia sulkemisajan jälkeen olin jo ehtinyt maalailla kauhukuvia siitä, kuinka joutuisin joko taiteilemaan kaksi metriä korkean rauta-aidan yli tai nukkumaan taivasalla. Onneksi paikalla ollut yövahti päästi mut pälkähästä ja sain nukkua yöni mukavasti omassa sängyssäni.

I am trying to learn and I’m dying to know, when to move on and when to let it go.

Aloitan kuulumisten purkamisen viime keskiviikkoillasta, jolloin käytiin Tarun kanssa Oxfordissa veneilemässä! Alun perin oli tarkoitus uskaltautua kokeilemaan kuuluisaa puntingia eli "kepillä huitomista", niin kuin me se suomennettiin. Työntekijän selittäessä eri tyyppisten veneiden ohjaamisen vaikeusasteita minä kuitenkin jänistin, jolloin päädyttiin vuokraamaan tuttu ja turvallinen soutuvene. Sen airojen pidikkeet osoittautui tosin aika kämäisiksi, ja jossain vaiheessa toinen airo karkasikin kaislikon  puolelle...

Mun soutuvuorolla päädyttiin keskelle Hitchcockin Lintujen näyttämöä. Pysähdyin hetkeksi ottamaan kuvia, ja yhtäkkiä siinä olikin sorsia ja hanhia joka puolella venettä. Tuijottivat vaan meitä mustilla nappisilmillään, ja vaikuttivat olevan sen verran innokkaita hyppäämään kyytiin, että katsottiin parhaaksi laittaa airot heilumaan.

Tunti soudettiin ja huovattiin, minkä jälkeen piti lopettaa venevuokraamon mennessä kiinni. Sen jälkeen käytiin vielä iltakävelyllä Holywellin hautausmaalla ja University Parks -puistossa.

Päästiin itse puistoon vasta melkein sen sulkemisaikaan, joten kauaa ei voitu exploorata. Taru ehti kuitenkin aiheuttaa pikku hepulit kiipeämällä joen varren pajuun, ja astumalla oksan haarassa majailleen sammakon päälle. Oli hauska ilta, vaikka aamulla väsyttikin, kun pääsin kotiin vasta lähempänä yhtätoista. Tykkään Oxfordista eniten aamuvarhaisella ja iltaisin, kun kaupungin meno rauhoittuu yökerhojen ympäristöä lukuun ottamatta. On näissä historiallisissa yliopistokaupungeissa tunnelmaa, ah.

Muuten viime viikko meni pääsykoetuloksia tuskastuneesti odotellessa, Costassa kahvitellessa, muuttolaatikoita pakkaillessa, asuntonäyttöjä varten siivoillessa ja Englannin etelä-rannikolla viikonloppulomaillessa.

Tänään oli tarkoitus ottaa vähän rennommin ja latailla akkuja matkustamiseen kuluneen edeltävän päivän jälkeen, mutta innostuinkin testipakkaamaan matkalaukkuja. Tungin isoimpaan matkalaukkuuni puolet ostamistani kirjoista, ja jaksoin hädin tuskin nostaa sitä, eli good luck with that minä. Käytiin myös omien lasten ja pojan kaverin kanssa ulkouima-altailla, kun oli lähemmäs +30 astetta lämmintä. Giulio sattui olemaan paikalla samaan aikaan, joten munkin aika kului mukavasti kuulumisia vaihtaessa. 

Pääsykoetulokset oli myös vihdoin suvainneet ilmestyä Opintopolkuun. 31. varasijalla Kuopioon, eli se siitä opiskelupaikasta sitten. Takki on tällä hetkellä aika auki sen suhteen, millaisen plan B:n kehittelisin.

Perjantain kunniaksi day in the life -postaus varustettuna kuvilla, jotka otin tänään Oxfordissa pitkästä aikaa turisteillessani!

7.01 Herään painajaiseen, jossa hostit on ottanut meille tilapäisesti ainakin 10 alivuokralaista, ja mun yritykset pitää paikat siistinä on yhtä tyhjän kanssa.

7.03 Päätän olevani jo tarpeeksi hereillä ja hapuilen puhelinta.

7.15 Kello soi sopivasti just, kun oon saanut somet selattua.

7.22 Oon saanut vaatteet päälle, piilarit päähän ja yön aikana tekemäni kiharat oikenemaan.

7.48 Kasvojen pesu ja meikkaus suoritettu.

7.52 Alan kurittaa muuhun kuontaloon verrattuna masentavan suoraa otsatukkaani kihartimella.

7.55 Pohdin, oisinko liian söötti rusetti päässä, ja kokeilu paljastaa että oisin.

8.07 Saan vihdoin hiukset ojennukseen, ja suuntaan vain seitsemän minuuttia myöhässä alakertaan tyhjentämään tiskikoneen ja pakkaamaan lunch boxit viimeistä kertaa tällä viikolla.

8.11 Poika ilmestyy portaikosta niiskuttaen. Toivon, etten oo tartuttanut koko viikon kestänyttä flunssaani siihen.

8.14 Tiskikone on tyhjä ja pojan lunch box täynnä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja jään puntaroimaan, mitä teen tytön eväitten suhteen, kun sen lempileipä on loppu, eikä kukaan oo tietenkään muistanut ottaa pakkasesta lisää sulamaan.

8.20 Kaadan teeheni maidon. Tyttöä ei edelleenkään näy. 

8.23 Hörpin teetäni ja hymähtelen jotain host-isän mainosanalyysiin. Mulla on korvat kaikesta niistämisestä niin tukossa, etten edes kuullut koko mainosta, vaikka TV pauhaa muutaman metrin päässä.

8.25 Tyttö ilmestyy alakertaan loppuneelle leivälle luimistellen. Onneksi korvaava vaihtoehto kelpaa, kunhan se on leikattu oikein.

8.30 Peppa Pig loppuu ja vedän takkia päälle siivoillen samalla aamupalatarvikkeet.

8.38 Poika käy antamassa host-isälle halin, jonka jälkeen päästään lähtemään.

8.48 Hyvästelen lapset koulun porteilla, ja suuntaan kotiin hyvillä mielin, koska on perjantai ja ihanan keväinen ilma.

8.53 Pakkaan reppuun välttämättömyydet, tsekkaan Abingdon-Oxford bussiaikataulun ja teen itselleni pikapuuron.

9.28 Suuntaan bussipysäkille ja oon kiitollinen täsmällisyydestäni, kun auto saapuukin pari minuuttia etuajassa.

9.30 Istun yläkerran etupenkkiin, ja tuijottelen välistä maisemia, välistä tän postauksen luonnosversiota.

9.53 Oon perillä Oxfordissa paljon odottamaani aikaisemmin, eli osasin ilmeisesti ajoittaa lähtöni  kätevästi aamuruuhkan ja aamupäiväruuhkan väliin.

9.56 Astelen sisään Art Caféehen ja ostan liput parille päiväreissulle ensi kuussa.

10.05 Kiertelen aikani kuluksi Blackwell'sin kirjakaupan ja H&M:n. Onnistun poistumaan molemmista ostamatta mitään, vaikka houkutus on kova.

10.50 Etsiydyn Footprints Tourin tapaamispaikkaan aikomuksenani osallistua ilmaiselle Oxfordin esittelykierrokselle. On kait jo aikakin.

11.00 Tour guide aloittaa, ja heti alkuintron sisältämän sarkasmin määrän perusteella tiedän tulevani viihtymään.

12.51 Kierros päättyy ja rakastan Oxfordia entistä enemmän, jos vaan mahdollista. Opas on tippinsä ansainnut.

13.18 Istun taas bussiin ja kaivan repun pohjalta mandariinin pahimpaan nälkään. 

13.47 Jään pysäkkiä aikaisemmin ja käväisen Poundlandissa, kun muistan yhtäkkiä sinne vähän aikaa sitten ilmestyneen minimaalisen Candy King -osaston. 

13.55 Palaan kotiin ja syön välipalaksi voileivän, skonssin sekä puolet ostamistani karkeista, vaikka ne oli tarkoitus säästää illaksi.

14.50 Läpsäytän läppärin kannen kiinni, siistin itseäni ja harmittelen päivän aikana lähes täysin suoristuneita hiuksiani, minkä jälkeen suuntaan koululle.

15.03 Moikkaan lapset ja poika kysyy pääsisikö kaverinsa kanssa puistoon. Saadaan kaverin äidin kanssa sovittua, että käydään poikien kanssa meiltä Nerf-jousipyssyt messiin, jonka jälkeen heitän molemmat puistoon tämän vahdittaviksi.

15.19 Kerätään tarvittavat kamppeet ja lähdetään puistoon, jossa saan seurata poikien yrityksiä osua puluihin nuolillaan ennen kuin kaverin äiti saapuu paikalle. Sovitaan, että hän tuo pojat puoli viiden aikoihin puolimatkaan meille, josta haen omani pois.

15.36 Kiittelen ja lähden vastahakoisesti takaisin kotiin. Ois ollut kiva jäädä ulos hyvällä säällä, mutta yksin jäänyt tyttö ja ruuanlaitto kutsuu.

15.44 Epätoivoisen pääsykoekirjaan tarttumisyrityksen jälkeen tartun sen sijaan veitseen, leikkuulautaan, punasipuliin ja paprikaan.

16.25 Laitan pojan kaverin äidille viestin olevani matkalla sovitulle kohtaamispaikalle.

16.27 Hetken päästä tulee puhelu, että pojilla on jonkun ohjelman katsominen kesken. Vakuuttelen, että mua ei haittaa olleskaan, vaikka joudun tallustelemaan niiden kotiovelle asti. Oikeasti ärsyttää, kun ruuanlaitto viivästyy.

16.33 Matkalla alan pyöritellä kauhuskenaariota siitä, miten päästään kotiin vasta illan pimetessä, koska en tajunnut ottaa mukaan pojan potkulautaa.

16.37 Palloilen hetken kahden talon väliä, koska edellisestä hakukerrasta on jo jonkun verran aikaa. Helpotuksekseni päädyn kolkuttamaan oikean oven kolkutinta. 

16.39 Saan pojan mukaan sen kummemmitta ongelmitta. Huolehdin suotta myös kotimatkasta, joka sujuu reippaasti ilman minkäänlaisia kitinöitä ja vitkasteluja.

17.15 Isken kattilan tulille riisejä varten, kuullotan sipulit ja paistan paprikat sekä kanaa muistuttavat kasviperäiset proteiinivalmisteet. 

17.26 Kännykästä kuolee akku ja maustan soosin mututuntumalla curry-pulverilla, mikä ei ole ihan helppoa, koska en flunssani takia maista oikein mitään.

17.42 Riivin kookoslohkoa kömpelösti isolla lihaveitsellä, mutta tajuan vaihtaa pienempään ennen kuin leikkaan yhden sormistani irti. Äly hoi, älä jätä.

18.01 Host-isä saapuu kotiin ja mun vastaus kysymykseen, miten päivä on mennyt, on "ihan hyvin", niin kuin aina ennenkin. 

18.19 Ruoka on valmis, pöytä katettu, keittiö siivottu ja oon virallisesti off. 

18.41 Kyllästytään host-äidin odotteluun ja aletaan syömään. Poika syö kastiketta, jossa on kasviksia, ja myhäilen salaa tyytyväisenä itseeni. 

18.44 Host-äiti saapuu kotiin muutama minuutti sen jälkeen, kun on aloitettu.

18.54 Host-isä lähtee pubiin muutamalle työkaverinsa kanssa, ja mulle tulee vähän haikea fiilis, kun tiedän, ettei tänään istuta iltaa kotona.

19.02 Host-äiti häviää yläkertaan tytön kanssa. Korkkaan toisen siiderin ja jään tuijottelemaan brittien versiota Hauskoista kotivideoista.

19.31 Kulautan lasin tyhjäksi, ja alan tiskata. Host-äiti on jossain välissä ehtinyt heittää lounasastiansa altaaseen, ja tiskaan nekin, vaikkei oikeastaan huvittaisi.

19.49 Pyyhkäisen vielä lieden ja kapuan omaan kerrokseeni, jossa ryhdyn lueskelemaan blogeja ja vedän loput irtokarkit.

22.03 Alan laatia tätä postausta viimeisimmän Aamulypsyn tallennetta kuunnellen.

23.53 Painan julkaise-nappia ja suljen koneen, kun väsymys alkaa painaa silmäluomia. 

23.55 Pesen hampaat, ja otan varmuuden vuoksi melatoniinin, vaikka melkein tuntuisi pärjäävän ilmankin.

00.00 Oon vaipunut unen ja valveen rajamaille ja hymyilen, kun huomenna ei tarvitse herätä kellon soittoon.