Rollright stones & stratford upon avon

Vielä viimeiset tarinoinnit toissaviikonlopun Cotswolds-reissusta. Viimeksi jäätiin Burfordiin, josta jatkettiin kolmesta eri kivimuodostelmasta koostuvalle monumentille nimeltä Rollright Stones. Kivet oli luultavasti peräisin samoilta ajoilta kuin Stonehenge, mutta ei läheskään yhtä tunnettuja. Tarkkaa syytä näidenkin kivien pystyttämiselle voi vaan arvailla, mutta ilmeisesti ne on saattaneet liittyä druidien muinaisiin rituaaleihin, joita harjoitetaan paikassa muuten edelleen! Tällä kertaa ei satuttu keskelle uhrimenoja, mutta niinkin oli oppaamme mukaan joskus käynyt. Itsekin päästiin kokeilemaan kiviringin mystisiä voimia metallitikkujen avulla, joilla tiedusteltiin eri paikkojen sijaintia. Ainakin ne tiesi, minne meidän bussi oli parkkeerattuna.

Kolmen eri muodostelman nimet olivat King's Stone, King's Men sekä Whispering Knights, ja kaikkiin liittyi, yllätys yllätys, legenda. Sen mukaan mailla ratsasti aikoinaan sotilaineen kuningas, jonka matkanteon paikallinen noita keskeytti. Noita lupasi kuninkaan saavan hallintaansa koko Englannin,  mikäli tämä pystyisi näkemään siltä paikalta aina lähikylään saakka. Kuningas lähti tätä tietenkin yrittämään, mutta epäonnistui tehtävässään, jolloin noita muutti hänet kiveksi (King's Stone). Myös ringissä istuneista sotilaista tuli kiviä (King's Men), samoin kuin vähän syrjemmässä kuninkaansa pään menoksi juonitelleista ritareista (Whispering Knights). 

Kivenmurikoilta suunnattiin vielä päivän viimeiseen kohteeseen eli Stradford upon Avoniin. Kyseinen paikka olikin mulle jo entuudestaan tuttu, ja viime visiitistä löytyy juttua täältä, jos jota kuta kiinnostaa. Viime kerralla en ehtinyt käydä Shakespearen vaimon Anne Hathawayn mökillä, mutta nyt tuli sekin nähtyä.

Kannatti hytistä kolea aamupäivä nahkatakissa, jossa tuli kuin tulikin lopulta kuuma. Rakastan kevättä!

Burford

Minster Lovellista jatkettiin Burfordiin, joka vastaa asukasluvultaan aika lailla ensin mainittua, mutta kantaa kuitenkin kylän sijaan titteliä kaupunki siellä viikottain pidettävien markkinoiden ansiosta. Burfordin läpi kulkee Lontoosta alkava vilkasliikenteinen A40-tie, minkä vuoksi kaupunki ei tuntunut kovinkaan rauhaisalta, vaikka tyypillinen Cotswoldsin maalaiskaupunki onkin.

Saimme kierrellä Burfordissa vapaasti tunnin, ja siinä ajassa ehdin tutustua lähinnä paikalliseen kirkkoon, joka oli jossain välissä toiminut hetken myös vankilana. Siltä ajalta on vissiin edelleen olemassa kaiverruksia ja graffiteja, jotka ei omaan silmään sattuneet. Korkealta kirkon seinästä löysin kuitenkin erikoisen kaiverretun kiven, Epona Stonen. Kiven alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta rohkeimpien arvioiden mukaan se saattaisi olla jopa 160-luvulta ja esittää roomalais-kelttiläistä hevosten suojelijajumalatarta.

Kirkkomaalle on haudattu muuan Sir Lawrence Tanfield aka Burfordin vihatuin mies. Menestyksekäs ura lain saralla ja suhteet korkea-arvoisiin henkilöihin saivat Tanfieldin ilmeisesti nostamaan itsensä vähän turhan korkealle jalustalle ja suhtautumaan muihin kyläläisiin julmasti. Myös hänen vaimonsa oli kuuleman mukaan varsin epäoikeudenmukainen, ja otti vastaan lahjuksia, joita vastaan vaikutti miehensä päätöksiin. 

Huhujen mukaan pariskunnan kuoltua näiden henget jäivät lentelemään kaupungin ylle ja langettivat kirousta, minkä vuoksi ne manattiin lasipulloon, joka viskattiin Burfordin laitamilla virtaavaan Windrush-jokeen. Ilmeisesti tarpeeksi taikauskoiset kaupunkilaiset heittävät edelleen kuivan kauden aikana ämpäreittäin vettä jokeen, ettei se kuivuessaan vapauttaisi Tanfieldien haamuja.

Että sellainen paikka se, myöhemmin luvassa lisää legendoja liittyen monumenttiin nimeltä Rollright Stones!

Minster lovell

Viime lauantaina tour bus suuntasi yhdeksän aikoihin kohti Cotswoldsin rauhaa ja hiljaisuutta. Kyseessä on yksi Iso-Britannian AONB-alueista (Area of Outstanding Natural Beauty), joka sijaitsee aika lailla Englannin sydämessä. Cotswoldsille tyypillistä on vehreät kukkulat, pellot ja historialliset pikkukylät, joiden talot on rakennettu paikallisesta maasta louhitusta kullankellertävästä kivestä. Keskiajalla alueen pääelinkeinona toimi villantuotanto, ja nytkin niityillä näkyi jonkun verran lampaita karitsoineen. Tänä päivänä ihmiset hankkii tuolta lähinnä kakkoskoteja ja eläkepäivien asuntoja, enkä kyllä ihmettele miksi.

Päivän ensimmäinen pysäkki oli reilun tuhannen asukkaan perienglantilainen kylä Lovell Minster. Sai paikalliset vähän ihmeteltävää, kun paikalle pamahti aamutuimaan yli neljänkymmenen turistin sekalainen joukko. Huomattavasti antoisampaa olisi ollut kierrellä itsekseen, vaan minkäs teet, kun tuonne ei ihan niin vaan julkisilla pääsekään. Idyllisiä kuvia pikkuteistä niitä reunustavine mökkeineen ei siis juuri ole, kun lähes jokaiseen ruutuun ehti eksyä jokunen ei-toivottu harhailija.

Pysähdyksen pääsyy oli yllä näkyvä Minster Lovell Hall. 1400-luvulla rakennettu kartano oli aikanaan ilmeisesti varsin komea ilmestys, mutta viimeisten asukkaiden hylättyä sen kolmisensataa vuotta sitten paikka oli lievästi sanottuna päässyt rapistumaan.

Oppaallamme oli kerrottavanaan useampikin legenda kartanon historiasta, jotka ajattelin jakaa myös teidän kanssanne, koska kukapa ei kunnon kummitusjuttuja rakastaisi! Yksi taru koski talon ensimmäisen herran, William Lovellin, tytärtä, joka oli naimisiin päätyessään vasta 12-vuotias. Näin ollen oli ihan ymmärrettävää, että hän ryhtyi omissa hääjuhlissaan piilosleikkiin. Nuori morsian keksi lopulta sen verran hyvän piilon, että hänet löydettiin vasta useita vuosia myöhemmin - luurankona puisesta kirstusta. Kannen lukko oli ilmeisesti loksahtanut kiinni ja vanginnut tytön arkkuun. Huhujen mukaan raunioissa vaeltelee edelleen häämekkoon pukeutunut pikkytytön haamu.

Toinen taru kertoi talon viimeisestä valtiaasta, Francis Lovellista, joka menetti tiluksensa Battle of Bosworth -nimisessä taistelussa. Legendan mukaan hän kuitenkin palasi kaikessa hiljaisuudessa Minster Lovell Halliin, ja eli salaisessa huoneessa, jonne uskollinen palvelija toimitti ruokaa. Muutaman vuoden jälkeen palvelija kuoli yllättäen, ja koska kukaan muu ei tiennyt kartanon viimeisen omistajan olinpaikasta, nääntyi tämä kammioonsa. Raunioista on oikeastikin löydetty miehen luuranko, joskaan sen alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Ehkä se olikin edesmennyt Francis Lovell, jonka haamu jäi pitämään seuraa nuorelle morsiamelle.

Hurjista huhuistaan huolimatta kylä oli uneliaan rauhallinen, ja olisin mielelläni jäänyt lounaalle paikalliseen pubiin, ellei olisi ollut aika suunnata kohti päivän seuraavaa kohdetta, josta kertoilen lisää huomenna!