tiistai 24. toukokuuta 2016

I wanna free fall out into nothin', oh I'm gonna leave this, this world for a while.

Kävin tänään istumassa saman pääsykokeen kolmatta vuotta peräkkäin, ja kokemus oli tällä kertaa aika erilainen verrattuna edellisvuosiin. Salijako oli tuttua kauraa, ja viime hetken paniikkilukijoita kävi lähinnä sääliksi, kun itse tyydyin näpräämään puhelinta. Vaikka hermot olikin pilanneet yöunet, pysyi ne itse paperia täytellessä yllättävän rautaisina. Kysymykset tuntui melkeinpä helpoilta, kun materiaalit alkaa tässä vaiheessa olla pinttyneet pääkoppaan sanatarkasti. Tein jälleen kerran parhaani, ja tällä kertaa pelättyä paperinivaskaa palauttaessani musta tuntui, että se vihdoin riitti.

Olin etukäteen suunnitellut korkkaavani kokeen jälkeen kuoharipullon ja paistattelevani päivää vapaudenhurmassani, mutta kotiin astellessa olo oli lähinnä kuin rusinaksi käpristyneellä viinirypäleellä. Vaikka en tietoisesti juuri stressannutkaan itse pääsykoetta, kyllä se ilmeisesti silti varjosti koko ajan taustalla. Paineet sisäänpääsystä oli ei-halutun välivuoden jälkeen kovemmat kuin koskaan, ja kyllähän sen eteen tuli sitten huhkittuakin. Saas nähdä miten kauan energialeveleillä kestää palata normaalitasoilleen. Just nyt ei tee yhtä kovasti mieli mitään muuta kuin nukkua viikko putkeen. Onneks on loma, ah.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Summer loving, having a blast.

Nyt kun on saatu taas reissupostaukset pois alta, niin siirrytäänpä taas nykyaikaan. Kevät on noudattanut pitkälti samaa kaavaa kuin edellisinäkin vuosina. Kolmannet pääsykokeet häämöttää parin viikon päässä eli alan olla jo aika konkari koesalissa... Poikkeuksena edellisiin vuosiin mulla on nyt ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että oon oikeilla jäljillä enkä vaan hakuampumassa. Nelisen kuukautta Kuopiossa asuttuani elämä alkaa olla vakiintunut tänne, ja kaukokaipuu tuntuu vähitellen asettuvan. Tällä hetkellä suurimpana tavoitteena onkin saada ensi syksylle opiskelupaikka täältä, ja panna piste tälle välielämälle. 
Pänttäämistä lukuunottamatta nää kevätkuukaudet on olleet oikeastaan aika epätavallisia. Oon erakoitunut aika lahjakkaasti tänne kotikolooni, koska sosialisointiin tarvittavaa ylimääräistä energiaa ei juuri ole ollut. Yllättävän harvassa on kuitenkin olleet ne hetket, kun oon tuntenut oloni yksinäiseksi. Muun maailman menosta loitontuminen on ruokkinut mun pitkään horrokseen vaipunutta luovaa puolta, ja oon piirtänyt ja kirjoittanut enemmän kuin parin viime vuoden aikana yhteensä. Oman pään sisässä eläminen on toisinaan uhannut verottaa opiskeluihin keskittymistä, mutta onneksi kesä häämöttää jo, ja näillä näkymin vietän sen lomaillen. Toivottavasti luomisen vimma jatkuu silloinkin, ja saan tuijottaa wordia tai luonnoslehtiön sivuja vaikka vuorokauden ympäri, jos siltä tuntuu.
En mie kuitenkaan ihan täysin erakko vielä ole, vaan oon palannut ihmisten keskuuteen aina silloin tällöin. Pari viikkoa sitten käväisin taas Savonlinnan kamua moikkaamassa, ja oli oikein onnistunut pitkä viikonloppu! Vietettiin leffailtaa, retkeiltiin Sulosaaressa, nautittiin brunssipöydän antimista ja pistettiin tanssijalalla koreasti yön pikkutunneilla. Viihteellä ollessamme törmättiin myös täysin sattumalta mun serkkuun, pieni maailma!
Äitienpäiväviikonloppu pakotti taas palaamaan hetkeksi Joensuuhun, jossa pääsin preppaamaan kemiaa kaverin äidin opissa. Terassikausikin tuli avattua Jokiasemalla. Vaikka takki jäi vielä harteille, oli viipyilevässä auringonlaskussa selvä lupaus kesästä. Niin se vaan taittuu tämäkin talvi.
Eilen kärvistelin vielä pienimuotoisen sukukokouksen kakkukekkereineen, jonka jälkeen karkasin takaisin Kuopioon. Tänään lähti käyntiin toiseksi viimeinen viikko ennen pääsykoetta, mutta stressilevelit on pysyneet yllättävän matalina. Tällä hetkellä lähinnä kyllästyttää saman materiaalin uudelleen ja uudelleen selaus. Mutta enää 14 päivää ja se on sitten siinä taas tän kevään osalta, maltan tuskin odottaa!

tiistai 3. toukokuuta 2016

As truth be told, homecoming never gets old.

Ja tiivistetäänpä vielä viimeiset kolme päivää Englanti-reissusta, että päästään taas nykypäivään! Perjantaiaamu alkoi ruhtinaallisella hostelliaamiaisella eli riisimuroilla ja palalla halvinta mahdollista paahtoleipää. Onneksi edes ateriointiseura oli hyvää, kun eräs australialaispoika uskaltautui juttusille. Matkakokemuksia on aina yhtä hauska vaihtaa, ja mua kiinnostaa hirveästi vertailla omia huomioita Brittien menosta muiden muualta tulleiden kanssa. 

Sen jälkeen kirjasin itse ulos, jätin laukun päivähoitoon ja metroilin itse Oxford Streetille. En oo oikeastaan sitten viime kesän juuri ostellut vaatteita muualta kuin kirppareilta, koska Suomen valikoimat tuntuu nykyään vähän suppeilta, yllätys yllätys. Siispä olin varsin innoissani päästessäni tsekkaamaan brittiläiset suosikkiketjuni. Primarkista tarttui kivojen kesävaatteiden ohella mukaan vakkarituotteet, eyelinerit ja fleecellä verhotut super cozy -sukkahousut, joita ilman en selviäis talvesta hengissä. 
Yllättävän vähän tuli kuitenkin lopulta materiaa matkaan haalittua, koska mielessä oli shoppailun sijaan vähän muuta. Olin nimittäin sopinut perjantaille kauan odotetut treffit host-perheen kanssa, jonka luona majailisin loppureissun. Lopulta päädyinkin odottelemaan laukkuineni bussiasemalle puoltatoista tuntia liian aikaisin milloin saisin hypätä Oxford Tubeen. Matkaan vierähti tavallista pidempi aika, koska moni muukin oli suuntaamassa illaksi kotiin. Päätä särki ja verensokerit oli matalalla, kun en ollut malttanut lounastaakaan missään. En tuntenut itseäni lomailijaksi vaan commuteriksi, joka ei jaksanut turistien ohella innostua Oxfordin veistoksilla koristelluista kivirakennuksista vaan halusi vain mahdollisimman nopeasti perille.
Puoli kuudelta vaihdoin Abingdoniin suuntaavaan double-deckeriin, ja vilkuilin hermostuneena kelloa. Mun oli tarkoitus saapua viimeistään kuudeksi illalliselle enkä lopulta myöhästynyt kuin pari minuuttia. Ovella hostäiti tuli halaamaan, ohjas mut pöydän ääreen ja alettiin heti vaihtaa viime aikojen kuulumisia. Musta tuntui kuin oisin ollut poissa enintään pari viikkoa viiden kuukauden sijaan. Kohta kavereillaan olleet lapset tuli kotiin ja kun hostiskäkin vielä palasi töistä oltiin taas koko porukka koossa. Syötiin fish pieta ja juotiin kunnon siideriä ja mie tajusin, että kaikkein eniten Englannista ikävöin sitä ihan perusarkea tässä perheessä. Jossain vaiheessa puhe kääntyi ensi kesäkuuhun, jolloin host-äiti olisi taas töiden puolesta viikon ulkomailla. Ja kun mulle sitten esitettiin kysymys, tulisinko hoitamaan lapsia tuon viikon ajan suostuin sekuntiakaan empimättä. Illalla nukahdin onnellisempana kuin oon ollut aikoihin.
Lauantai tuntui yhdeltä niistä au pair -aikojen lauantaista, jolloin pysyttelin viikonlopun syystä tai toisesta kotosalla. Aamulla kävi kotikampaaja, ja pääsin eroon venähtäneestä otsatukastani. Sen jälkeen perheen miehet lähti katsomaan futismatsia ja me tytöt käytiin Oxfordissa kahvilla ja shoppailemassa. Kun mun teevarastot oli taas saaneet täydennystä Whittardista ja hostäidin silmälasien sangat oli väännelty miten sattuu Specsaverissä poikettiin meidän vakkariruokakauppa Waitrosessa. Kiikutin kärryihin tavaroita ostoslistasta, ja huomasin pinaatin löytyvän edelleen toisesta hyllyväliköstä ja viinien viimeisestä.
Kotona kukin puuhaili sulassa sovussa omiaan. Host-tyttö tehtaili mehujäitä, äiti selaili Netflixiä, matsista palanneet pojat hakkasi matopeliä ja minä räpelsin tyytyväisenä puhelinta salamannopeasta internet-yhteydestä nautiskellen. Illallisen jälkeen tyttö toivoi, että oltaisiin tehty keksejä, joita leivoin toisinaan au pairina ollessani. No, ei muuta kun tuumasta toimeen! Siinä aineksia mittaillessa ja ympäri kyökkiä hyöriessä tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän mitä teen, vaikkei perheen uuden talon keittiö ehtinytkään ihan tuiki tutuksi ennen paluumuuttoani tulla. Tyttö liukeni taas tapansa mukaan paikalta taikinan valmistuttua nuolemaan kulhoa, mutta ex-au pair hoiteli siivouksen enemmän kuin mielellään. Hassua, miten jotkut kauan sitten omaksutut roolit istuu edelleen niin hyvin, että niihin palaa saumattomasti aina tilaisuuden tarjoutuessa. Maistelijoilta saadut kehutkin lämmitti yhtä paljon kuin aina ennenkin.
Sunnuntai valkeni aivan liian aikaisin. Aamupalan jälkeen lähdettiin käymään Harcourt Arboretumissa, jossa olinkin itse jo aiemmin vieraillut viime kesänä. Oli kuitenkin kiva nähdä paikka myös keväällä, jolloin blue bell -kukkaset värjäsi metsän pohjan syvän siniseksi. Mailla käyskentelevät riikinkukotkin oli kuvauksellisella tuulella ja esitteli pyrstösulkiaan. 

Kotona lounastettiin ja tehtiin taas kukin omia juttujamme. Yritin ottaa ilon irti viimeisistä tunneista, jotka sain viettää saman katon alla ihmisten kanssa, joista tykkään ihan liikaa. Illalliseen mennessä olo alkoi kuitenkin olla aika maansa myynyt. Luulisi, että lähtö kävisi helpommaksi, kun sen on tehnyt tarpeeksi monta kertaa, mutta ei, aina se on yhtä kamalaa. Lohdutukseksi katseltiin jo sopivia lentoja kesäkuulle, ja tulevan jälleennäkemisen turvin sainkin pidettyä itseni kasassa hyvästien ajan. Bussissa vedin hupun silmille ja huokaisin helpotuksesta, kun taskusta löytyi paketti nenäliinoja. Vietin unettoman yön yhdessä Lontoon hostelleista, ja lensin aikaisin seuraavana aamuna takaisin Suomeen.

Olin koko alkuvuoden hinkunut kovasti Britteihin, ja vaikka olikin hirmu hyvä käväistä taas siellä poikkesi tää reissu jotenkin aiemmista. Ruoho aidan toisella puolella ei enää näyttänytkään niin vihreältä kuin aiemmin. Ehkä mun honey moon phase alkaa vihdoin olla lopuillaan tai sitten oon kuin oonkin alkanut taas löytää paikkani Suomen puolella. Jälkimmäiseen viittaisi ainakin se, että kärsin post holiday -masennuksesta ainoastaan viikon päivät, jonka jälkeen arki jatkui tutuissa uomissaan. Asiaa saattoi tosin helpottaa se, että sain kirjata kalenteriin seuraavat lennot jo kuukauden päähän.