As truth be told, homecoming never gets old.

Ja tiivistetäänpä vielä viimeiset kolme päivää Englanti-reissusta, että päästään taas nykypäivään! Perjantaiaamu alkoi ruhtinaallisella hostelliaamiaisella eli riisimuroilla ja palalla halvinta mahdollista paahtoleipää. Onneksi edes ateriointiseura oli hyvää, kun eräs australialaispoika uskaltautui juttusille. Matkakokemuksia on aina yhtä hauska vaihtaa, ja mua kiinnostaa hirveästi vertailla omia huomioita Brittien menosta muiden muualta tulleiden kanssa. 

Sen jälkeen kirjasin itse ulos, jätin laukun päivähoitoon ja metroilin itse Oxford Streetille. En oo oikeastaan sitten viime kesän juuri ostellut vaatteita muualta kuin kirppareilta, koska Suomen valikoimat tuntuu nykyään vähän suppeilta, yllätys yllätys. Siispä olin varsin innoissani päästessäni tsekkaamaan brittiläiset suosikkiketjuni. Primarkista tarttui kivojen kesävaatteiden ohella mukaan vakkarituotteet, eyelinerit ja fleecellä verhotut super cozy -sukkahousut, joita ilman en selviäis talvesta hengissä. 

Yllättävän vähän tuli kuitenkin lopulta materiaa matkaan haalittua, koska mielessä oli shoppailun sijaan vähän muuta. Olin nimittäin sopinut perjantaille kauan odotetut treffit host-perheen kanssa, jonka luona majailisin loppureissun. Lopulta päädyinkin odottelemaan laukkuineni bussiasemalle puoltatoista tuntia liian aikaisin milloin saisin hypätä Oxford Tubeen. Matkaan vierähti tavallista pidempi aika, koska moni muukin oli suuntaamassa illaksi kotiin. Päätä särki ja verensokerit oli matalalla, kun en ollut malttanut lounastaakaan missään. En tuntenut itseäni lomailijaksi vaan commuteriksi, joka ei jaksanut turistien ohella innostua Oxfordin veistoksilla koristelluista kivirakennuksista vaan halusi vain mahdollisimman nopeasti perille.

Puoli kuudelta vaihdoin Abingdoniin suuntaavaan double-deckeriin, ja vilkuilin hermostuneena kelloa. Mun oli tarkoitus saapua viimeistään kuudeksi illalliselle enkä lopulta myöhästynyt kuin pari minuuttia. Ovella hostäiti tuli halaamaan, ohjas mut pöydän ääreen ja alettiin heti vaihtaa viime aikojen kuulumisia. Musta tuntui kuin oisin ollut poissa enintään pari viikkoa viiden kuukauden sijaan. Kohta kavereillaan olleet lapset tuli kotiin ja kun hostiskäkin vielä palasi töistä oltiin taas koko porukka koossa. Syötiin fish pieta ja juotiin kunnon siideriä ja mie tajusin, että kaikkein eniten Englannista ikävöin sitä ihan perusarkea tässä perheessä. Jossain vaiheessa puhe kääntyi ensi kesäkuuhun, jolloin host-äiti olisi taas töiden puolesta viikon ulkomailla. Ja kun mulle sitten esitettiin kysymys, tulisinko hoitamaan lapsia tuon viikon ajan suostuin sekuntiakaan empimättä. Illalla nukahdin onnellisempana kuin oon ollut aikoihin.

Lauantai tuntui yhdeltä niistä au pair -aikojen lauantaista, jolloin pysyttelin viikonlopun syystä tai toisesta kotosalla. Aamulla kävi kotikampaaja, ja pääsin eroon venähtäneestä otsatukastani. Sen jälkeen perheen miehet lähti katsomaan futismatsia ja me tytöt käytiin Oxfordissa kahvilla ja shoppailemassa. Kun mun teevarastot oli taas saaneet täydennystä Whittardista ja hostäidin silmälasien sangat oli väännelty miten sattuu Specsaverissä poikettiin meidän vakkariruokakauppa Waitrosessa. Kiikutin kärryihin tavaroita ostoslistasta, ja huomasin pinaatin löytyvän edelleen toisesta hyllyväliköstä ja viinien viimeisestä.

Kotona kukin puuhaili sulassa sovussa omiaan. Host-tyttö tehtaili mehujäitä, äiti selaili Netflixiä, matsista palanneet pojat hakkasi matopeliä ja minä räpelsin tyytyväisenä puhelinta salamannopeasta internet-yhteydestä nautiskellen. Illallisen jälkeen tyttö toivoi, että oltaisiin tehty keksejä, joita leivoin toisinaan au pairina ollessani. No, ei muuta kun tuumasta toimeen! Siinä aineksia mittaillessa ja ympäri kyökkiä hyöriessä tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän mitä teen, vaikkei perheen uuden talon keittiö ehtinytkään ihan tuiki tutuksi ennen paluumuuttoani tulla. Tyttö liukeni taas tapansa mukaan paikalta taikinan valmistuttua nuolemaan kulhoa, mutta ex-au pair hoiteli siivouksen enemmän kuin mielellään. Hassua, miten jotkut kauan sitten omaksutut roolit istuu edelleen niin hyvin, että niihin palaa saumattomasti aina tilaisuuden tarjoutuessa. Maistelijoilta saadut kehutkin lämmitti yhtä paljon kuin aina ennenkin.

Sunnuntai valkeni aivan liian aikaisin. Aamupalan jälkeen lähdettiin käymään Harcourt Arboretumissa, jossa olinkin itse jo aiemmin vieraillut viime kesänä. Oli kuitenkin kiva nähdä paikka myös keväällä, jolloin blue bell -kukkaset värjäsi metsän pohjan syvän siniseksi. Mailla käyskentelevät riikinkukotkin oli kuvauksellisella tuulella ja esitteli pyrstösulkiaan. 

Kotona lounastettiin ja tehtiin taas kukin omia juttujamme. Yritin ottaa ilon irti viimeisistä tunneista, jotka sain viettää saman katon alla ihmisten kanssa, joista tykkään ihan liikaa. Illalliseen mennessä olo alkoi kuitenkin olla aika maansa myynyt. Luulisi, että lähtö kävisi helpommaksi, kun sen on tehnyt tarpeeksi monta kertaa, mutta ei, aina se on yhtä kamalaa. Lohdutukseksi katseltiin jo sopivia lentoja kesäkuulle, ja tulevan jälleennäkemisen turvin sainkin pidettyä itseni kasassa hyvästien ajan. Bussissa vedin hupun silmille ja huokaisin helpotuksesta, kun taskusta löytyi paketti nenäliinoja. Vietin unettoman yön yhdessä Lontoon hostelleista, ja lensin aikaisin seuraavana aamuna takaisin Suomeen.

Olin koko alkuvuoden hinkunut kovasti Britteihin, ja vaikka olikin hirmu hyvä käväistä taas siellä poikkesi tää reissu jotenkin aiemmista. Ruoho aidan toisella puolella ei enää näyttänytkään niin vihreältä kuin aiemmin. Ehkä mun honey moon phase alkaa vihdoin olla lopuillaan tai sitten oon kuin oonkin alkanut taas löytää paikkani Suomen puolella. Jälkimmäiseen viittaisi ainakin se, että kärsin post holiday -masennuksesta ainoastaan viikon päivät, jonka jälkeen arki jatkui tutuissa uomissaan. Asiaa saattoi tosin helpottaa se, että sain kirjata kalenteriin seuraavat lennot jo kuukauden päähän.