Ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita

Nyt mahtuu kyllä taas viime syksyisen kuulumispostauksen ja tämän päivän väliin kokonainen ihmiselämä. Mistähän mä edes aloittaisin? No ehkä siitä melkein vuoden takaisesta syksystä sitten. Elokuussa starttasi tosiaan viimeinen vuosi farmaseuttiopintoja, joka näytti kurssien osalta pelottavan autiolta. Pakollisia oli pari hassua, ja valinnaisistakin olin jo ehtinyt haalia sen verran opintopisteitä, ettei niitä ollut oikein nimeksikään. Mutta oli siinä tietenkin se iso K eli kandi. Tai no, eihän sekään graduun verrattuna ollut työ eikä mikään. Tai ei olisi ollut, ellen olisi paisuttanut sitä lähes gradun laajuiseksi... Mutta omistetaanpa sille ihan oma kappaleensa vähän myöhemmin.

Opintojen rentous antoi mahdollisuuden ottaa kaiken ilon irti mahdollisesti viimeisestä syksystä opiskelijana, ja sen suomista iloista. Ja monessa olinkin mukana! Oli sitsejä, beerpong turnajaisia, Tahkon reissua, risteilyä ja vujut. Vaikka kaikki yksityiskohdat näistä ei ihan veitsenteräviä olekaan, niin ne, mitkä on jääneet mieleen, tulee varmasti lämmittämään sen perukoita päivien päähän. On tää ollut hienoa aikaa.

Mutta eihän se syksy pelkkää hurlumheitä tietenkään ollut, ehei. Marras-joulukuussa en oikeastaan muista muuta tehneenikään kuin tuijottaneeni silmät ristissä PubMediä ja Wordia. Mulla ei lopputyön kanssa ollut sitä ongelmaa, ettenkö olisi saanut aiheesta tarpeeksi irti. Oikeastaan se oli vähän päinvastoin, aihe vei niin mennessään, että upposin siihen vähän tarpeettomankin syvällisesti ohjeistettuun laajuusvaatimukseen nähden. Mutta mikäs siinä yli sadan lähteen kanssa taiteillessa, kun kaksikymmentäkin olisi kuulemma riittänyt... Kyllähän ne viimeiset viikot ennen deadlinea oli vähän puuduttavaa naputella näppäimistöä aamukuudesta iltayhdeksään, mutta hei kyllä se mun kandi ihan ajallaan valmistui!

Joululoman sainkin sitten pitkälti ihan oikeasti lomailla. Ja loman tarpeessa kyllä olinkin. Vanha huonon päivän tuttuni unettomuus hiippaili tai ennemminkin rysähti taas osaksi elämääni syksyn tiimellyksissä, ja pysytteli sinnikkäästi rinnalla koko lopputyöprosessin ajan. Nyt kun pahin on ollut jo pidemmän aikaa takana päin, on vaikeaa edes palautella mieleen, miten vaikeaa eläminen ja oleminen tuolloin oli. Joulomalla nukuin kuitenkin porukoiden luona ensimmäistä kertaa ruhtinaallisia seitsemän tunnin yöunia sitten lokakuun. Ehkä osittain sen takia viihdyinkin Joensuussa useamman viikon, mitä ei ole tapahtunut sitten pesästä lennon.

Vuoden vaihteen jälkeen suoritin vielä yhden kurssin loppuun, ja menin lopputyöseminaarisuon yli niin että heilahti. Olo viimeisten, hyvin tutuiksi käyneissä luentosaleissa vietettyjen päivien jälkeen oli ennen kaikkea epäuskoinen. Vastahan me aloitettiin pieninä fuksipalleroina, ja nyt ollaan olevinaan toista opetusapteekkiharjoittelua vaille valmiita farmaseutteja?! Mulla on ollut suuri kunnia olla opiskeluajat osa hirmu hyvähenkistä porukkaa, jonka letkautukset on pelastaneet pisimmätkin 8-16 päivät ja tenttituskat. Tuun varmasti jossain vaiheessa kirjoittamaan ihan oman postauksensa siitä, miten paljon oon rakastanut mun elämää yliopisto-opiskelijana, joten sanon tässä vaiheessa vaan, että oon äärettömän onnellinen, että pystyin nauttimaan meidän potkijaisista täysin (alkoholinhuuruisin) siemauksin, vaikka haikeus olikin vahvasti läsnä.

Heti kun meidät oltiin saatu potkittua yliopistolta tie vei Mikkeliin, jossa aloitin viimeisen opintoihini kuuluvan harjoittelun keskussairaalalla. Ensimmäisen harjoittelunihan mä tein perinteisesti avoapteekissa, jota en kuitenkaan työympäristönä kokenut täysin omakseni. Ennemminkin jäi vähän sellainen fiilis, että en mä tätä kyllä koko loppuelämääni haluaisi tehdä. Sairaalafarmasia oli kiinnostanut mua enenevissä määrin opintojen edetessä, ja olinkin tosi helpottunut, kun onnistuin nyt saamaan harkkapaikan sairaalapuolelta. Toivoin, että se ois enemmän mun juttu. 

Eka päivä jännitti ihan kamalasti, mutta onneksi mut otettiin lämpimästi vastaan, ja perehdytys työtehtäviin saattoi alkaa hyvissä merkeissä.  Ensimmäiset viikkoni vietin lääkkeiden toimituksessa, jotta sain tilaisuuden ottaa haltuuni sairaala-apteekissa käytetyt tietojärjestelmät. Tilauksia keräillessä tulivat tutummiksi myös tuotteet, ja niiden säilytyspaikat. Valmistevalikoima tuntui jännittävältä infuusionesteineen ja injektiopulloineen, mutta osui käteen myös avoapteekista tuttua perus Buranaa. Seuraavien viikkojen aikana perehdyin galeeniseen lääkkeenvalmistukseen ja sytostaattiannosten tekoon. Etenkin sytostaattien käsittely aiheutti aluksi selvää vakavoitumista, mutta muutaman päivän ajan kokeneempien työskentelyä seurattuani ja kuivaharjoiteltuani huomasin jo itsekin hapuilevani ruiskua käsiini. Fluorourasiilista se sitten lähti, ja kun sitä oli seurannut tusina muita vastaavaan tyyliin tehtailtuja laimennoksia, ei lievää jännityksen aiheuttamaa käsien tärinää enää ollut havaittavissa. Mähän osaan!

 

Useamman viikon alakerran lääkevalmistuslaboratorion uumenissa vietettyäni oli aika palata maan pinnalle ja hypätä osastofarmasian pyörteisiin. Jakson aikana seurasin osastofarmaseutin työskentelyä kahdella eri osastolla, joista toisella rooli oli enemmän logistinen ja toisella enemmän kliinisen farmasian palveluihin painottuva. Lisäksi osallistuin osastofarmasian kevätkoulutuspäivään, Lääkehoidon päivän järjestämiseen ja tutustuin matalan kynnyksen terveyspalveluita tuottavan Omatori-konseptin farmaseutin toimenkuvaan. 

Parhaiten mieleen tältä jaksolta jäivät farmaseuttien antamat potilasneuvonnat osastoilla. Tää oli myös  mun ensikosketus asiakkaiden kanssa toimimiseen sitten avoapteekissa työskentelyn. Tällainen osastolla suoritettu potilasneuvonta tuntui tosi erilaiselta verrattuna reseptitiskin takaa annettuun ohjeistukseen. Farmaseutin oli mahdollista perehtyä paremmin potilaan taustoihin potilastietojärjestelmän kautta, ja valmistautua neuvonnan antamiseen etukäteen varaamalla materiaalia ja korostamalla keskeiset kohdat. Itse neuvontatilanteet olivat pääosin kiireettömiä, ja potilaat huomattavasti vastaanottavaisempia kuin olin avoapteekissa toimiessani saanut tottua. Näin annetusta lääkeinformaatiosta jäi luottavaisempi tunne siitä, että potilas keskittyi kuuntelemaan, ja farmaseutti vastaavasti ehti ja muisti antaa potilaalle riittävästi opastusta, jolloin tämä todennäköisemmin myös käytti lääkkeitään oikein.

Talvi taittui kevääksi ja osastojaksoni jälkeen harjoittelin vielä pari viikkoa aseptista lääkkeenvalmistusta ja syvensin taitojani sytostaattien käyttökuntoon saattamisessa. Siinä missä ensimmäinen apteekkiharjoittelu herätti ristiriitaisia ajatuksia ja kysymyksiä, antoi tämä toinen harjoittelu vastaukset vieden pohjan mieleen hiipineeltä epäilykseltä. Yhtenäkään päivänä koko kolmen kuukauden harjoittelujakson aikana musta ei tuntunut, että olisin töissä. Tästä vois todeta, että onnistuin joko laiskottelemaan oikein huolella tai löysin kutsumukseni. Uskaltaisin väittää kyseen olleen viimeksi mainitusta. Sairaala-apteekki on ollut mun omalle persoonalle ja ammatillisille näkemyksille avoapteekkia sopivampi ympäristö, jossa oon päässyt toteuttamaan ammattiani haluamallani tavalla. Oon sittenkin päätynyt oikeelle alalle, jee!

7.5.2019 sain valmiin tutkintotodistukseni ja viikon päästä siitä olin jo Valviran laillistama farmaseutti. En kuitenkaan ehtinyt pysähtyä kylpemään tämän virstanpylvään loisteessa, sillä mieltä hallitsi lähestyvä pääsykoe. Aioin vielä kerran käydä kokeilemassa onneani josko saisin farmasian maisterintutkinnon eli proviisorin opinto-oikeuden. Kyseessä ei ollut ensimmäinen, toinen, kolmas eikä neljäskään hakukerta, vaan viidettä kierrosta lähdettiin vetämään. Toiveet ei kaikkien aiempien hylkäyksien jälkeen olleet kovinkaan korkealla, mutta tiesin, että mua ois kaduttanut myöhemmin, jos en ois ees yrittänyt. Nyt sain sentään hakea erillisessä, jo-valmistuneille farmaseuteille tarkoitetussa haussa, eikä tarvinnut mennä kaikille yleisiin pääsykokeisiin. Niihin olin tässä vaiheessa niin kurkkuani myöten täynnä, että olisin varmaan jättänyt hakematta ja kuopannut viimeisetkin haaveet jatko-opinnoista. 

17.5 suuntasin pitkästä aikaa yliopistolle. Ainejärjestön toimistolla kanssahakijoiden kanssa kuumotellessa tuntui siltä, kuin olisi ollut poissa korkeintaan pari viikkoa, vaikka todellisuudessa potkijaisista oli vierähtänyt jo lähes neljä kuukautta. Voi kun saisi nyt kerrankin pidettyä pään kylmänä ja taisteltua läpi siitä saatanan kokeesta, että pääsisi taas ensi syksynä takaisin tänne! 

Ken tästä ovesta käyköön se kaiken toivon heittäköön, oli mun viimeinen ajatus koesaliin astuessani. Ja olihan se taas aika kamalaa. Tai ei ne itse tehtävät mitenkään liian vaikeita olleet, mutta aika tuli pahasti vastaan, mistä syystä pää ei kyllä kovin kauaa kylmänä pysynyt. Parhaani, minkä pystyin siinä tilanteessa tekemään, koin kuitenkin tehneeni viimeiseen minuuttiin asti. Silti olo oli kotiin päästyä muserrettu. Tässä se nyt oli, enää en yritä. Ei tullut musta proviisoria.

Näissä ihanan valoisissa tunnelmissa hyppäsin Oulun junaan. Ja mitä mä Oulussa, eikös mun pitänyt tällä hetkellä asua Mikkelissä? Jotkut vanhat ja uskolliset seuraajat saattaa muistaa, että mun au pair -aikainen host-perhe oli alun perin kotoisin Oulusta. Alkaako kellot jo soida? Jep, tää perhe muutti jo pari vuotta sitten takaisin Suomeen, mutta ei jostain syystä olla saatu aikaiseksi olla enemmän yhteyksissä. Nyt ristesi kuitenkin polut jälleen, ja voi että kun tää heidän kanssaan vietetty viikonloppu tulikin hyvään saumaan. 

Epäonnistuneista pääsykokeista huolimatta mulla oli tän vuoden ehdottomasti paras viikonloppu. Vaikken ollut koskaan vieraillut host-perheeni luona täällä Suomessa, musta tuntui että olisin tullut kotiin. Lapset oli tietysti kasvaneet ihan hirveästi, mutta jotenkin kaikki käyttäytyi toistensa ympärillä niin samaan tapaan kuin ennenkin, että oli vaikea uskoa, että viime näkemisestä oli kulunut melkein kolme vuotta. En ollut koskaan käynyt Oulussa, joten mulle järjestettiin kattava turistikierros kaupungista, minkä lisäksi kävimme Koitelin koskella. Säät oli mahtavat, mutta seura vielä mahtavampaa. Sunnuntai-iltana hyvästeltiin toisemme haikein mielin, mutta luvattiin, että seuraavaan näkemiseen ei mene kolmea vuotta... Näköjään on ihan sama lähteekö tästä perheestä lentokoneella vai junalla, aina se on yhtä vaikeeta.

Nyt olen jatkanut toukokuusta lähtien kesätyöntekijänä täällä samassa apteekissa, jossa harjoittelinkin. Teen vuoroviikoin sytostaatteja ja lääkkeentoimitusta, mikä sopii mulle oikein hyvin, koska näihin työnkuviin olen saanut kattavimman perehdytyksen. Kellon soidessa 5.50 aamulla on ensimmäiset minuutit vähän nihkeä olo, mutta kyllä töihin on edelleen joka päivä mukava saapua. Juhannuksen tienoilla sain minikesälomankin, vaikken sellaisen tarpeessa oikeastaan ollutkaan, joten entistä virkeimmin mielin jatkuu hommat.

Viimeinen viikko on kulunut opintopolkua pahimmillaan kymmenen minuutin välein kytätessä. Olen halunnut vain mahdollisimman nopeasti saada varmuuden siitä, etten ole päässyt kouluun, jotta pääsen suunnittelemaan mitä teen elämälläni kesätöiden loppuessa. Duunitori on kyllä ollut jo ahkerassa kyttäyksessä sekin, kun tätä farmaseutin duunia nyt vaikutti olevan luvassa eläkeikään asti. Toissapäivänä kirjauduin jälleen ruokatunnilla hakemuksiini odottaen tuttua 'opiskelijavalinta kesken' -tekstin aiheuttamaa turhautumisentunnetta. Tällä kertaa vastassa ei ollutkaan turhautumista, vaan jotain ihan muuta.

Itkin ja tärisin koko puolen tunnin taukoni palaten minuutin välein tuijottamaan yllänäkyvää ilmoitusta. Nyt tästä hetkestä on kulunut jo pari päivää, mutta edelleen mua alkaa itkettää kun katson tätä kuvankaappausta. Tää. Merkitsee. Mulle. Niin. Paljon. Luojan kiitos yritin vielä kerran.