Hyvää alkanutta vuotta 2023! Tavoitteellisuuden tavoittelijana olen laatinut tällekin vuodelle useamman päämäärän, joista keskeisin on työn, opiskelun ja vapaa-ajan selkeämpi erottelu toisistaan. Viime vuosi meni nimittäin vähän niin, että toinen käsi oli aina vähintäänkin henkisesti tietokoneen näppäimistöön liimattuna, valmiina tykittämään gradua, laatimaan muistiinpanoja tai päivittämään työpaikan toiminta-ohjeita. Tarkemmin ajatellen vastaavan suuntaisesti on mennyt aika moni edeltävä vuosikin. Urakehitys ja tähän läheisesti liittyvät projektit ovat ohjanneet olemista, ja mahdollistaneet jatkuvassa liikkeessä pysymisen, kun paikalleen ei ole uskaltanut jäädä.
Se reilu viikko, jonka vietin viime elokuussa Englannissa, ja josta olen tännekin vähän kirjoitellut, on ollut niitä harvoja ajanjaksoja, joina en ole aktiivisesti pyrkinyt mitään päämäärää kohti. Tai no, olihan tarkoituksenani päästä paikoista a paikkoihin b, mutta reittejä ei ollut ennalta määrätty ja niiden varrella oli suotavaakin pysähdellä. Lake Districin ylänköjä valloittaessani pääsin pitkästä aikaa hetkellisesti mielentilaan, jossa pisimmälle viety ajatukseni oli se, mihin jalkani seuraavaksi asettaisin.
Samoihin aikoihin, kun tämä arjen pyörteistä saatu hengähdystaukoni ulkomailla tuli päätökseensä, päättyi myös toinen vähän pitempi matka, kun minusta tuli syyskuussa laillistettu proviisori. Vaikka tunsinkin ylpeyttä ja helpotusta kyseisen merkkipaalun saavuttamisesta oli minulla jo kiire pyyhältää kohti seuraavaa. Olin itse asiassa jo pari kuukautta ennen valmistumistani hakeutunut täydennyskoulutukseen, johon paloin halusta päästä panostamaan heti gradusta eroon päästyäni. Samaan aikaan minusta tuli myös työyksikköni vastuufarmaseutti, mikä toi mukanaan entistä mielekkäämpiä työhtehtäviä, joista ei tahtonut päästää irti työajan päätyttyäkään. Vapaa-aikaa, josta olin 16-20 tuntia graduni parissa vietettyjen viikonloppujen lomassa haaveillut, oli siis edelleen vaikeaa varata.
Kympin tyttö -syndrooma ja elämässä aiemmin kohdatuista pettymyksistä ammennettu sisu tarpoa eteenpäin ajoivat ja ajavat edelleen vahvasti jatkuvaan liikkeellä pysymiseen, mutta yritän pistää tänä vuonna vähän enemmän hanttiin. Pidän enemmän kuin seitsemän päivää lomaa. Luen hyvällä omalla tunnolla muutakin kuin tieteellistä tekstiä. En kanna töitä kotiin, vaan jätän ne odottamaan seuraavaa arkipäivää. Edistän opintojani sopivissa väleissä, en kaikissa mahdollisissa väleissä.
Siinäpä muutama ajatus siitä, miten toivoisin tämän vuoden kuluvan. Alku ainakin vaikuttaa ihan lupaavalta. Töissä olen tammikuussa tehnyt sen mitä vaaditaan, en enemmän kuin vaaditaan. Opiskellut olen fiiliksen mukaan, enkä yhtäkään kokonaista viikonloppua. Muiden kiireiden keskelle hukkunut saliharrastukseni on saanut uuden jalansijan. Kirjoja olen lukenut/kuunnellut viisi, eikä niistä yksikään ole ollut erityisen tieteellinen, luinpa jopa yhden lastenkirjan! Lomareissuista Cornwalliin ja Skotlantiin haaveilen myös jo kovasti.
Mutta jospa ennen seuraavia reissuja muisteltaisiin vielä muutaman postauksen ajan viime kesän Englanti-visiittiäni. Ensimmäisessä kyseistä reissua käsitelleessä postauksessa avasinkin jo vähän suunnitelmiani risteillä höyrylaivalla tois puol jokkee eli Windermere-järven itäiseltä rannalta länsipuolelle. Läntinen rantaviiva on huomattavasti itäistä rauhallisempaa seutua, koska kyläkeskukset ovat harvemmassa ja ulottuvat kauemmas sisämaalle. Itse olen aiemmin tutustunut west shoreen vierailemalla Claife Viewing Station -näköalapaikalla (click click), jonne pääsin tulloin huokeaan hintaan autolautalla Bowness-on-Windermeren kylästä. Nyt upgreidasin järven ylityskokemuksen tekemällä tämän höyrylaivan kyydissä (ja pulittamalla tästä viisinkertaisen hinnan autolauttamatkaan verrattuna).
Risteilyreittejä on tarjolla useampiakin, joista pisin kiertää koko jorpakon. Itselleni riitti sillä kertaa kymmenen minuutin koukkaus Amblesiden Waterhead-satamasta Wrayn linnalle. Nimestään huolimatta 1840 rakennettu goottilaistyylinen Wray Castle ei ole oikea linna, vaan astetta hulppeampi yksityisasunto. Sen rakennutti eläkepäiviensä iloksi liverpoolilainen kirurgi Dr James Dawson. Ilmeisesti osa asumuksesta on suunniteltu puhtaasti näön vuoksi, eikä
esimerkiksi kaikkiin torneihin ole tehty edes sisäänkäyntiä. Lisäksi
tiluksilta löytyy keinotekoisia raunioita, jotka
ovat eittämättä oiva tunnelman luoja.
Linnan rakentamiseen vaaditut rahat saatiin Dawsonin vaimolle suunnatusta perinnöstä, mutta ilmeisesti pariskunnan maut eivät menneet ihan yksi yhteen, kun vaimo tyrmäsi aikaansaannoksen ensisilmäyksellä, eikä koskaan suostunut asumaan Wrayn linnassa. Petteri Kaniinin äidin, Beatrix Potterin, perheelle paikka sen sijaan kelpasi näiden vuokratessa sitä aikoinaan kesäasunnokseen. 16-vuotiaana Wray Castlessa vietetty kesä jättikin Beatrix Potteriin sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että hän osti myöhemmin lastenkirjoillaan tekemällään voitolla Hill Top -maalaistalon läheisestä kylästä ja suurimman osan Wrayn linnaa ympäröivästä maasta.
Nykyään Wray Castle on National Trustin huomissa ja jyhkeiden kiviseinien sisään kätkeytyvää uniikkia kotia pääsee ihmettelemään reilun viiden punnan sisäänpääsymaksulla. Ulkopuolelta linnaa ja sitä ympäröivää hulppeaa miljöötä saa kuitenkin ihastella ihan ilmaiseksi. Tiluksilla voi muun muassa bongailla erikoisempia puulajeja, kuten mammuttipetäjiä, jättiläispunapuita, neidonhiuspuita ja hopealehmuksia. Lisäksi tarjolla on viehättäviä panoraamanäkymiä Windermere-järvestä useasta eri vinkkelistä.
Linnan neitoa aikani larpattuani lähdin seuraamaan rantaviivaa kohti keskemmällä järveä sijaitsevaa autolauttaa, jolla olin ajatellut palata takaisin vastarannalle. Reitille ei osunut isompia nousuja tai laskuja, ja matkaakin kertyi vain reilut seitsemän kilometriä, mikä tuntui sopivalta palauttelulenkiltä pitempien ja haastavampien patikointien välissä. Wray Castlen pihapiiristä kauemmas päästyäni myös vastaantulijat vähenivät dramaattisesti, ja sain nauttia sateen jäljiltä selkiytyneen kesäillan seesteisyydestä pitkät pätkät keskenäni. Vaan en tiedä oliko kohtalon ivaa vai mitä, mutta heti kun pysähdyin jonnekin keskelle ei mitään lukemaan infotaulua metsän hoidosta porhalsi pyörällään paikalle aksentista päätellen italialaisherra, jonka iskuyritys jäi onneksi kesälomareissuni ainoaksi. What are the odds?
Oli kuitenkin lähellä, ettei iltakävelystäni tullut aiottua pitempi. Autolautalle päästyäni nimittäin selvisi, ettei se ollut ollut toiminnassa useaan tuntiin teknisten ongelmien vuoksi. Kuulostelin tilannetta aikani, mutta kun aluksi kohtaamani pitkä autoletka oli lyhentynyt enää pariin sinnikkääseen odottajaan, alkoi se näyttää aika kehnolta. Autollisilla oli sentään mahdollisuus lähteä kiertämään järvi pitemmän kaavan kautta, mutta omiksi vaihtoehdoikseni jäivät 40 minuutissa seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan lähimpään kylään ja sieltä lähtevään viimeiseen bussiin ehtiminen, 15 kilometrin tallustelu takaisin Amblesideen tai jäätävän summan pulittaminen taksimatkasta. Onnekseni ei lopulta tarvinnut valita näistä, vaan pääsin perille jakamalla taksin kohtuuhintaan samaan pinteeseen joutuneen walesilaisen perheen kanssa.
Loppu hyvin kaikki hyvin siis, mutta seuraavana päivänä pysyttelin kyllä suosiolla varmempien julkisten kulkuyhteyksien tuntumassa...
