Alfred Wainwrightin jalanjäljissä

Vielä riittää yhden postauksen verran pureskeltavaa viime elokuisesta Lake Districin jälleennäkemisestäni. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kerron päivästä, jona pyhiinvaelsin Alfred Wainwrightin viimeiselle leposijalle. Meille suomalaisille Wainwrightin nimi ei todennäköisesti kolisuttele cattle gridiä (liekö kolisuttelee brittimilleniaaleillekaan). Epäilen vahvasti, ettei sen sivuhuomiona muutamaan otteeseen mainitseminen ole jättänyt muistijälkeä myöskään blogini selailijoihin. Niinpä ajattelin hyödyntää mahdollisuutta esitellä kyseisen herran elämää tämän häneen vahvasti linkittyvän kirjoitukseni yhteydessä.

Viimeinen kokonainen päiväni paikassa, jonne näkisin siirtyväni kuolemani jälkeen (jos uskoisin päätyväni taivaaseen tai kuoleman jälkeiseen elämään ylipäänsä) alkoi aamuvarhain matkalla Amblesidesta Keswickiin. Keswickissä vaihdoin kulkuneuvoa double-deckeristä yksikerroksiseen bussiin päästäkseni lopulliseen määränpäähäni. Matka Buttermere- ja Crummock Water -järvien välisellä kaistaleella sijaitsevan pikkuruiseen Buttermeren kylään oli seikkailu itsessään. Ymmärsin pian, miksi kaksikerroksinen bussini ei ollut vienyt minua perille asti. Reitti kulki kapeita, mutkittelevia ja vuoristoratamaisesti käyttäytyviä maalaisteitä pitkin. Jossain kohtaa tunsin vatsanpohjassani jopa sen huvipuistolaitteiden pudotuksista tutun muljahduksen. 

Jännittävän matkanteon jälkeen kehaisin kuskin ajotaitoja ja otin Buttermeren haltuun etsimällä päätepysäkin välittömässä läheisyydessä sijainneen, Wainwrightin muistolle omistetun geokätkön. Buttermeren nimi herättelee itsessäni mielleyhtymän pullantuoksuisesta kotoisuudesta, jossa ei ole voita ja täysmaitoa säästelty. Oikeasti nimi tarkoittaa järveä maitokarjalaitumien äärellä, näin kämäisesti suomennettuna (engl. lake by the dairy pastures). Syrjäisemmän sijaintinsa vuoksi alue on helpommin saavutettavissa olevia järviä huomattavasti rauhallisempi. Aaltoilevaan ja jättimäiseen Windermereen verrattuna myös itse Buttermere-järvi on tyynempi ja kooltaan helpommin hahmotettava. Moottoriveneillä ei ole Buttermerelle asiaa, joten sen puolesta seesteisyys ja luonnonmukaisuus on taattu.

Buttermeren kylähyväsestä (kyläpahasena en suostu sitä nimittämään) löytyy kaksi pientä pubia/hotellia, yksi hostelli, kesäisin toimiva teehuone sekä uuden elämän kylätalona saanut koulu. Lisäksi paikassa pääsee vierailemaan intiimissä St Jamesin kirkossa. Kirkon ikkunoista avautuvat näkymät järvelle ja sen vastarannalla kohoaville vuorille olivat omaan silmääni ylimaalliset. Paljon parempaan paikkaan ei olisi Alfred Wainwrightin muistolaattaa ja muistoporttia (palatkaa postauksen ensimmäiseen kuvaan, niin ymmärrätte mihin viittaan) mielestäni voitu sijoittaa. 

Mutta kuka ihme oikein oli tämä herra A. Wainwright, jota yhtenään name droppaan? No, minäpä kerron lyhyesti sen, mitä tiedän! Alfred Wainwright (1907-1991) oli Englannin Blackburn-tehdaskaupungissa syntynyt ja myöhemmän elämänsä Lake Districin kynnyksellä, Kendalissa, elänyt mies. Parhaiten hänet tunnettaneen käsin kirjoitetusta ja kuvitetusta kirjasarjastaan A Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Seitsemän teoksen kokoelman valmiiksi saattamiseen kului 13 vuotta, joiden aikana Wainwright valloitti 214 kansallispuistossa kohoavista vuorista. Ainutlaatuisten teostensa sijaan Wainwrightista teki legendan kuitenkin mielestäni hänen päättymätön rakkautensa Lake Districin kansallispuistoon. Mies itse kuvasi kirjojaan raukkauskirjeekseen Englannin järvialueelle.

Lapsuutensa Wainwright vietti tosiaan Blackburnissa, jossa hänen odotettiin muiden alueen nuorten tapaan päätyvän työläiseksi puuvillatehtaaseen. Wainwright ei tällaisesta tulevaisuudesta kuitenkaan perustanut, vaan opiskeli ahkerasti tullen luokkansa parhaaksi lähes joka aineessa. 13-vuotiaana hän pääsi toimistopojaksi Blackburnin kaupungintalolle. Lopulta hän eteni kunnan talousjohtajan (engl. Borough's Treasurer, siltä varalta että suomennan taas omiani) toimistoon, ja valmistui vuosien iltaopintojen jälkeen kirjanpitäjäksi. 

Lapsena Wainwrightin mielipuuhia olivat piirtäminen ja kirjoittaminen. Lisäksi hän oli hyvin kiinnostunut kartoista, ja tunsi hyvin Blackburnin alueen. 23-vuotiaana Wainwright raapi kasaan viisi puntaa, ja lähti serkkunsa kanssa poikien reissulle Lake Districille, josta Wainwright oli kuullut paljon, mutta joka oli aiemmin tuntunut hyvin hyvin kaukaiselta. Ensitöikseen pojat kapusivat Windermeren lähistöllä kohoavalle Orrest Head -kukkulalle. Kokemuksen Wainwright puki myöhemmin sanoiksi: 

"It was a moment of magic, a revelation so unexpected that I stood transfixed, unable to believe my eyes. I saw mountain ranges, one after another, the nearer starkly etched, those beyond fading into the blue distance. Rich woodlands, emerald pastures and the shimmering waters of the lake below added to a pageant of loveliness, a glorious panorama that held me enthralled. I had seen landscapes of rural beauty pictured in the local art gallery, but here was no painted canvas; this was real. This was truth. God was in his heaven that day and I a humble worshipper."

Kesti vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin Wainwright pääsi toteuttamaan unelmansa, ja muuttamaan Lake Districin reunalla sijaitsevaan Kendalin kaupunkiin. Siellä hänestä itsessään tuli lopulta kunnan talousjohtaja. Suurimman osan vapaa-ajastaan hän vietti kansallispuiston lukuisia vuoria ja kukkuloita valloittaen, mikä synnytti idean niiden kartoittamisesta kirjan sivuille. Niinpä eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1952 Wainwright istui työpöytänsä ääreen, ja aloitti kunnianhimoisen tavoitteen vangita  kaikki Lake Districin huiput paperille.

Viikonloppuisin Wainwright matkusti aikaisimmalla bussilla niin syvälle kansallispuistoa kuin mahdollista, ja kapusi systemaattisesti Lake Districin rinteitä, satoi tai paistoi. Suurinta iloa hän koki voidessaan yöpyä huipuilla, jolloin muilta kävelijöiltä saattoi seuraavana aamuna kestää viisikin tuntia saapua vaatimaan osaansa Wainwrightin syvästi rakastamasta maisemasta. Seuraavan viikon Wainwright vietti päivät työssään talousjohtajana ja illat kirjailija-kuvittaja-kartantekijänä. Edellä kuvattua rutiinia Wainwright seurasi järkähtämättä seuraavat 13 vuotta.

Projektissaan Wainwright pääsi hyödyntämään päivätyöstään tuttua pikkutarkkuutta ja intohimoaan yksityiskohtiin. Miehen täydellisyydentavoittelua ja omistautuneisuutta työlleen kuvannee se, että ensimmäiset 100 sivua valmiiksi saatuaan hän päätti, ettei ollutkaan tyytyväinen piirroksiinsa ja tekstinsä asetteluun, jolloin koko urakka sai alkaa alusta. 

Saatuaan ensimmäisen kirjansa eteläisistä Lake Districin vuorista valmiiksi, Wainwright halusi julkaista tämän omakustanteisesti. Hän esitteli teoksensa useammalle kustantajalle, jotka hämmästelivät sitä, miten taidokkaasti kirja oli tehty. Vastaavaa ei ollut nähty sitten keskiaikaisten munkkien jälkeensä jättämien kirjoitusten. Yksi kustantaja antoi Wainwrightille 900 punnan tarjouksen 2000 kappaleen painoksesta, mutta tällä oli säästössään ainoastaan 35 puntaa. Wainwright sai kuitenkin solmittua kustantajan kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän maksaisi 900 punnan (vastaa tänä päivänä 18 000 puntaa) velkansa kirjojensa tuotolla. Riski oli valtava, mutta se kannatti. Tänä päivänä Wainwrightin kirjoja on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta, ja ne toimivat edelleen ajankohtaisina oppaina Lake Districia rakastaville kävelijöille, jotka haluavat seurata Wainwrightin jalanjälkiä.

Nyt olen kertonut paljon Wainwrightin teoista ja intohimosta (vai pitäisikö sanoa pakkomielteestä), mutta aika vähän itse siitä, millainen hän oli. Tiedotusvälineissä Wainwright kuvattiin omissa oloissaan viihtyvänä, epäsosiaalisena ukkona. Tätä mielikuvaa vahvisti se, ettei hän Lake Districin polkuja kartoittaessaan juuri puhellut vastaantulijoille. Itse asiassa Wainwright suorastaan inhosi sitä, että kirjojensa menestyksen myötä ihmiset alkoivat tunnistaa hänet. Ironisesti kirjat myös lisäsivät turistien kiinnostusta järvialueeseen, jolloin muiden kävelijöiden välttely kävi entistä vaikeammaksi. Ehkä Wainwright ei osannut ottaa huomioon, että hänen yksityiskohtaisesti laatimansa kartat saattaisivat oikeasti päätyä lukijoiden käyttöön. Puhumattakaan siitä, että ihmisiä saapuisi karttojen kanssa autolasteittain, eikä julkisella liikenteellä, jota Wainwright aina suosi vaalimaansa luonnonkauneutta suojellakseen.

Wainwrightin toinen vaimo ja hänen todellinen rakkautensa, 15 vuotta miestään nuorempi Betty McNally, tunsi Wainwrightin paremmin, ja kuvasi tätä herkäksi, ujoksi mieheksi, joka halusi pysytellä anonyyminä piiloutumalla karkean ulkokuorensa alle. Betty oli henkilö, joka Wainwrightin kuoltua kulki vanhoina päivinään vaikeakulkuisen reitin Wainwrightin suosikkivuorelle, Haystacksille, ja ripotteli miehensä tuhkat sen laella ylhäisessä yksinäisyydessään lepäävälle salaisuudelle, Innominate Tarn -lammelle. Näin ollen seuraava, Wainwrightin viimeisessä kirjassaan esittämä toive toteutui:

"All I ask for, at the end, is a last long resting place by the side of Innominate Tarn, on Haystacks, where the water gently laps the gravelly shore and the heather blooms and Pillar and Gable keep unfailing watch. A quiet place, a lonely place. I shall go to it, for the last time, and be carried: someone who knew me in life will take me and empty me out of a little box and leave me there alone. And if you, dear reader, should get a bit of grit in your boot as you are crossing Haystacks in the years to come, please treat it with respect. It might be me."

Näin Haystacksin huipun omin silmin ensimmäistä kertaa samasta ikkunasta, jonka juurella Wainwrightin muistolaatta St Jamesin kirkossa lepää. Paljon myöhemmin samana päivänä kapusin itse kyseiselle huipulle edeltävää lainausta muistellen.

No niin, nyt olen valottanut sitä, kuka oli mystinen Alfred Wainwright, johon samaistun tuntemuksissani Englannin järvialuetta kohtaan (en tietenkään samalla mittapuulla, en tiedä onnistuisiko se keneltäkään), ja jonka omistautuneisuudesta elämäntehtävälleen ammennan valtavasti inspiraatiota. Jos Wainwrightin elämä ja teot alkoivat inspiroida myös teitä lukijoita, suosittelen lämpimästi YouTubesta ainakin toistaiseksi ilmaiseksi katsottavissa olevaa dokumenttia, The Man Who Loved the Lakes. Päätän postauksen itselleni parhaiten mieleen jääneen Wainwright-lainauksen sanoihin, joihin myös kyseinen dokumentti päättyy: 

"The fleeting hour of life of those who love the hills is quickly spent, but the hills are eternal. Always there will be the lonely ridge, the dancing beck, the silent forest; always there will be the exhilaration of the summits. These are for the seeking, and those who seek and find while there is yet time will be blessed both in mind and body."

There's never a wish better than this, when you've only got a hundred years to live.

Nykyisille tavoilleni uskollisena olen jättänyt taas pari kuukautta tämän ja edellisen postauksen väliin. Vaikken ole kirjoittanut mitään, olen käyttänyt merkittävän osan alkuvuodestani julkaistujen ja julkaisemattomien blogipostausteni läpikäymiseen. Se on ollut paikoitellen hyvinkin cringeä, mutta samaan aikaan palkitsevaa. Olen huomannut jatkaneeni kehittymistäni ihmisenä ja kirjoittana. 

Erityisen kiitollinen olen itselleni siitä, miten aktiivisesti olen päivittänyt blogia au pair -aikanani. Kyseinen ajanjakso tulee todennäköisesti säilymään elämäni ikimuistoisimpana, ja on ollut katkeransuloista palata silloisiin seikkailuihin ja tunnetiloihin. Näemmä kaipauksen piti ensin väljähtyä lähemmäs kahdeksan vuotta, sillä aiemmin se on estänyt etenemiseni muutamaa postausta pitemmälle. Eilen sain viimein selätettyä myös tuon nimenomaisen aikakauden päättymistä käsitelleet kirjoitukset  (kyyneleitä säästelemättä).

Au pairiksi lähtiessäni olin 19-vuotias ja tällä viikolla täytin 28 vuotta. Paljon on mahtunut nuoruuden hulluuden ja tällä hetkellä vallitsevan tasannevaiheen väliin, osasta olen kirjoittanut tänne, suurimmasta osasta en. Vanhoista blogipostauksistani inspiroituneena mietin, että olisi kiva listata vaikka 28 mieleenpainuvinta kokemusta tai 28 tärkeintä opetusta, jotka olen 28 ikävuoteni aikana kokenut. Opetuksia olen näköjään käsitellyt jo 21-vuotta täyttäessäni, ja voitte halutessanne käydä kertaamassa ne täältä (clickety click). 

Toisaalta olisi ehkä kutkuttavampi miettiä, mitä kaikkea on vielä kokematta. Siispä luon mieluummin katseen tulevaan listaamalla 28 asiaa. jotka haluaisin tehdä seuraavien 28 vuoden aikana. Kuvituksen suhteen jatkan samalla linjalla, kuin neljän edellisen päivitykseni kohdalla, eli julkaisen lisää enkkukuvia viime kesältä. Sen kummempaa tarinaa minulla ei näiden kuvien taustalle ole, kuin hyvin sujunut päiväpatikka Loughrigg Fellin kautta Grasmere-järvelle.

Seuraavien 28 vuoden aikana haluaisin:

1. Asua talossa, josta löytyy kotitoimisto, lukunurkkaus, parveke ja astianpesukone.

2. Omistaa kaksi pyhä birmaa nimiltään Dante ja Dahlia tai Vincent ja Venus.

3. Nähdä nimeni tieteellisen artikkelin kirjoittajien joukossa.

4. Säilyttää nykyisen vaatekokoni.

5. Etsiä ja löytää 3000 geokätköä.

6. Tietää, mikä musta tuli isona.

7. Lukea Sinuhe egyptiläisen.

8. Elää vähintään kuukauden ilman kahvia ja energiajuomia.

9. Vangita au pair -aikani scrap bookin sivujen väliin.

10. Vierailla vanhassa kotikaupungissani Abingdonissa.

11. Osata nimetä kaikkien aikojen lempibiisini.

12. Piirtää useammin kuin kerran vuodessa.

13. Jättää jäljen nykyiseen työyhteisööni.

14. Saada uuden ystävän. 

15. Kävellä jonkin Englannin long distance kävelyreiteistä alusta loppuun.

16. Pitäytyä päätöksessäni olla polttamatta ensimmäistäkään savuketta.

17. Saavuttaa parhaan fyysisen kunnon, jossa olen koskaan ollut.

18. Ajaa ajokortin ja tehdä road tripin pohjoiseen.

19. Neuloa loppuun aloittamani villasukan. 

20. Opetella paremmaksi shakin pelaajaksi. 

21. Tehdä työtä, jota rakastan.

22. Hyötyä jotenkin siitä, että osaan ulkoa sanat Lentävään kalakukkoon ja Helan gåriin.

23. Puhua yleisölle niin, ettei ääneni värise, eikä katseeni ole paperissa tai dioissa.

24. Valloittaa mahdollisimman monta Wainwrightia, ehkä jopa kaikki 214 kappaletta.

25. Saada yli kymmenen vuotta mielessäni hautuneen tarinan paperille.

26. Saada nimeni eteen jonkin tittelin, ehkä jopa FaT:n? 

27. Elää vähintään kolme päivää täysin ilman puhelinta.

28. Oppia uutta, toivottavasti joka päivä.

Nähtäväksi jää, ollaanko minä ja blogger vielä pystyssä täyttäessäni 56 vuotta, mutta jos ollaan, lupaan tulla kertomaan, miten monta asiaa sain yliviivattua listaltani!

West shore of Windermere

Hyvää alkanutta vuotta 2023! Tavoitteellisuuden tavoittelijana olen laatinut tällekin vuodelle useamman päämäärän, joista keskeisin on työn, opiskelun ja vapaa-ajan selkeämpi erottelu toisistaan. Viime vuosi meni nimittäin vähän niin, että toinen käsi oli aina vähintäänkin henkisesti tietokoneen näppäimistöön liimattuna, valmiina tykittämään gradua, laatimaan muistiinpanoja tai päivittämään työpaikan toimintaohjeita. Tarkemmin ajatellen vastaavan suuntaisesti on mennyt aika moni edeltävä vuosikin. Urakehitys ja tähän läheisesti liittyvät projektit ovat ohjanneet olemista, ja mahdollistaneet jatkuvassa liikkeessä pysymisen, kun paikalleen ei ole uskaltanut jäädä. 

Se reilu viikko, jonka vietin viime elokuussa Englannissa, ja josta olen tännekin vähän kirjoitellut, on ollut niitä harvoja ajanjaksoja, joina en ole aktiivisesti pyrkinyt mitään päämäärää kohti. Tai no, olihan tarkoituksenani päästä paikoista a paikkoihin b, mutta reittejä ei ollut ennalta määrätty ja niiden varrella oli suotavaakin pysähdellä. Lake Districin ylänköjä valloittaessani pääsin pitkästä aikaa hetkellisesti mielentilaan, jossa pisimmälle viety ajatukseni oli se, mihin jalkani seuraavaksi asettaisin. 

Samoihin aikoihin, kun tämä arjen pyörteistä saatu hengähdystaukoni ulkomailla tuli päätökseensä, päättyi myös toinen vähän pitempi matka, kun minusta tuli syyskuussa laillistettu proviisori. Vaikka tunsinkin ylpeyttä ja helpotusta kyseisen merkkipaalun saavuttamisesta oli minulla jo kiire pyyhältää kohti seuraavaa. Olin itse asiassa jo pari kuukautta ennen valmistumistani hakeutunut täydennyskoulutukseen, johon paloin halusta päästä panostamaan heti gradusta eroon päästyäni. Samaan aikaan minusta tuli myös työyksikköni vastuufarmaseutti, mikä toi mukanaan entistä mielekkäämpiä työhtehtäviä, joista ei tahtonut päästää irti työajan päätyttyäkään. Vapaa-aikaa, josta olin 16-20 tuntia graduni parissa vietettyjen viikonloppujen lomassa haaveillut, oli siis edelleen vaikeaa varata.

Kympin tyttö -syndrooma ja elämässä aiemmin kohdatuista pettymyksistä ammennettu sisu tarpoa eteenpäin ajoivat ja ajavat edelleen vahvasti jatkuvaan liikkeellä pysymiseen, mutta yritän pistää tänä vuonna vähän enemmän hanttiin. Pidän enemmän kuin seitsemän päivää lomaa. Luen hyvällä omalla tunnolla muutakin kuin tieteellistä tekstiä. En kanna töitä kotiin, vaan jätän ne odottamaan seuraavaa arkipäivää. Edistän opintojani sopivissa väleissä, en kaikissa mahdollisissa väleissä. 

Siinäpä muutama ajatus siitä, miten toivoisin tämän vuoden kuluvan. Alku ainakin vaikuttaa ihan lupaavalta. Töissä olen tammikuussa tehnyt sen mitä vaaditaan, en enemmän kuin vaaditaan. Opiskellut olen fiiliksen mukaan, enkä yhtäkään kokonaista viikonloppua. Muiden kiireiden keskelle hukkunut saliharrastukseni on saanut uuden jalansijan.  Kirjoja olen lukenut/kuunnellut viisi, eikä niistä yksikään ole ollut erityisen tieteellinen, luinpa jopa yhden lastenkirjan! Lomareissuista Cornwalliin ja Skotlantiin haaveilen myös jo kovasti.

Mutta jospa ennen seuraavia reissuja muisteltaisiin vielä muutaman postauksen ajan viime kesän Englanti-visiittiäni. Ensimmäisessä kyseistä reissua käsitelleessä postauksessa avasinkin jo vähän suunnitelmiani risteillä höyrylaivalla tois puol jokkee eli Windermere-järven itäiseltä rannalta länsipuolelle. Läntinen rantaviiva on huomattavasti itäistä rauhallisempaa seutua, koska kyläkeskukset ovat harvemmassa ja ulottuvat kauemmas sisämaalle. Itse olen aiemmin tutustunut west shoreen vierailemalla Claife Viewing Station -näköalapaikalla (click click), jonne pääsin tulloin huokeaan hintaan autolautalla Bowness-on-Windermeren kylästä. Nyt upgreidasin järven ylityskokemuksen tekemällä tämän höyrylaivan kyydissä (ja pulittamalla tästä viisinkertaisen hinnan autolauttamatkaan verrattuna).

Risteilyreittejä on tarjolla useampiakin, joista pisin kiertää koko jorpakon. Itselleni riitti sillä kertaa kymmenen minuutin koukkaus Amblesiden Waterhead-satamasta Wrayn linnalle. Nimestään huolimatta 1840 rakennettu goottilaistyylinen Wray Castle ei ole oikea linna, vaan astetta hulppeampi yksityisasunto. Sen rakennutti eläkepäiviensä iloksi liverpoolilainen kirurgi Dr James Dawson. Ilmeisesti osa asumuksesta on suunniteltu puhtaasti näön vuoksi, eikä esimerkiksi kaikkiin torneihin ole tehty edes sisäänkäyntiä. Lisäksi tiluksilta löytyy keinotekoisia raunioita, jotka ovat eittämättä oiva tunnelman luoja. 

Linnan rakentamiseen vaaditut rahat saatiin Dawsonin vaimolle suunnatusta perinnöstä, mutta ilmeisesti pariskunnan maut eivät menneet ihan yksi yhteen, kun vaimo tyrmäsi aikaansaannoksen ensisilmäyksellä, eikä koskaan suostunut asumaan Wrayn linnassa. Petteri Kaniinin äidin, Beatrix Potterin, perheelle paikka sen sijaan kelpasi näiden vuokratessa sitä aikoinaan kesäasunnokseen. 16-vuotiaana Wray Castlessa vietetty kesä jättikin Beatrix Potteriin sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että hän osti myöhemmin lastenkirjoillaan tekemällään voitolla Hill Top -maalaistalon läheisestä kylästä ja suurimman osan Wrayn linnaa ympäröivästä maasta.

 

Nykyään Wray Castle on National Trustin huomissa ja jyhkeiden kiviseinien sisään kätkeytyvää uniikkia kotia pääsee ihmettelemään reilun viiden punnan sisäänpääsymaksulla. Ulkopuolelta linnaa ja sitä ympäröivää hulppeaa miljöötä saa kuitenkin ihastella ihan ilmaiseksi. Tiluksilla voi muun muassa bongailla erikoisempia puulajeja, kuten mammuttipetäjiä, jättiläispunapuita, neidonhiuspuita ja hopealehmuksia. Lisäksi tarjolla on viehättäviä panoraamanäkymiä Windermere-järvestä useasta eri vinkkelistä.

Linnan neitoa aikani larpattuani lähdin seuraamaan rantaviivaa kohti keskemmällä järveä sijaitsevaa autolauttaa, jolla olin ajatellut palata takaisin vastarannalle. Reitille ei osunut isompia nousuja tai laskuja, ja matkaakin kertyi vain reilut seitsemän kilometriä, mikä tuntui sopivalta palauttelulenkiltä pitempien ja haastavampien patikointien välissä. Wray Castlen pihapiiristä kauemmas päästyäni myös vastaantulijat vähenivät dramaattisesti, ja sain nauttia sateen jäljiltä selkiytyneen kesäillan seesteisyydestä pitkät pätkät keskenäni. Vaan en tiedä oliko kohtalon ivaa vai mitä, mutta heti kun pysähdyin jonnekin keskelle ei mitään lukemaan infotaulua metsän hoidosta porhalsi pyörällään paikalle aksentista päätellen italialaisherra, jonka iskuyritys jäi onneksi kesälomareissuni ainoaksi. What are the odds? 

Oli kuitenkin lähellä, ettei iltakävelystäni tullut aiottua pitempi. Autolautalle päästyäni nimittäin selvisi, ettei se ollut ollut toiminnassa useaan tuntiin teknisten ongelmien vuoksi. Kuulostelin tilannetta aikani, mutta kun aluksi kohtaamani pitkä autoletka oli lyhentynyt enää pariin sinnikkääseen odottajaan, alkoi se näyttää aika kehnolta. Autollisilla oli sentään mahdollisuus lähteä kiertämään järvi pitemmän kaavan kautta, mutta omiksi vaihtoehdoikseni jäivät 40 minuutissa seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan lähimpään kylään ja sieltä lähtevään viimeiseen bussiin ehtiminen, 15 kilometrin tallustelu takaisin Amblesideen tai jäätävän summan pulittaminen taksimatkasta. Onnekseni ei lopulta tarvinnut valita näistä, vaan pääsin perille jakamalla taksin kohtuuhintaan samaan pinteeseen joutuneen walesilaisen perheen kanssa.

Loppu hyvin kaikki hyvin siis, mutta seuraavana päivänä pysyttelin kyllä suosiolla varmempien julkisten kulkuyhteyksien tuntumassa...

Derwentwater, Ashness Bridge & Walla Crag

Edellisissä reissupostauksissa ei harhailtu vielä kovin kauas Lake Districin keskuskylistä, mutta tänään lähdetään käymään vähän isommalla kirkolla Keswickissä. Siinä missä Amblesidessa asustelee pysyvästi reilut 650 kyläläistä, löytyy Keswickistä väkeä jo viitisentuhatta, eli paikkaa voi sanoa pieneksi kaupungiksi. Aiemmilla matkoillani olen tutustunut Keswickiin cream tean nauttimisen verran, ja tälläkään kertaa en kovin kauaa kaupungin kaduilla viihtynyt, vaan suuntasin heti aamun ensimmäisestä bussista ulos päästyäni kohti Derwentwaterin rantaa.

Usean muun Lake Districin asutuskeskuksen tapaan myös Keswick sijaitsee veden äärellä. Derwentwater on kansallispuiston kolmanneksi suurin järvi, jonka nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna tammipuujärveä. Ja kyllähän siellä rantaraittia kävellessä enemmän kuin muutama tammi tuli ohitettua. Itselleni parhaiten mieleen jäivät kuitenkin Derwentwaterin pohjoispuolella sijainnutta Friar's Crag -näköalapaikkaa kehystäneet muinaisen oloiset männyt.

Friar's Crag tarjoilee aika lailla esteettömän näkymän reilun neljän kilometrin mittaisen Derwentwaterin päästä päähän. Paikalta löytyy myös englantilaisen kirjailijan, taiteilijan ja ajattelijan, John Ruskinin, muistomerkki. Ruskinin mukaan hänen varhaisin muistonsa oli lastenhoitajan kanssa tehty visiitti Friar's Cragin näköalapaikalle, mikä ei näkemäni perusteella ollut ollenkaan hullumpi ensimuisto. 

Kun lähdin etenemään Derwentwaterin läntistä rantaviivaa, tuli vastaan pian toinen kuriositeetti, The Hundred Year Stone. Kyseinen kiviveistos on veistostaiteilija Peter Randall-Pagen käsialaa ja samaa vuosikertaa kuin allekirjoittanut (1995), eli nimestään huolimatta teos ei ole ehtinyt ihmetyttää ohikulkijoita sataa vuotta. Veistämiseen on käytetty lähellä sijaitsevasta Borrowdalen laaksosta lainattua siirtolohkaretta, ja vuoden ajasta riippuen teos saattaa ilmeisesti viettää osan vuodesta kokonaan veden pinnan alla. Ainakaan tänä kesänä ei märkäpukua kuitenkaan tarvittu tuijotteluun. 

Jossain vaiheessa tein typerän valinnan poiketa rantaraitilta, ja jatkoin matkaa järveä reunustaneen rinteen puolivälissä mutkitellutta kinttupolkua pitkin. Valinta ei ollut typerä pelkästään reitin vaikeakulkuisuuden vuoksi, vaan sattumoisin se oli osa jonkin kyseisenä päivänä järjestetyn polkujuoksutapahtuman reittiä. Eli jouduin yhtenään stressaamaan ehtisinkö löytää kapean polun varrelta turvallisen paikan, jossa odotella ohipyyhältävät juoksijat heitä häiritsemättä. Kainona toiveena oli myös olla itse vierimättä alas kallioista rinnettä. Onnekseni onnistuin aina hypähtämään jollekin semiturvalliselle kumpareelle, mutta oli varsin helpottavaa päästä järven toisessa päässä vaihtamaan vähän avarammalle reitille.

Ponnisteluni palkittiin pian yhdellä Lake Districin valokuvatuimmista silloista, jonka saatoin itsekin muutaman kymmentä kertaa kuviin ikuistaa. Ashness Bridge on niin sanottu 'packhorse bridge', jolla tarkoitetaan siltaa, jonka rakentamisen päätarkoituksena on ollut mahdollistaa kuormia kuljettaneiden hevosten joen ylitys. Tyypillisiä piirteitä packhorse-silloille ovat kapeus (vain yksi hevonen pääsee ylittämään sillan kerrallaan) ja kaiteettomuus, millä estettiin hevosten molemmilla kyljillään kuljettamien kantamusten osuminen sillan kaiteisiin. Tai näin olen ainakin ymmärtänyt, joskin muitakin kriteerejä  ilmeisesti on. Muun muassa eräs Ernest Hinchliffe on saanut aiheesta aikaiseksi kokonaisen kirjan A Guide to the Packhorse Bridges of England, jossa käydään läpi 190 yleisesti packhorse siltana tunnettua siltaa, mutta joista kirjailijan mukaan vain osa täyttää klassisten packhorse-siltojen kriteerit. Pitäisiköhän ottaa lukulistalle?

Ashness Bridgen tuntumassa hetken evästeltyäni lähdin kapuamaan Derwentwaterin länsipuolta reunustaville jylhille kukkuloille. Nyt en harhautunut kinttupoluille, vaan suunta oli huipulle ihastelemaan panoraamanäkymiä Derwentwaterista. Pilvisestä aamusta ei tässä vaiheessa ollut enää tietoakaan, vaan aurinko paisteli täydeltä terältä polttaen varomattoman patikoijan päänahan ja niskan, hups. Mutta ne näkymät! Pakko oli pysähtyä räpsimään kuvia parinkymmenen metrin välein ja pudistella päätään sille, miten naurettavan kauniilta joka puolella näytti.

Ehkä kaikkein huikeimmat maisemat avautuivat Walla Crag -nimisen kukkulan laelta, josta näki järven ohella myös Keswickin yläilmoista. Ylemmän kuvan otin tältä nimenomaiselta näköalapaikalta, ja vaikkei se vedä vertoja livenäkymille, kuvannee se paikan tunnelmaa paremmin kuin allekirjoittaneen kynästä nyt irtoavat kliseet siitä, miten henkeäsalpaavat nämä näkymät tuolloin olivatkaan.

Walla Cragin tarjoileman loppuhuipennuksen jälkeen laskeuduin jalat väsyneenä, mutta mieli onnellisena takaisin tasamaalle ja päiväpatikkani aloituspisteeseen, Keswickiin. Sinne päästyäni kampesin itseni bussiin, jossa lepuutin tyytyväisenä jalkojani ennen paluuta Amblesideen. Voin kertoa, että ruoka, Strongbow-tuoppi ja uni maistuivat kaikki erittäin hyviltä tuona iltana.

Rydal

Kesäloma Englannissa tuli ja meni, ja olihan se ihana. Nyt on arkea taas pari viikkoa takana ja pahin reissun jälkimasennus selätetty, eli palataanpa tässä syksyyn orientoitumisen kynnyksellä muutaman postauksen ajaksi loppukesään ja Lake Districille.   

Viime kerralla kertoilin, mitä olin ehtinyt tukikohtani Amblesiden tuntumassa tutkailla, mutta tänään huristellaan bussilla reilun viiden minuutin matka viereiseen pikkukylään, Rydaliin. Rydal jää vähän muiden lähistöllä sijaitsevien kylien varjoon siinä mielessä, että saatavilla olevat palvelut rajoittuvat teehuoneeseen, hotelliin, majataloon, camping-alueeseen ja kirkkoon. Vaan on tässäkin paikassa omat historialliset nähtävyytensä – runoilija William Wordsworthin kotikulmina toiminut Rydal Mount ja kylää pitkään asuttaneen Fleming-suvun omistuksessa ollut Rydal Hall -kartano.

Itse kävin tällä kertaa tsekkaamassa Rydal Hallin tilukset. Kyseinen kartano on Rydalin ensimmäisiä merkittäviä rakennuksia, joka on komistanut paikkaa 1400-luvulta lähtien. Aina 1940-luvulle asti kartanoa asuttivat edellä mainitsemani Flemingin suvun jäsenet, joista viimeisen menehdyttyä Rydal Hall on ehtinyt toimia kouluna ja hotellina. Tänä päivänä kartano on Carlislen hiippakunnan huomissa ja jatkaa elämäänsä hotellina sekä erilaisten uskonnollisten ja ei-uskonnollisten tapahtumien ja kurssien järjestämispaikkana.

Rydal Hallin edustalta löytyy säntillisen geometrista istutusta ja vähän matkan päässä avautuu tunnetun englantilaisen puutarhasuunnittelijan, Thomas Hayton Mawsonin, käsialaa oleva maisemapuutarha, josta löytyy kukkien lisäksi aurinkokelloa ja veistoksia silmän iloksi. Ja mikä parasta, kartanoa ja sitä ympäröiviä tiluksia pääsee ihailemaan ulkoa päin täysin ilmaiseksi, joskin vapaaehtoiset lahjoitukset ovat aina tervetulleita rakennuksen ja puutarhojen ylläpitämiseksi.

Instagramissa olen ihaillut usein tunnelmallisia kuvia ja videoita, jotka on otettu Rydal Hallin tiluksilla niin ikään sijaitsevalta 'The Grot'- pikku mökiltä, jonka ikkunasta pääsee ihastelemaan Rydal-puron muodostamia vesiputouksia. Käsittääkseni 1668 rakennettu The Grot kuuluu ensimmäisiin tällaisiin "näköalataloihin" koko maassa. Harmikseni olin liikkeellä sen verran myöhään, että rakennus oli jo ehditty sulkea, enkä näin ollen päässyt ikuistamaan sieltä avautuvia näkymiä omaan Instagramiini.

Rydal Halliin tutustuttuani kävin vielä käyskentelemässä Dora's Field -nimisellä maapläntillä Rydalin kirkon takana. Ennen nimellä Rash Field tunnettu alue siirtyi 1800-luvulla William Wordsworthin omistukseen, ja syy kaupoille oli vähän erikoisemman puoleinen. Wordsworthien koti, Rydal Mount, ei ollut heidän omistuksessaan, vaan mökki oli vuokrattu yhdeltä Rydal Hallin valtiattarista, Lady Anne le Flemingiltä. Jossain vaiheessa tämä Lady Anne alkoi kuumotella Wordsworthin perhettä sillä, että vuokraisi Rydal Mountin eteenpäin sukulaiselleen. Tämän estääkseen William Wordsworth osti Rash Fieldin ja uhkasi rakennuttaa siihen talon, joka blokkaisi näkymät Rydal-järvelle Rydalin kartanosta. Temppu toimi, ja William Wordsworth sai asustella rakastamassaan Rydal Mountin mökissä elämänsä loppuun saakka. Taloa Rash Fieldille ei koskaan noussut, vaan sen sijaan paikalle istutettiin tuhansia narsisseja Wordsworthien vuonna 1847 tuberkuloosiin menehtyneen Dora-tyttären muistoksi. Tästä juontaa juurensa myös paikan nykyinen nimi, Dora's Field.

Siitä, miksi minulla ei ole kuvia kyseisestä paikasta, saatte syyttää sääjumalia, jotka päättivät päättää iltakävelyni raikkaalla rankkasateella. Mutta voitte kuvitella mielessänne sellaisen kasvillisuudeltaan villiintyneen rinteen, josta pilkistää unohdettuja portaita ja penkkejä jostain ruohon seasta. Wordsworth oli innokas puutarhuri ja kuulemma suosi vahvasti tällaista luonnollisempaa lookkia, eli ehkä hän olisi varsin tyytyväinen siihen, miltä Dora's Field näyttää tänä päivänä.  

Vartin sadetta kirkon portailla pidettyäni kipitin bussipysäkille ja siihen päättyi tämän kertainen Rydal-vierailuni. Paikan seesteinen ja jopa pysähtynyt tunnelma kyllä kolisi itseeni ja kovaa, ja voisin nostaa Rydalin jopa suosikkienglantilaiskylieni top 5-listalle. Maltillinen asutus, vanhan omenatarhan paikalle rakennettu kivikirkko, Wordsworthin perheen soma mutta elegantti Tudor-tyylinen mökki ja Rydalin hulppea kartano eivät ainakaan rumenna maisemaa, vaan tekevät ennemmin oikeutta ympäröivälle luonnolle. Helppo ymmärtää, miksi Rydal on toiminut muusana Wordsworthin ohella myös useammalle muulle runoilijalle ja taiteilijalle!