Ladybowerin tekojärvi

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänäni päädyin vähän extempore Ladybower-tekojärvelle. Alun perin mulla oli ollut suunnitelmissa jatkaa Hope Valleyn tyhjentämistä geokätköistä, mutta sitten muistin vielä edellisenä iltana tämän järven, jota olin tsekkaillut jo reissua suunnitellessani. Aiemmin olin sen kuitenkin sivuuttanut, koska paikkaan ei kulkenut suoria bussireittejä kylästä, jossa majailin. Tovin Google Mapsittelun jälkeen olin kuitenkin saanut kuin saanutkin sumplittua itselleni suhteellisen järkevän reitin, ja niin sitä sitten mentiin!

Tosin ensin tein edellisestä päivästä viisastuneena koukkauksen Hathersagen apteekkiin, josta haalin pullon aurinkorasvaa läträiltäväksi. Eikä tämä ollut ollenkaan hullumpi temppu, sillä kyseisenä päivänä mittari näytti vielä illallakin mukavia + 24 °C lukemia. Se on huhtikuussa pohjois-Englannissa kuulkaas oikein hyvä se, ja taisi itse asiassa olla mun lomaseutujen lämpimin huhtikuun 19. koskaan.

Ladybowerin tekojärvi valmistui 1940-luvulla useamman rakennukseen ja täyttämiseen kuluneen vuoden aikana. Musta kiehtova yksityiskohta on, että täytön yhteydessä veden alle hukkui kaksi kokonaista kylää, Derwent ja Ashopton. Googlailemalla löytää jänniä kuvia muun muassa vedestä mystisesti kohoavasta Derwentin kirkon tornista, joka jätettiin alun perin muistomerkiksi. Tänä päivänä tornia ei valitettavasti enää pääse kummastelemaan, sillä se on sittemmin räjäytetty turvallisuussyistä. Ilmeisesti tekojärven vesi on kuitenkin loppuvuoden puolella ollut poikkeuksellisen matalalla kuivan ja kuuman kesän jälkeen, ja joitain kylän raunioita on nyt noussut pinnan yläpuolelle ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995.

Ladybowerin yhteydessä sijaitsee myös toinen tekojärvi, Howden. Veden kulkua näiden välillä säätelee yllä olevissa kuvissa näkyvä Derwentin pato, joka kohoaa vaikuttavaan 34 metrin korkeuteen laakson pohjasta.

Kiersin järven loogisesti myötäpäivään, ja puolet matkasta kului metsäteitä ja -polkuja seuraillen, siinä missä toisella puolella pääsi kulkemaan vaihtelun vuoksi maalaisraitteja. Yhden jälkimmäisenä mainitun mutkan takaa putkahti esiin myös turistikuvien helmi, punainen puhelinkoppi. Ilmeisesti se oli muinaisjäänne jommasta kummasta paikalla aiemmin sijainneesta kylästä, koska tänä päivänä sen lähistöllä nökötti vain muutama mökki. Toisaalta on näihin koppeihin erikoisemmissakin paikoissa törmätty.

Matkan varrella tuli vastaan myös vähän wild-lifea.

Oli jälleen kiva päivä, joka myös päättyi kivasti Bradwellin fish & chips shopiin. Työntekijät ja asiakkaat oli kauhean ystävällisiä, ja osasi jopa toivottaa mulle hyvästit suomeksi! Tämän ja kaiken ulkoilun jälkeen oli hyvä päättää ilta oman mökin terassilla siideriä siemaillen.

Seuraavana päivänä jouduin sanomaan haikeat hyvästit Peak Districille. Mökki piti luovuttaa kymmeneen mennessä, joten puksuttelin jo yhdeksän jälkeen takaisin sivistyksen pariin Manchesteriin. Tuntui kyllä oudolta kaikki se ihmisvilinä, meno ja meininki harmonisesti luonnon helmassa vietetyn viikon jälkeen. Suunnitelmissani oli ollut pistäytyä aikaisella iltapäiväteellä Liisa Ihmemaasta inspiraatiota ammentaneessa Richmondin teehuoneessa. Valitettavasti paikka oli vierailuhetkenäni niin tupaten täynnä, että pelkäksi suunnitelmaksi se jäikin. No ehkä joku toinen kerta.

Käytin sitten luppoajan matkarahakassan tyhjäksi kaapimiseen, ja uusien löytöjen ahtamiseen jo ennestään pursuilevaan matkalaukkuuni. Lento lähti vaille kuuden paikallista aikaa, ja koti-Kuopioon jatkolentoni laskeutui seuraavan päivän puolella. Kaiken kaikkiaan jäi hyvä ja rento fiilis tästä irtiotosta. Erityisen ylpeä olin siitä, että vaikka ehdinkin näkemään ja kokemaan paljon, en missään vaiheessa tuntenut juoksevani paikasta toiseen pää kolmantena jalkana (mikä on siis mun reissaamiseen valitettavan yleisesti yhdistyvä oheisilmiö). Sain jopa jossain välissä luettua kolme kirjaa!

Loppuun voisin vielä kertoa mielipiteeni Bradwellistä, jos joku tänne blogiin näiden postauksien perusteella eksyvä joskus halajaa lähteä katsastamaan itse näitä upeita paikkoja, ja miettii missä majoittua.  

Alun perin olisin halunnut asettua reissuni ajaksi Castletoniin, joka vaikutti ihanteelliselta paikalta suosittujen ulkoilureittien ja hyvien kulkuyhteyksien varrella. Törmäsin kuitenkin self-catering mökkejä selaillessani tosi sympaattiseen pikkumökkiin vähän vähemmän tunnetussa kylässä, Bradwellissa, jonka sijainti ei ollut ihan niin keskeinen. Kylässä itsessään ei myöskään ollut mitään varsinaista nähtävää, mutta näistä seikoista huolimatta mökki jäi kummittelemaan mieleeni idyllisyydellään sen verran vahvasti, että päädyin sen lopulta varaamaan.

Kyseinen asumus oli nimeltään Sunny Bank View, ja se kyllä vastasi odotuksiani täydellisesti! Kaikki tarvittava löytyi itsenäiseen lomailuun, ja mökin koko oli juuri passeli soolomatkaajalle. Lämpöä riitti ja suihku pelitti, mikä oli välttämättömyys pitkien patikointipäivien jälkeen. Lisäksi pääsin ensimmäisenä testaamaan mökin uutta laajakaistaa, ja paljastui, että se toimi jopa nopeammin kuin mökin omistajien oman kodin wi-fi...

Mökin sijainti oli tosi hyvä, lähimmälle bussipysäkille asteli alle viidessä minuutissa ja kauppaan kymmenessä. Bradwellistä tosiaan löytyy pieni paikallinen ruokakauppa co-operative food, jonka valikoimilla kyllä pärjäsi ihan hyvin viikon verran. Lisäksi kylästä löytyi fish & chips shop ja useampi pubi. Julkinen liikenne toimi myös hyvin. Mulla oli käytössä bussipassi, jolla sai matkustaa viikon rajattomasti tietyillä busseilla. Hintaa tällä oli muistaakseni joku 20 puntaa, ja sillä pääsin näppärästi kaikkialle Ladyboweria lukuun ottamatta.

All in all vahva suositus Bradwellille, joka ei välttämättä ole Peak Districin kylistä tunnetuimpia eikä parhaiden vaellusreittien varrella, mutta oikein kaunis ja herttainen kylä hyvine palveluineen. Sunny Bank Viewille vielä vahvempi suositus, karismaattinen pikkumökki ja tosi mukavat ja ystävälliset omistajat! 

Saatiinhan tääkin reissureportaasi päätökseensä, ja vielä saman vuoden sisällä, huh.

Castletonin luolalaakso ja äiti vuori

Sitkeästi viedään eteenpäin reissureportaasia, joka on edennyt jo kuudenteen matkapäivään. Edellisenä päivänä toimintaa hidastanut orastava flunssani meni onneksi menojaan puolen päivän levolla, ja nyt sain viettää koko valveilla oloajan liikkeessä. Ulkoilusää oli aika huippu, mistä kertonee se, että onnistuin polttamaan itseni. Ai miten niin en tullut pakanneeksi mukaan aurinkorasvaa huhtikuiselle Englannin reissulle...

Päivä alkoi käppäilyllä tukikohdastani Bradwellistä Castletoniin, jonne oli matkaa reilut kolme mailia eli sopivasti alkulämmittelyiksi.

Castleton on väkiluvultaan myös aika pieni, reilu 600 asukkaan kylä, mutta vilkkautta sen ympäristöön tuovat turistit ja retkeilijät. Paikan sijainti on nimittäin aika loistava retkeilyreittien suhteen, minkä lisäksi sieltä löytyy kivasti nähtävyyksiä. 

Lähistöllä on jopa neljä luolaa, joista Treak Cliff Cavern sisältää kookkaimman yksittäisen kappaleen paikallista Blue Stone -kivilaatua, jota ei esiinny missään muualla maailmassa. Peak Cavernillä puolestaan on Euroopan suurin luonnollisesti muodostunut luolan suu, joka on sen verran tilava, että siinä on aikoinaan sijainnut asutusta ja pubi. Speedwell Caverniin päästäkseen joutuu matkustamaan veneellä maan alla, ja Blue John Cave esittelee nimensä mukaan lisää tätä kohtuuarvokasta kiveä. Näitten lisäksi kylän yllä kohoavat kukkulalla Peverilin linnan rauniot, jotka yllä olevassa kuvassa vilahtavatkin Cave Dale -nimisestä, kuvankauniista laaksosta kuvattuna.

Olin alun perin harkinnut tsekkaavani jonkun alueen luolista, mutta lopulta ajatus kylmään ja kosteaan luolaan ahtautumisesta tuntui vähän typerältä, kun ulkona oli kerrankin hyvä sää. Niinpä aloitin kylään päästyäni heti varsinaisen päivämarssini Cave Dalesta Derbyshiren maaseutujen halki kohti Mam Tor -kukkulaa.

Muistan kun vaeltelin kiviaitojen reunustamia maalaisteita, kuuntelin lampaita, lueskelin vapaan kanan munia myyviä kylttejä maalaistaloja ohittaessani ja nautin keväisestä tuulenvireestä, joka oli juuri sopivan viilentävä lämpimänä päivänä. Oho, tulipas sieltä varsinaista proosaa, mutta pointti oli se, että tuolloin tuli vaan sellainen kokonaisvaltainen 'ai että mä oon onnellinen tällä hetkellä' -fiilis. Ei ollut kiire mihinkään, vaikka mulla määränpää olikin, ja sai vaan olla, hengittää ja kävellä. Se on kuulkaas välistä aika kivaa se.

Mam Torille kipuaminen ei ollut ihan samanlaista käyskentelyä, ja tuulikin muistutti kukkulan harjalla enemmän tuulitunnelia. Mam Tor tulee sanoista 'Mother Hill', ja lisäksi sitä kutsutaan myös nimellä Shivering Mountain eli 'vapiseva vuori' näin vapaasti suomennettuna. Nämä nimet juontavat juurensa siitä, että maanvyöryt on vapisuttaneet kukkulan itäiselle puolelle ikään kuin pienempiä kukkuloita, joiden "äiti" Mam Tor on. 

Kyseessä on tosi suosittu paikka Peak Districillä, ja ymmärrän kyllä miksi se sieltä must see -listalta löytyy. Selkeänä päivänä tuolta pystyy kuulemma näkemään Manchesteriin asti! Ilokseni sain poimia noilta rinteiltä 1000 geokätköni, enkä olisi kyllä paljon parempaa miljöötä sen merkkipaalun saavuttamiseen keksinyt.

Mam Torilta palailin sitten Castletoniin, josta otin suosiolla bussin Bradwelliin, koska kävelyä oli tähän mennessä takana kuutisen tuntia. Tovin mökissä levähdettyäni ja ruokailtuani tuntui kuitenkin siltä, että jalat kestäisi vielä Bradwellin laitamilla kohoavalle kukkulalle kapuamisen ja auringonlaskun ihastelun sieltä käsin.

No, kuten kuvista näkyy se aurinko hävisi horisonttiin aika rivakkaa tahtia, ja lopulta sain kuumotellen kompuroida pimenevällä nummella kohti kaukaisuudessa kotoisasti loistavia kylän valoja. Vaikken ehtinytkään saamaan toivomiani postikorttimaisia kuvia Hope Valleystä laskevan auringon loisteessa tää päivä oli kokonaisuudessaan siitä huolimatta mun suosikkipäivä tällä reissulla.

Edale - Pennine Way, lampaita ja mutaisia kukkuloita

Hyvää joulupäivän iltaa kaikille teille, jotka olette mun tapaan paenneet sukuanne sosiaaliseen mediaan! Ajattelin nyt smoothisti jatkaa tätä huhtikuussa aloittamaani reportaasia viime Englannin reissultani, kun kaiken perhejuhlinnan jälkeen sekin tuntuu ihan mieluisalta tehtävältä. Nää kuvat on tosiaan lojuneet valmiiksi muokattuina täällä sieltä keväästä lähtien, mutta tekstistä ei ole tullut valmista ei niin millään. Ja nythän sitä sitten hyvin irtoaakin näin reilu puoli vuotta itse tapahtumien jälkeen... 

Mutta yritetään. Käsittelyssä tänään siis viides matkapäivä, joka kului Edalen kylään ja sen lähiympäristöön tutustuessa. Paikallisjunalla pääsi kätevästi mun majapaikkaa lähimmältä asemalta perille alle kymmenessä minuutissa. 

Edale oli asukasluvultaan pienin, alle 400 asukkaan kylä, jossa tuli tällä reissulla käytyä. Alkujaan paikalla oli vain yksittäisiä karjapaimenten asumuksia, joista keskeisimmin sijainnut Grindsbrook Booth on nykyään kyläkeskus. Toinen kylän pubeista on myös Iso-Britannian ensimmäisen ja kuuluisimman vaellusreitin, Pennine Wayn, starttipiste.

Kävinkin jo ottamassa vähän ensimakua Pennine Waystä, kunnes paikallinen geokätkötraili ohjasi muille maille. Lampaat ja virkistävä tihkusade pitivät seuraa kätköjä loggaillessa. 

Vaelluskengät pääsi tositoimiin polun muuttuessa paikoitellen mutavelliksi. Siitä syystä kuutisen kilometriä tuntuikin riittävän ihan mukavasti tälle päivämarssille. Kevyemmästä päivästä ei luultavasti ollut haittaa siinäkään mielessä, että mulla oli edellisenä iltana ollut vähän kipeä olo. Edalesta mökkiini kotiuduttuani vietinkin loppupäivän peiton alla pientä kuumetta potien. 

Ja tän enempää mä en oikeasti enää muista. Olenko nyt ylpeä tästä postauksesta? En missään nimessä. Mutta olenko tyytyväinen, että sain sen vihdoin ulos? No totta hitossa!