Sitkeästi viedään eteenpäin reissureportaasia, joka on edennyt jo kuudenteen matkapäivään. Edellisenä päivänä toimintaa hidastanut orastava flunssani meni onneksi menojaan puolen päivän levolla, ja nyt sain viettää koko valveilla oloajan liikkeessä. Ulkoilusää oli aika huippu, mistä kertonee se, että onnistuin polttamaan itseni. Ai miten niin en tullut pakanneeksi mukaan aurinkorasvaa huhtikuiselle Englannin reissulle...
Päivä alkoi käppäilyllä tukikohdastani Bradwellistä Castletoniin, jonne oli matkaa reilut kolme mailia eli sopivasti alkulämmittelyiksi.
Castleton on väkiluvultaan myös aika pieni, reilu 600 asukkaan kylä, mutta vilkkautta sen ympäristöön tuovat turistit ja retkeilijät. Paikan sijainti on nimittäin aika loistava retkeilyreittien suhteen, minkä lisäksi sieltä löytyy kivasti nähtävyyksiä.
Lähistöllä on jopa neljä luolaa, joista Treak Cliff Cavern sisältää kookkaimman yksittäisen kappaleen paikallista Blue Stone -kivilaatua, jota ei esiinny missään muualla maailmassa. Peak Cavernillä puolestaan on Euroopan suurin luonnollisesti muodostunut luolan suu, joka on sen verran tilava, että siinä on aikoinaan sijainnut asutusta ja pubi. Speedwell Caverniin päästäkseen joutuu matkustamaan veneellä maan alla, ja Blue John Cave esittelee nimensä mukaan lisää tätä kohtuuarvokasta kiveä. Näitten lisäksi kylän yllä kohoavat kukkulalla Peverilin linnan rauniot, jotka yllä olevassa kuvassa vilahtavatkin Cave Dale -nimisestä, kuvankauniista laaksosta kuvattuna.
Olin alun perin harkinnut tsekkaavani jonkun alueen luolista, mutta lopulta ajatus kylmään ja kosteaan luolaan ahtautumisesta tuntui vähän typerältä, kun ulkona oli kerrankin hyvä sää. Niinpä aloitin kylään päästyäni heti varsinaisen päivämarssini Cave Dalesta Derbyshiren maaseutujen halki kohti Mam Tor -kukkulaa.
Muistan kun vaeltelin kiviaitojen reunustamia maalaisteita, kuuntelin lampaita, lueskelin vapaan kanan munia myyviä kylttejä maalaistaloja ohittaessani ja nautin keväisestä tuulenvireestä, joka oli juuri sopivan viilentävä lämpimänä päivänä. Oho, tulipas sieltä varsinaista proosaa, mutta pointti oli se, että tuolloin tuli vaan sellainen kokonaisvaltainen 'ai että mä oon onnellinen tällä hetkellä' -fiilis. Ei ollut kiire mihinkään, vaikka mulla määränpää olikin, ja sai vaan olla, hengittää ja kävellä. Se on kuulkaas välistä aika kivaa se.
Mam Torille kipuaminen ei ollut ihan samanlaista käyskentelyä, ja tuulikin muistutti kukkulan harjalla enemmän tuulitunnelia. Mam Tor tulee sanoista 'Mother Hill', ja lisäksi sitä kutsutaan myös nimellä Shivering Mountain eli 'vapiseva vuori' näin vapaasti suomennettuna. Nämä nimet juontavat juurensa siitä, että maanvyöryt on vapisuttaneet kukkulan itäiselle puolelle ikään kuin pienempiä kukkuloita, joiden "äiti" Mam Tor on.
Kyseessä on tosi suosittu paikka Peak Districillä, ja ymmärrän kyllä miksi se sieltä must see -listalta löytyy. Selkeänä päivänä tuolta pystyy kuulemma näkemään Manchesteriin asti! Ilokseni sain poimia noilta rinteiltä 1000 geokätköni, enkä olisi kyllä paljon parempaa miljöötä sen merkkipaalun saavuttamiseen keksinyt.
Mam Torilta palailin sitten Castletoniin, josta otin suosiolla bussin Bradwelliin, koska kävelyä oli tähän mennessä takana kuutisen tuntia. Tovin mökissä levähdettyäni ja ruokailtuani tuntui kuitenkin siltä, että jalat kestäisi vielä Bradwellin laitamilla kohoavalle kukkulalle kapuamisen ja auringonlaskun ihastelun sieltä käsin.
No, kuten kuvista näkyy se aurinko hävisi horisonttiin aika rivakkaa tahtia, ja lopulta sain kuumotellen kompuroida pimenevällä nummella kohti kaukaisuudessa kotoisasti loistavia kylän valoja. Vaikken ehtinytkään saamaan toivomiani postikorttimaisia kuvia Hope Valleystä laskevan auringon loisteessa tää päivä oli kokonaisuudessaan siitä huolimatta mun suosikkipäivä tällä reissulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti