Ladybowerin tekojärvi

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänäni päädyin vähän extempore Ladybower-tekojärvelle. Alun perin mulla oli ollut suunnitelmissa jatkaa Hope Valleyn tyhjentämistä geokätköistä, mutta sitten muistin vielä edellisenä iltana tämän järven, jota olin tsekkaillut jo reissua suunnitellessani. Aiemmin olin sen kuitenkin sivuuttanut, koska paikkaan ei kulkenut suoria bussireittejä kylästä, jossa majailin. Tovin Google Mapsittelun jälkeen olin kuitenkin saanut kuin saanutkin sumplittua itselleni suhteellisen järkevän reitin, ja niin sitä sitten mentiin!

Tosin ensin tein edellisestä päivästä viisastuneena koukkauksen Hathersagen apteekkiin, josta haalin pullon aurinkorasvaa läträiltäväksi. Eikä tämä ollut ollenkaan hullumpi temppu, sillä kyseisenä päivänä mittari näytti vielä illallakin mukavia + 24 °C lukemia. Se on huhtikuussa pohjois-Englannissa kuulkaas oikein hyvä se, ja taisi itse asiassa olla mun lomaseutujen lämpimin huhtikuun 19. koskaan.

Ladybowerin tekojärvi valmistui 1940-luvulla useamman rakennukseen ja täyttämiseen kuluneen vuoden aikana. Musta kiehtova yksityiskohta on, että täytön yhteydessä veden alle hukkui kaksi kokonaista kylää, Derwent ja Ashopton. Googlailemalla löytää jänniä kuvia muun muassa vedestä mystisesti kohoavasta Derwentin kirkon tornista, joka jätettiin alun perin muistomerkiksi. Tänä päivänä tornia ei valitettavasti enää pääse kummastelemaan, sillä se on sittemmin räjäytetty turvallisuussyistä. Ilmeisesti tekojärven vesi on kuitenkin loppuvuoden puolella ollut poikkeuksellisen matalalla kuivan ja kuuman kesän jälkeen, ja joitain kylän raunioita on nyt noussut pinnan yläpuolelle ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995.

Ladybowerin yhteydessä sijaitsee myös toinen tekojärvi, Howden. Veden kulkua näiden välillä säätelee yllä olevissa kuvissa näkyvä Derwentin pato, joka kohoaa vaikuttavaan 34 metrin korkeuteen laakson pohjasta.

Kiersin järven loogisesti myötäpäivään, ja puolet matkasta kului metsäteitä ja -polkuja seuraillen, siinä missä toisella puolella pääsi kulkemaan vaihtelun vuoksi maalaisraitteja. Yhden jälkimmäisenä mainitun mutkan takaa putkahti esiin myös turistikuvien helmi, punainen puhelinkoppi. Ilmeisesti se oli muinaisjäänne jommasta kummasta paikalla aiemmin sijainneesta kylästä, koska tänä päivänä sen lähistöllä nökötti vain muutama mökki. Toisaalta on näihin koppeihin erikoisemmissakin paikoissa törmätty.

Matkan varrella tuli vastaan myös vähän wild-lifea.

Oli jälleen kiva päivä, joka myös päättyi kivasti Bradwellin fish & chips shopiin. Työntekijät ja asiakkaat oli kauhean ystävällisiä, ja osasi jopa toivottaa mulle hyvästit suomeksi! Tämän ja kaiken ulkoilun jälkeen oli hyvä päättää ilta oman mökin terassilla siideriä siemaillen.

Seuraavana päivänä jouduin sanomaan haikeat hyvästit Peak Districille. Mökki piti luovuttaa kymmeneen mennessä, joten puksuttelin jo yhdeksän jälkeen takaisin sivistyksen pariin Manchesteriin. Tuntui kyllä oudolta kaikki se ihmisvilinä, meno ja meininki harmonisesti luonnon helmassa vietetyn viikon jälkeen. Suunnitelmissani oli ollut pistäytyä aikaisella iltapäiväteellä Liisa Ihmemaasta inspiraatiota ammentaneessa Richmondin teehuoneessa. Valitettavasti paikka oli vierailuhetkenäni niin tupaten täynnä, että pelkäksi suunnitelmaksi se jäikin. No ehkä joku toinen kerta.

Käytin sitten luppoajan matkarahakassan tyhjäksi kaapimiseen, ja uusien löytöjen ahtamiseen jo ennestään pursuilevaan matkalaukkuuni. Lento lähti vaille kuuden paikallista aikaa, ja koti-Kuopioon jatkolentoni laskeutui seuraavan päivän puolella. Kaiken kaikkiaan jäi hyvä ja rento fiilis tästä irtiotosta. Erityisen ylpeä olin siitä, että vaikka ehdinkin näkemään ja kokemaan paljon, en missään vaiheessa tuntenut juoksevani paikasta toiseen pää kolmantena jalkana (mikä on siis mun reissaamiseen valitettavan yleisesti yhdistyvä oheisilmiö). Sain jopa jossain välissä luettua kolme kirjaa!

Loppuun voisin vielä kertoa mielipiteeni Bradwellistä, jos joku tänne blogiin näiden postauksien perusteella eksyvä joskus halajaa lähteä katsastamaan itse näitä upeita paikkoja, ja miettii missä majoittua.  

Alun perin olisin halunnut asettua reissuni ajaksi Castletoniin, joka vaikutti ihanteelliselta paikalta suosittujen ulkoilureittien ja hyvien kulkuyhteyksien varrella. Törmäsin kuitenkin self-catering mökkejä selaillessani tosi sympaattiseen pikkumökkiin vähän vähemmän tunnetussa kylässä, Bradwellissa, jonka sijainti ei ollut ihan niin keskeinen. Kylässä itsessään ei myöskään ollut mitään varsinaista nähtävää, mutta näistä seikoista huolimatta mökki jäi kummittelemaan mieleeni idyllisyydellään sen verran vahvasti, että päädyin sen lopulta varaamaan.

Kyseinen asumus oli nimeltään Sunny Bank View, ja se kyllä vastasi odotuksiani täydellisesti! Kaikki tarvittava löytyi itsenäiseen lomailuun, ja mökin koko oli juuri passeli soolomatkaajalle. Lämpöä riitti ja suihku pelitti, mikä oli välttämättömyys pitkien patikointipäivien jälkeen. Lisäksi pääsin ensimmäisenä testaamaan mökin uutta laajakaistaa, ja paljastui, että se toimi jopa nopeammin kuin mökin omistajien oman kodin wi-fi...

Mökin sijainti oli tosi hyvä, lähimmälle bussipysäkille asteli alle viidessä minuutissa ja kauppaan kymmenessä. Bradwellistä tosiaan löytyy pieni paikallinen ruokakauppa co-operative food, jonka valikoimilla kyllä pärjäsi ihan hyvin viikon verran. Lisäksi kylästä löytyi fish & chips shop ja useampi pubi. Julkinen liikenne toimi myös hyvin. Mulla oli käytössä bussipassi, jolla sai matkustaa viikon rajattomasti tietyillä busseilla. Hintaa tällä oli muistaakseni joku 20 puntaa, ja sillä pääsin näppärästi kaikkialle Ladyboweria lukuun ottamatta.

All in all vahva suositus Bradwellille, joka ei välttämättä ole Peak Districin kylistä tunnetuimpia eikä parhaiden vaellusreittien varrella, mutta oikein kaunis ja herttainen kylä hyvine palveluineen. Sunny Bank Viewille vielä vahvempi suositus, karismaattinen pikkumökki ja tosi mukavat ja ystävälliset omistajat! 

Saatiinhan tääkin reissureportaasi päätökseensä, ja vielä saman vuoden sisällä, huh.