torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosikatsaus 2015

Jälleen alkaisi yksi vuosi elettyä elämää olla lopuillaan, eli summataanpa 2015 tuttuun tapaan kuvakollaaseilla ja muutamalla lauseella! Vuosi alkoi Uutta Vuotta Suomi-kavereiden kanssa railakkaasti juhlistaessa, ja pari päivää sen jälkeen palasin Englantiin jatkamaan au pairin hommia. Vaikka olinkin saanut joululomalla ladattua akkuja ja tartuin tuttuihin rutiineihin tyytyväisenä, koin pian pienoisen kriisin. Ruoskin itseäni siitä, kun en jaksanut panostaa samalla tavalla lasten kanssa viettämääni aikaan kuin ensimmäisinä kuukausina. Näin jälkeenpäin ajateltuna taidettiin sekä minä että lapset olla vaan vähän väsähtäneitä talveen. Kuun edetessä löysin onneksi uutta tarmoa niin kotihommiin kuin lasten kanssa toimimiseenkin. Lisäksi aloin vähitellen valmistautua kevään pääsykokeisiin. Viikonloppureissut sijoittui lähinnä eri puolille omaa maakuntaa. Kävin Bicesterin kylässä, uusissa osissa Oxfordia ja pienellä jalkapatikkamatkalla Oxfordshiren maaseudulla. Lisäksi pääsin host-perheen kanssa näkemään White Horse Hillin kalkkikivihevosen.  

Kuukausi alkoi kolmen päivän reissulla Cornwalliin koko konkkaronkalla. Pääsin ensimmäistä kertaa etelä-rannikolle, jossa oli jäätävänä puhaltavasta viimasta huolimatta henkeäsalpaavan kaunista. Samalla reissulla tuli käytyä myös Englannin eteläisimmässä pisteessä, Tintagelin ja Drogon linnoissa sekä bongattua villiponeja. Paluumatkalla meidät yllätti sankka lumipyry, jolloin kapeilla ja huonokuntoisilla maalaisteillä ajelu kävi entistäkin jännittävämmäksi. Lunta saatiin helmikuun aikana myös kunnon kerros Abingdoniin, ja samoihin aikoihin meidän kodin lämmitykseen tuli sopivasti jotain häikkää. Ei kuitenkaan muututtu Jäämies Ötzeiksi. Muut reissuni sijoittuivat Cambridgeen ja Walesiin. Ystävänpäivänä tuli käytyä myös elämäni ensimmäisissä ja toistaiseksi viimeisissä laukkakilpailuissa. Lapset vietti February Holidayn, mikä tiesi mulle tavallista enemmän töitä, mutta myös enemmän mukavaa yhteistä tekemistä.

Maaliskuussa ilmassa alkoi olla jo selviä kevään merkkejä, yhtenä varhaisimmista kuun ensimmäisellä viikolla sairastamani kevätflunssa. Lisääntyvä valon määrä piristi ja sai mut laajentamaan arkireviiriäni lasten koulua ja ruokakauppaa kauemmas. Viikonloput reissasin Cotswoldsiin vehreillä kukkuloilla, Shakespearen synnyinsijoilla Stradford-upon-Avonissa, historiallisessa Bathissa ja ostoskeskusten hallitsemassa Readingissa. Yhden viikonlopun babysittasin niin, että vanhemmat pääsi keskenään juhlistamaan host-äidin syntymäpäivää. Viikkoa myöhemmin sain puhaltaa oman synttärikynttiläni Red Velvet -kuppikakun päältä ja musta tuli 20-vuotias.

Lasten pääsiäisloman ensimmäisestä viikosta selvittyäni pääsin itsekin lomailemaan koko seuraavan viikon. Pari ensimmäistä lomapäivää vietin Lontoossa, jossa kävin katsastamassa Ham Housen kartanon, Camdenin vilkkaan kaupankäynnin, Primrose Hillin näköalat ja Les Misérables -musikaalin. Sen jälkeen matkustin kauas pohjoiseen, Lake Districin kansallispuistoon, jossa viettämäni aika oli hetki, mutta vaikutus ainainen. Loppuviikolla ehdin pyöräillä Kentin maakunnassa, lukea pääsykokeisiin Norwichin joutsenjoella ja nautiskella fish & chipsit Brighton Pierillä. Sää suosi vuoden ensimmäisellä helleallolla, ja viimeisenkin villakangastakin sai haudata lopullisesti kaapin perukoille. Lapset oli paremmalla tuulella hyvien ilmojen takia, ja piristi mun päiviä tulevaisuudensuunnitelmista stressatessani.

Toukokuu koostui pitkälti pääsykokeisiin valmistautumisesta, mutta mahtui kuukauteen myös pari rennompaa viikonloppua Isle of Wightilla ja Walesissa. Walesin Brecon Beacons -kansallispuistossa uskaltauduin ensimmäistä kertaa viiden vuoden tauon jälkeen hevosen selkään, ja tulin sieltä kuperkeikalla alas. Tapasin myös ensimmäistä kertaa Tarun, toisen suomi-aupparin, joka asui lyhyen bussimatkan päässä Abingdonista. Toukokuun kaksi viimeistä viikkoa vietin Suomi-lomalla, jonka aikana tuli istuttua koko kevään mielessä kummitelleet farmasian pääsykokeet vol. 2. Lisäksi pääsin pitkästä aikaa nauttimaan Suomi-kavereiden seurasta muun muassa geokätköilyn ja Kolin kansallispuistossa vierailun merkeissä.

Kesäkuussa oli helpompaa hengittää viheliäisitä pääsykokeista päästyäni. Nautin aurinkoisista päivistä Abingdonin puistoissa ja ulkouima-altaalla. Ensimmäisenä viikonloppuna lennähdin Pohjois-Irlantiin, joka olikin ainut vielä koluamatta jäänyt Iso-Britannian valtio. Pian sen jälkeen kävin Lontoossa moikkaamassa kuningatarta Trooping the Colour -paraatissa. Juhannus kului iltapäiväteelle kukkaseppele kutreilla keikkuen suunnatessa. Arkipäivistäni huomattavan osan vietin Tarun kanssa Costassa kahvitellen, ja Bristolissakin ehdittiin yhdessä seikkailemaan. Yhtenä iltana saatiin myös pelätä henkemme edestä, kun jouduttiin uhkaavasti tuijottavien kanadanhanhien saartamiksi Oxfordissa soudellessamme. Kuun viimeisenä viikonloppuna toteutin suunnittelemani road tripin etelä-rannikolle. Harmaita hiuksia kesäkuussa aiheutti oikeastaan vain meidän vuotava vesiputkisto, jonka takia elettiin muutama päivä ilman vettä.

Heinäkuu saapui aivan liian aikaisin. Kriiseilin mitä ihmettä tekisin seuraavaksi, kun au parin hommat loppuisivat kuun lopussa, ja yliopistolta oli tullut hylkäyskirje. Pyörittelin mielessäni eri vaihtoehtoja, jotka mahdollistaisivat Englantiin jäämiseni, ja vietin useat illat tulevaisuuttani host-vanhempien kanssa setvien. Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että lähden takaisin Suomeen, ja aloitan opinnot avoimessa yliopistossa. 11.7 tuli täyteen vuosi aupparointia, ja laadin tämän postauksen asioista, jotka olin Englannissa viettämäni vuoden aikana oppinut. Se on omasta mielestäni edelleen paras julkaisemani kirjoitus. Yritin ottaa kaiken irti viimeisistä viikoistani, vierailin pohjoisen metropolissa Newcastlessa, juhlin Tarun läksiäisiä, vietin paljon aikaa lasten kanssa näiden kesäloman alettua, näin huikaisevan kauniin auringonlaskun Oxfordissa ja aloin jättää haikeita hyvästejä Abingdonille. Sitä aiemmin jouduin hyvästelemään rakkaan Bath Streetin kodin host-perheen muuttaessa uuteen asuntoon. 26.7 koitti tunteikas lähdön päivä, jota en onnekseni joudu elämään koskaan uudelleen.

Suomi otti minut vastaan armollisemmin kuin olin odottanut. Paluumuuttoon liittyvät virallisuudet ja tavaroiden purkaminen ohjasivat ajatukset lempeästi nykyhetkeen, eikä Englannista lähtö tuntunut enää maailmanlopulta. Pikku hiljaa pystyin aloittamaan host-perheelle myöhäiseksi läksiäislahjaksi näpertelemäni valokuva-albumin kasaamisen. Muuten päivät kuluivat Suomen loppukesästä nauttiessa. Kävin mökkeilemässä, piknikeillä, pitkillä pyöräretkillä ja maakuntamatkoilla.

Syyskuussa aloitin farmasian perusopinnot avoimessa yliopistossa, ja löysin uudelleen lukion loppupuolella kadottamani oppimisen ilon. Osallistuin myös uravalmennukseen, jossa sain vähän kaivattua selkeyttä tulevaisuudensuunnitelmiini. Kuun puolivälissä kaikki kääntyi päälaelleen terveyden pettäessä. Muutamaa sitkeää flunssaa lukuun ottamatta olin koko kuluneen vuoden tuntenut oloni niin elinvoimaiseksi, että olin tyystin unohtanut miltä tuntuu silloin, kun kaikki ei olekaan ihan reilassa. Lukio-ajoilta tuttu ahdistuneisuus nosti taas päätään, mikä ajoi mut oravanpyörään, jossa negatiivinen ajattelu huononsi terveydentilaa entisestään. 

Lokakuussa kalenteri tättyi punakynällä merkityistä deadlineista ja lääkärikäynneistä. Aloin pohdiskella, josko mun kroonistuneiden kiputilojen takana olisi ainakin osittain yleinen tyytymättömyys silloiseen elämäntilanteeseeni. Koin porukoiden kanssa saman katon allan asumisen hyvin stressaavaksi, ja lähdin hakemaan muutosta asiaan aloittamalla asunnonmetsästyksen Kuopiosta. Mahtui lokakuuhun kuitenkin pari kivaakin juttua, kuten vuoden ensimmäiset tuparit Savonlinnassa.

Marraskuussa pääsin hetkeksi pakoon elon ja olon harmautta, kun lensin kymmeneksi päiväksi Englantiin. Matkalla sattuneista vastoinkäymisistä huolimatta oli ihanaa palata. Tein päiväreissut Guildfordiin ja Winchesteriin, mutta parhaiten mieleen jäi visiitti Yorkshiren goottitunnelmaa henkivään kalastajakylään, Whitbyyn. Kirsikkana kakun päällä oli kuitenkin visiitti kovin ikävöimäni host-perheen luona. Loppukuu kului toisia tupareita Mikkelissä juhliessa ja asuntonäyttöihin matkustaessa. Epätoivon partaitakin lähennelleen metsästyksen päätteeksi viides kerta toden sanoi, ja solmin elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen.

Joulukuussa oli enemmän huonoja kuin hyviä päiviä, mutta loppukuuta kohden kirkastui. Käväisin Helsingissä pidennetyllä tupariviikonlopulla, selvisin hengissä vihaamistani jouluperinteistä, vietin rentouttavaa viini-iltaa, opettelin taas lukemaan kirjoja ja suunnittelin tulevaa muuttoa. 

Näin vuoden viimeisenä päivänä ajatukset kuluneesta vuodesta 2015 ovat vähän kaksijakoiset. Olen äärettömän kiitollinen saatuani viettää ikimuistoisen alkuvuoden Englannissa toteuttamassa unelmia. Sen jälkeen käynnistyneeseen ei-toivottuun välivuoteeni olen puolestaan erittäin turhautunut. Aika tuntuu valuvan hukkaan, vaikka yritän avoimen opinnoillani teeskennellä tekeväni jotain hyödyllistä. Samaan aikaan tuntuu, että menetän tilaisuuden tehdä jotain, mitä olen aina halunnut. Uuteen Vuoteen astelen kuitenkin toiveikkain fiiliksin. Great things take time, sanoi joku joskus. En tiedä kuka, mutta nyt sanon minä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

And when those blue snowflakes start falling that's when those blue memories start calling.

Joulu tuli ja meni vähän oudohkoissa tunnelmissa. Joulukuun ensimmäisenä päivänä olin aivan #christmasaf, mutta jotenkin fiilis latistui aattoa lähestyttäessä. Oli vaikea uskoa, että Englannissa vietetystä viime joulusta oli muka kulunut jo vuosi. Silloin haaveet valkoisesta joulusta sai jäädä haaveiksi, mutta nyt kun sellainen sitten tuli koettua, ei se tuntunutkaan kovin ihmeelliseltä. Tää on taas tätä kahden maan välistä dilemmaa, josta oon kärsinyt tavallista enemmän viimeiset kuukaudet. 
En ole mikään meidän suvun perinteiden suurin ystävä, minkä vuoksi etenkin joulunaika tuottaa aina vähän tuskaa. Itse asiassa yritin koko loppusyksyn kuumeisesti keksiä itselleni jonkin pakopaikan joulun pyhiksi, mutta Norjan reissut ja Tallinnan risteilyt jäi valitettavasti varaamatta, kun muuttoni Kuopioon varmistui, ja piti alkaa kartuttamaan säästöjä. No, ehkä ensi vuonna sitten.
Puhelinta 24/7 räpläämällä ja viinilasillisia kumoamalla selvittiin kuitenkin tänäkin vuonna, ja vaikken kovin kiltti koe olleenikaan, oli pukki muistanut mua muun muassa paistinpannulla, sähkövatkaimella ja DVD-soittimella, jotka kiikutan kiitollisena uuteen kotiin.
Uudesta asunnosta puheenollen, olen viime päivinä käynyt läpi suurimman osan maallisesta omaisuudestani, ja lajitellut sen mukaan otettaviin ja turhakkeisiin. Äiti kuvittelee kamppeideni mahtuvan kahteen henkilöautoon, mutta itse alan olla vähän toista mieltä, kun pelkkiä vaatteita lähtee mukaan reilut kuusi jätesäkillistä... 
Viime viikot onkin menneet lähinnä näitä muuttovalmisteluja setviessä. Uusi osoite on painettu kalloon, muuttoilmoitus maistraattiin tehty, sähkösoppari solmittu, laajakaistan avauksesta sovittu, keskeisimmät huonekalut hommattu ja sisustuskin visioitu. Vielä 6 päivää, ja pääsen vihdoin lennähtämään lopullisesti pesästä.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Helsinki-viikonloppu

Toissaviikonloppuna pääsin pitkästä aikaa käymään isolla kirkolla, kiitos vuoden kolmansien tupareiden! Yleensä tykkään olla vähän suunnitelmallisempi matkojeni suhteen, mutta nyt varasin junaliput extempore tunti ennen lähtöä, ja lähdin liikenteeseen pelkällä menolipulla. Vitkutteluni takia olin paikan päällä viimeisenä iltakahdeksalta, mutta pääsinpähän heti keskelle juhlahumua. 
Sunnuntai kului pitkälti velkoja edellisillan riemuista maksellessa, mutta maanantaiaamuna pomppasin aikaisin ylös ja lähdin tutkailemaan stadin ihmeitä vähän paremmassa valaistuksessa. Ja kun sanon vähän paremmassa tarkoitan todella sitä vähän. Aurinko ei Suomen talvelle tyypillisesti viitsinyt pilvimassan takaa juuri pilkistellä, vaikka säätiedotus niin lupailikin, mur.
Olen käväissyt Helsingissä useamman kerran, mutta tyytynyt pyörimään lähinnä keskustan kauppakeskusten tuntumassa ja pienempänä Linnanmäen sekä Korkeasaaren välittömässä läheisyydessä. Nyt halusin nähdä vähän muutakin. Kiertelin muutaman kilometrin lenkin houkuttelevan näköisiä katuja ja puistoja. Yllätyin miten kivalta pääkaupungissa oikeastaan näytti! Jotenkin sitä on taas niin lopenkyllästynyt siihen, että Suomen kaupungeista tuntuu löytyvän korkeintaan muutama nätti rakennus identtisten betonilaatikoiden lomasta, mutta on täällä ainakin joskus osattu rakentaa jotain esteettisesti miellyttävää, eikä vain käytännöllistä ja modernia.
Puolen päivän aikoihin seuraani liittyi aamulla hirsiä vetelemään jäänyt tupariemäntä, jonka kanssa kierreltiin vielä muutamat kaupat. Aiemmin olin jo ehtinyt piipahtaa M&S:ssä, ja pettyä ruokaosaston suppeuteen. Löytyi sieltä sentään mun suosikki whole meal snacksejä ja jouluteetä. Perusketjuliikkeissäkin nirsoilin sen verran, että mukaan tarttui vaan pari vaatekappaletta, minkä jälkeen käytiin lounaalla, joka oli sekin pienoinen pettymys. Onneksi Tuomaan markkinoilta löytyi fudge-maistiasia, joita maisteltiin varmaan yli 20 ihmisen edestä...
Paluumatkalla kaverin kämpille pistäydyttiin vielä Vanhassa Kauppahallissa haalimassa tikkunekkuja. Mun oli tarkoitus lähteä samana iltana takaisin susirajalle, mutta kolme tuntia ennen kuviteltua lähtöä satuin tarkistamaan lippuni, ja tajusin ostaneeni sen edeltävälle päivälle. Great job me, tän takia en tykkää ostaa mitään puhelimellani...
No, eipä siinä mitään, kaverin lähtiessä yövuoroon nukuin itse yön yli ja lähdin aikaisimmalla mahdollisella bussilla seuraavana aamuna. Onneksi oon työtön enkä käy koulua (toim. huom. edellisessä lauseessa esiintyy sarkasmia). 
Vielä 7,5 tunnin tappavan tylsän bussimatkankin jälkeen fiilikset tästä pidennetystä viikonlopusta olivat kuitenkin oikein positiiviset! On siinä puolensa, että tutut hajaantuu eri puolille Suomea.

maanantai 30. marraskuuta 2015

My autumn in a nutshell

Huomenna vaihtuu jo joulukuu, joten voisi olla korkea aika julkaista kansioissa yhä lojuvat syksy-kuvat, ennen kuin se tuntuu liian mattimyöhäiseltä. Samalla ajattelin yleisesti tiivistää viime kuukausien tapahtumia, kun olen tähän mennessä jakanut blogin puolella lähinnä kohokohdat. 
Elokuu oli mun kesälomakuukausi, joka kului pitkälti takaisin Suomi-elämään taantuessa. Yltiökulutin oltermannia ja irtokarkkeja. Hakkeroin siskon Netflixin ja maratoonasin Orange Is the New Blackin. Lueskelin pari kirjaa pihakeinussa. Poimin vadelmia kotipihan pensaista. Reippailin ympäri Pohjois-Karjalaa menopelinäni vaihtelevasti joko vanha kunnon Nopsa tai omat jalat. Näin paljon kavereita ja nautin samalla aaltopituudella seilaamisesta.
Halu jatkaa opintoja välivuoden jälkeen oli yksi keskeisimmistä tekijöistä, joilla järkeilin itseni takaisin Suomeen Englantiin jäämisen sijaan. Pääsykokeisiin lukeminen oli edeltävänä keväänä tuottanut niin paljon päänvaivaa, että toinen opiskeluitta vietetty vuosi olisi luultavasti pilannut viimeisetkin mahdollisuuteni lunastaa unelmieni opiskelupaikka. Syyskuussa pääsin toiveideni mukaan palaamaan opiskelumoodiin, kun aloitin farmasian perusopinnot avoimessa yliopistossa.
Lukion abivuosi vei aikoinaan mehut sen verran tehokkaasti, ettei musta olisi ollut yliopistoon menijäksi heti sen perään. Vuoden tauko opiskeluista oli kuitenkin selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä tuntui super kivalta lainata taas paksuja opuksia kirjastosta ja laatia muistiinpanoja sekä lukusuunnitelmia! Kirsikkana kakun päällä opiskeltavat asiatkin tuntui mielekkäiltä, kun kurssit oli itse saanut valkata. 
Lisäksi syyskuussa alkoi kuukauden kestänyt uravalmennus, jonka ideana oli saada vähän lisävaloa tulevaisuudensuunnitelmiin. Samalla sai kivasti kaivattua rutiinia päiviin, pääsi joka päivä ihmisten ilmoille ja oppi taas vähän lisää itsestään.
Olen yläasteikäisestä asti tiennyt hakeutuvani jollekin vähintään lääketiedettä sivuavalle alalle. Luonnontieteet on aina olleet lähellä sydäntä, ja erityisen kiinnostunut olen ollut siitä, mitä ihmiselimistössä tapahtuu solutasolla, ja miten tätä tietoa voitaisiin hyödyntää terveyden edistämiseksi. Lukio-ajat suunnittelin ryhtyväni farmaseutiksi tai proviisoriksi, mutta välivuosi sai miettimään tätäkin asiaa uudemman kerran. Viimeistään uravalmennuksen jälkeen oli selvää, etten tulisi nauttimaan tällaisesta työstä läheskään niin paljon kuin tutkijuudesta. Ensi keväänä haetaan siis kolmatta kertaa, tällä kertaa ensisijaisesti biolääketieteeseen ja toissijaisesti farmasiaan. 
Syyskuu ei tuonut mukanaan pelkkiä kivoja juttuja. Abivuonna liiankin tutuksi tullut psykosomaattinen oireilu iski taas kunnolla päälle, tällä kertaa järkyttävien vatsa- ja selkäkipujen muodossa. Koko lokakuun alku meni lekureilla ravaamiseen, joista yksikään ei löytänyt musta minkäänlaista ruumiillista vikaa. En itse aluksi osannut yhdistää kipuilua mihinkään erityisesti, mutta kun aloin yhden tohtorin pyynnöstä luetella mielen päällä olevia asioita, niin löytyihän noita aika kasa.
Päällimmäisenä esiin nousi paluumuutto Suomeen, ja sen mukanaan tuoma iso elämänmuutos. En ole aiemmin elämässäni ollut yhtä onnellinen kuin Englannissa asuessani, ja vaikka olin ennen lähtöä ehtinyt surra sitä pitkään etukäteen, oli luopuminen silti tosi hankalaa. Vuodessa ehdin rakentaa pitkälle. Mulla oli koti, perhe, turvattu toimeentulo, ystäviä, suunnitelmia joka viikonlopulle ja ylipäätään jokin tarkoitus, eli lapsista huolehtiminen. Sitten yhtenä päivänä sitä rakennelmaa ei enää ollutkaan.
Käsittelemätön ikävä ei suinkaan ollut ainoa ongelmani, vaan mua vaivasi lisäksi se, etten yrityksistäni huolimatta ollut vieläkään päässyt kouluun. Avoimessa suoritetuista opinnoista huolimatta toinen välivuosi tuntui turhalta, ja mulla oli ihan luuseriolo, kun en vieläkään ollut onnistunut. Ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen oli myös hyvin hankalaa asettua taas saman katon alla porukoiden kanssa. Teki mieli itsenäistyä enemmän kuin koskaan. Vanha kotikaupunkini Joensuukin alkoi alkuhuuman jälkeen turhauttaa päivä päivältä enemmän, ja kaipasin kovasti uusia tuulia.
Mietin, pystyisinkö vaikuttamaan johonkin nykyisessä tilanteessani, ja sitä kautta voimaan vähän paremmin. Mulla ei ollut opiskelu- eikä työpaikkaa, mutta estikö se mua vaihtamasta maisemaa? Ei. Mulla on ollut pitkään vahva tunne siitä, että Kuopio tulee olemaan opiskelukaupunkini. Voisin yhtä hyvin suorittaa suunnittelemani työkokeilun siellä, etsiä kesätöitä paikan päältä ja olla jo kunnolla kotiutunut ennen toivottua koulujen alkua. Tämän hoksattuani mua ei pidätellyt enää mikään. 
Kuumeinen asunnonmetsästys jatkui läpi loka-marraskuun. Soittelin luultavasti enemmän puheluita kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen yhteensä, ja ravasin useamman kerran asuntonäytöissä. Suurin osa ei säväyttänyt, ja niiden kohdalla, jotka säväyttivät jäin aina kahden viimeisen joukossa ilman. Lopulta Se Oikea kuitenkin löytyi, ja viime perjantaina sain suureksi ilokseni solmia elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen! 
Tällä hetkellä kaikki on edelleen vähän sekaisin, enkä vieläkään voi kehuttavasti. Kuukauden päässä häämöttävä muutto ja sen suoma mahdollisuus aloittaa alusta ylläpitävät kuitenkin toiveikkuuttani siitä, että asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin (näin Albus Dumbledoren kliseisiä, mutta viisaita sanoja siteeratakseni).

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Mikkeli-viikonloppu

Kuulumisten kirjoittelut laahaa taas vähän jälkijunassa, ja tämäkin postaus käsittelee toissaviikonlopun tapahtumia. Tuolloin pääsin juhlimaan syksyn toisia tupareita, tällä kertaa etelä-Savon sydämessä Mikkelissä. Oli ihan hauska tutustua tähänkin paikkaan, jonne ei aiemmin ole tullut eksyttyä. Vielä hauskempaa oli paasata läpi kaikki viime aikojen tapahtumat, tuijotella kaverin uuden asumuksen limenvihreää seinää ja ihan vaan oleskella mitä mainioimmassa seurassa.
Lauantai oli varsinainen tuparipäivä, joka aloitettiin kaupunkikierroksella. Lisäksi kierreltiin Mikkelin kauppatarjontaa ja kahviteltiin Ramin konditoriassa. Iltapäivällä palattiin kaverin kämpille laittamaan pöytä koreaksi. Kakkukestien lomassa kehiteltiin illan ratoksi Putous-juomapeli, jolla päästiin myöhemmin hyvään alkuun. Sen jälkeen jäi vielä aikaa pelata läpi muutama klassikko ennen Mikkelin yöelämään suuntaamista. Vietettiin hulvaton ilta enimmäkseen tanssilattialla, ja naurua riitti myös paluumatkalle.
Vähäisiksi jääneet yöunet takasivat hulvattoman meiningin jatkumisen seuraavanakin päivänä. Raahauduttiin lounaalle kiinalaiseen, jonka buffet ylitti odotukset! Ilahdutettiin kanssa-aterioijia pitkän kaavan mukaan jutuillamme, jotka oli tasoltaan toisesta ulottuvuudesta. Loppupäivä lojuttiin sängyn pohjalla ennen kuin koitti taas hetki katkeran eron. Onneksi kohta on jo joululoma, ja routa ajaa porsaat kotiin niin, ettei mun tarvitse kuolla tylsyyteen täällä idän perukoilla.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Back in England days 9 & 10

Yhdeksäs päivä jäi mun viimeiseksi kokonaiseksi päiväksi Brittilässä tällä erää. Mieli oli koko päivän jo valmiiksi vähän maassa, mutta jaksoin kuitenkin kierrellä Oxford Streetin ketjuliikkeet. Tuli hamstrattua Primarkista sen verran eyelinereitä ja Super Cosy -sukkahousuja, että näillä pärjätään taas jonkun aikaa. Kolmelta olin suunnitellut meneväni iltapäiväteelle, mutta ennen sitä kiertelin Covent Gardenia, joka sattui sijaitsemaan valitsemani paikan kulmilla. Putiikkien kiertelyn ohessa sain seurata muun muassa oopperalaulantaa ja veitsien heittelyä yksipyöräisen päällä.
Kolmelta astelin Wellington-nimiseen pubiim, jonka tarjontaan kuului kuulemma hyvä, mutta edullinen afternoon tea. Ei se loppujen lopuksi kovin kummoinen ollut, mutta huomasin osaavani juoda Earl Greytä sitruunan kanssa ja jopa pitäväni mausta, vaikka aiemmin oon kartellut vahvaa bergamotin aromia.
Seuraavana aamuna olikin sitten kukonlaulun aikaan raahustettava Heathrowille. Käsimatkatavarani pääsivät taas vaihteeksi pengottaviksi, mutta onneksi tarkastajaksi sattui hauska miekkonen, joka sai mut melkein itkemään takavarikoimalla leikillään Chocolate Orange -suklaani. Illalla laskeuduin Joensuun vaatimattomalle lentokentälle, jossa vastassa odottelivat jäätävä viima ja pilkkopimeys. 

Laskeskelin olleeni viimeisten 1,5 vuoden aikana yhteensä 17 lennolla, mutta jälleen ahdistaa, kun en tiedä milloin pääsen taittamaan Suomen ja Englannin välisen matkan seuraavan kerran.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Back in England days 7 & 8: Family doesn't end in blood

Lauantai-aamuna 7.11 koitti eniten odottamani reissupäivä, jona matkasin Abingdoniin tapaamaan host-perhettä, jossa olin au pairina! Täytyy myöntää, että vähän räpisteli perhosia mahanpohjassa, kun jännitin millainen kauan odotettu jälleennäkeminen tulisi olemaan. Miten paljon olisi muuttunut reilun kolmen kuukauden aikana? Muistaisiko lapset enää mua? Miltä tuntuisi olla ex-au pair? 

Kuuntelin matkan ajan soittolistaa, johon keräsin kappaleita au pair -vuoteni mittaan, ja jotka tuo vieläkin niin elävästi muistoja mieleen, etten yleensä pysty sitä herkistelemättä kuuntelemaan. Oxfordin päässä kyyneleet vieri kyllä jo ilman musiikkiakin. Mieleen tulvi kaikki ne varhaiset lauantai-aamut ja myöhäiset sunnuntai-illat, joina palasin milloin miltäkin reissulta Oxfordin kautta Abingdoniin. Nytkin tuli tunne, että olin palaamassa kotiin vaan vähän pidemmältä Suomi-lomalta.

Kiertelin aamupäivän historiallisen yliopistokaupungin tuttuja katuja sillä aikaa, kun host-perhe oli Suomi-koulussa. Kahden jälkeen hakeuduin sovittuun tapaamispaikkaan, ja hetken hermostuneena seisoskeltuani mutkan takaa kurvasi varsin tutuksi tullut Range Rover. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa host-isä oli heittänyt mun laukun konttiin ja löysin itseni lasten vierestä takapenkiltä. Siitä hetkestä käynnistyi tän reissun parhaat 24 tuntia.
Uskoisin, että au pair -postauksistanikin oli luettavissa rivien välistä, miten tärkeä host-perheestä mulle heidän kanssaan viettämäni vuoden aikana tuli. Jokaisen au pairin ja host-perheen suhde on varmasti vähän omanlaisensa. Mulle lapsista ei missään vaiheessa tullut kuin sisaruksia eikä hosteista vanhempia. Silti mulla oli merkittävä rooli perheen elämässä, enkä oikeastaan juuri koskaan tuntenut olevani heillä "töissä". Lapsien kanssa omaksuin eräänlaisen hoivaajan roolin. Asetin ne luonnollisesti itseni edelle, neuvoin, lohdutin, komensin ja sovittelin. Host-vanhemmat oli mulle turvallisia aikuisia, vanhempia ja viisaampia ystäviä, joiden kanssa pystyin vaivatta jakamaan asioita, joita en muiden kanssa voisi edes kuvitella puivani.

Voitte vaan arvata, miten käsittämättömän onnellinen olin huomatessani, että vaikken tällä kertaa palannutkaan au pairina, palasin edelleen perheenjäsenenä. Parin minuutin kuulumisten vaihdon jälkeen tuntui kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Lapset ei vierastaneet ollenkaan, ja juttu jatkui luonnollisesti siitä, mihin viime kerralla jäi. Ekan kerran yli kolmeen kuukauteen musta tuntui, että olin kotona.
Vietettiin päivä ihan vaan oleskellen, mikä passasi mulle mainiosti alkuviikon huitelun jälkeen. Kokattiin lounaaksi kanasalaatti ja juotiin pullo kuoharia paluuni kunniaksi. En ehtinyt edes loppuun lauseessani, jossa päivittelin, etten malta odottaa saavani taas maistaa Strongbowia, kun nenän eteen jo ilmestyi tuttu tölkki. Sanokoon kyseisen siiderin vihaajat mitä sanoo, mulle se tulee aina olemaan jumalten juoma (ja nyt puhun aidosta oikeasta originalista, en Suomessakin saatavilla olevasta laimennoksesta). Strongbowin makuun tiivistyy kaikki kylmät talvi-illat meidän Bath Streetin kodissa, joina sain istua illallisella parhaalla paikalla takan edessä ja pitkälle venähtäneet perjantait, joina parannettiin maailmaa yömyöhään.
Illan hämärtäessä lähdettiin pubiin yksille ja sieltä italialaiseen illalliselle. Jaettu pullo punaviiniä piti huolen siitä, että lähes pakahduttava onnentunne sen kun jatkui ja jatkui. Jälkiruoka säästettiin tuttuun tapaan kotona nautittavaksi, ja lasten mentyä nukkumaan puhuttiin milloin rasismista, milloin vanhoista tutuista Suomen ja Englannin eroista, milloin tulevaisuudesta. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Sunnuntaina mulla oli liput viideltä alkavaan tapahtumaan Lontoossa, minkä takia visiittini jäi harmittavan lyhyeksi. Ehdittiin kuitenkin syödä aamupala ja pyöriä Abingdonissa valoisan aikaan. Host-perheellä oli sovittu skypettelysessio isovanhempien kanssa puolilta päivin, jolloin jäin kiertelemään vanhaa kunnon kotikaupunkia itsekseni. Kuljeskelin läpi lempipaikkani, Market Squaren, Abbey Gardensin, Thamesin varren polun ja Park Roadin. Vaikka päivä oli taas vaihteeksi harmaa, mun mielessä vallitsi vuoden aurinkoisin ja kaunein kesäpäivä. 
Iltapäivällä lähdettiin vielä Oxfordiin kahvittelemaan ennen mun lähtöä. Sitä luulisi, että lähteminen kävisi ajallaan helpommaksi, mutta ei se käy. Costan ihanaa vuohenjuustopaninia ja herkullista mulled winter berries -juomaa oli vaikea saada alas, kun kurkkuun ilmestyi pala ja silmänurkkia kirveli. Viivästelin niin pitkään kuin suinkin pystyin ennen bussiasemalle suuntaamista. Perhe saattoi mut sinne, halasin kaikki, enkä ollut ainut vetistelijä eron hetkellä. Pahimmat Niagaran putoukset vuodatin sentään vasta bussissa kanssamatkustajien iloksi. Mutta kuten host-äiti sanoi, joskus pitää lähteä, jotta voi palata. Oon suunnattoman kiitollinen, että sain aikoinaan hullun päähänpiston lähteä vuodeksi vieraaseen maahan hoitamaan lapsia tuiki tuntemattomaan perheeseen, josta tuli mulle lopulta läheisempi kuin omastani.