Third time's the charm.

Jaa-a, se ois taas tää aika vuodesta. En oo vähään aikaan juurikaan paasannut opiskeluista, joten ehkä se mulle nyt taas suotakoon. Kuvituksena huvituksena arkistojen talvimaisemia Puijolta, jotka on varmaan järkevä postata tässä vaiheessa, kun siellä vielä on lunta.

Valmistuin tosiaan ylioppilaaksi keväällä 2014 eli edessä on jo kolmas yhteishaku. Ensimmäisellä kerralla hain samaan tapaan ensisijaisesti proviisoriksi ja toissijaisesti farmaseutiksi. Luonnontieteet on kiehtoneet pienestä pitäen, ja haaveissa olisi tietysti mahdollisuus olla tekemisissä niitten kanssa myös työelämässä. Lukion alussa tutkiskelin ajatusta lääkäriksi ryhtymisestä, mutta se idea tyssäsi viidenteen fysiikan kurssiin, jonka jälkeen luovutin katkerana kyseisen oppiaineen suhteen. Näin myöhemmin oon myös ymmärtänyt, että multa puuttuu varsinainen kutsumus auttaa ihmisiä, minkä vuoksi perinteisenä lääkärilääkärinä toimiminen ei ois varmastikaan ollut mua varten.

Lukion kakkosvuoden aikana törmäsin farmasiaan, jolle sytyin vähitellen. Vaikka asiakaspalvelu ja johtotehtävät ei oikein osuneetkaan mun mukavuusaluelle, mua kiinnosti ajatus lääkealan asiantuntijuudesta. Niinpä hain siis abivuoden keväällä lukemaan farmasiaa, mutta panostettuani täysillä yo-kirjoituksiin en itse pääsykokeessa menestynyt kovinkaan hyvin. Kyllähän se silloin harmitti, kun luettua tuli kuitenkin ahkerasti, mutta ei mitenkään jäätävästi, sillä tiesin joka tapauksessa pitäväni välivuoden. Ois vaan ollut kiva, jos ois ollut opiskelupaikka sen jälkeen odottelemassa, tosin ne opiskelutaidot ois voineet olla vähän ruosteessa...

Välivuoden aikana sain mahdollisuuden pohdiskella rauhassa minne haluaisin suuntautua urakentällä. Pohdiskeltavaa kyllä riitti välillä päänvaivaksikin asti, kun sain niin paljon uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia niin maailman- kuin minäkuvaanikin. Viime keväänä olinkin sitten vähän hukassa, kun koko maailma tuntui avautuneen lukemattomine vaihtoehtoineen. Lykkäsin yhteishakua niin pitkälle kuin uskalsin, ja päädyin lopulta hätäisesti hakemaan ensisijaisesti biologiaan ja toissijaisesti farmasiaan. Olin aloittanut lukemisen jo tammikuussa, mutta viime metreillä aloin epäillä valintojani sen verran, että lamaannuin. Lopulta en lukenut ollenkaan viimeisellä viikolla ja jätin kokonaan menemättä biologian valintakokeeseen. 

Ja niinhän siinä sitten odotetusti kävi, ettei opiskelupaikkaa taaskaan irronnut, vaikka varasijoille asti jo yllettiinkin. Ulkomailla vietetyn enemmän kuin onnistuneen välivuoden jälkeen koitti paluu Suomeen, jossa tunsin olevani tyhjän päällä. Kavereiden palatessa syksyllä koulun penkille minä jäin vailla velvollisuuksia ja tarkoitusta. En tiedä miten oisin pysynyt järjissäni, ellen ois aloittanut opintoja avoimessa yliopistossa. 

Koulu ja opiskelu yleensäkin on aina sijoittuneet korkealle mun tärkeysjärjestyksessä. Oon pienestä pitäen ollut hyvä koulussa, se ärsyttävä perfektionisti, joka valittaa kymppi miikasta. Abivuoden mukanaan tuomat paineet, ja niitä seurannut penkin alle mennyt ensimmäinen pääsykoe vei multa pari vuotta sitten suurimman osan opiskelumotivaatiostani. Nyt musta tuntuu, että oon taas löytänyt sen saman tiedonjanon kipinän, joka mussa aikoinaan kyti. En lue pelkkiä hyviä arvosanoja varten, vaan koska mua kiinnostaa ja haluan tietää lisää.

Oon aika kunnianhimoinen ihminen ja vaadin itseltäni paljon. Se on aikoinaan ajanut mut suuremman luokan ongelmiin, minkä takia oon yrittänyt ottaa rauhallisemmin näitten avoimen opintojeni kanssa. Jotenkin siinä on sitten kuitenkin käynyt taas niin, että pelkät perusopinnot ei riittäneetkään, vaan piti mennä ja haalia lisää kursseja, ettei vaan menis liian helpoksi... Kumma kyllä huomaan jollain sadistisella tavalla nauttivani jatkuvasta pienestä suoriutumisstressistä. Tuntuu, että teen jotain hyödyllistä enkä enää ajalehdi miten sattuu, vaan elämällä on taas joku päämäärä.

Mulle on tosi tärkeää löytää sellainen työ, jota oikeasti tykkään tehdä, sillä tuntuu, että tuun omistautumaan aika vahvasti työlleni, jos vaan löydän sen oman juttuni. En halua joutua opiskelemaan päivääkään alaa, josta en oo kiinnostunut, koska se jos mikä tappaa mun halun oppia ja ajatella omilla avoillani. Farmasian opintoja avoimessa suoritettuani osaan nyt sanoa, että tää on sitä, mikä mua kiinnostaa. Samalla tiedän kuitenkin, että se pillereitten ojentelu tiskin takaa tappais mut tylsyyteen vähintään parissa vuodessa. Proviisorin tai apteekkarinkaan hommat ei oikein nappaa, kun en edelleenkään ole johtaja- tai yrittäjätyyppiä. Pitänee siis toivoa, että lääkealan asiantuntijoille löytyy tulevaisuudessakin työtehtäviä tutkimuspuolella.

Epäonnistumisista ja epäilyksistä huolimatta haen siis siihen samaan ykköskohteeseen kuin aiempinakin vuosina. Biolääketieteestä, joka houkutteli jossain vaiheessa kovastikin, tein back-up planin, johon haen avoimen väylän kautta ihan vaan kokeillakseni. Alana se kiehtoo edelleen kovasti, mutta oon kuitenkin sen verran varmuuden haluinen, että lähden mieluummin rakentamaan niitä tutkija-unelmia vakaammalle pohjalle. Suomessa farmasia-alalla on mukavan turvattu työllistymistilanne, ja opetus on sen verran korkeatasoista, että sen uskoisi avaavan ovia myös muualla maailmassa.

Pääsykokeisiin kertaamisen oon aloittanut innolla, ja ilolla huomannut sen olevan nimenomaan jo opittujen asioiden kertausta. Ehkä tää kolmas kerta tosiaan toden sanoo. 

My autumn in a nutshell

Huomenna vaihtuu jo joulukuu, joten voisi olla korkea aika julkaista kansioissa yhä lojuvat syksy-kuvat, ennen kuin se tuntuu liian mattimyöhäiseltä. Samalla ajattelin yleisesti tiivistää viime kuukausien tapahtumia, kun olen tähän mennessä jakanut blogin puolella lähinnä kohokohdat. 

Elokuu oli mun kesälomakuukausi, joka kului pitkälti takaisin Suomi-elämään taantuessa. Yltiökulutin oltermannia ja irtokarkkeja. Hakkeroin siskon Netflixin ja maratoonasin Orange Is the New Blackin. Lueskelin pari kirjaa pihakeinussa. Poimin vadelmia kotipihan pensaista. Reippailin ympäri Pohjois-Karjalaa menopelinäni vaihtelevasti joko vanha kunnon Nopsa tai omat jalat. Näin paljon kavereita ja nautin samalla aaltopituudella seilaamisesta.

Halu jatkaa opintoja välivuoden jälkeen oli yksi keskeisimmistä tekijöistä, joilla järkeilin itseni takaisin Suomeen Englantiin jäämisen sijaan. Pääsykokeisiin lukeminen oli edeltävänä keväänä tuottanut niin paljon päänvaivaa, että toinen opiskeluitta vietetty vuosi olisi luultavasti pilannut viimeisetkin mahdollisuuteni lunastaa unelmieni opiskelupaikka. Syyskuussa pääsin toiveideni mukaan palaamaan opiskelumoodiin, kun aloitin farmasian perusopinnot avoimessa yliopistossa.

Lukion abivuosi vei aikoinaan mehut sen verran tehokkaasti, ettei musta olisi ollut yliopistoon menijäksi heti sen perään. Vuoden tauko opiskeluista oli kuitenkin selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä tuntui super kivalta lainata taas paksuja opuksia kirjastosta ja laatia muistiinpanoja sekä lukusuunnitelmia! Kirsikkana kakun päällä opiskeltavat asiatkin tuntui mielekkäiltä, kun kurssit oli itse saanut valkata. 

Lisäksi syyskuussa alkoi kuukauden kestänyt uravalmennus, jonka ideana oli saada vähän lisävaloa tulevaisuudensuunnitelmiin. Samalla sai kivasti kaivattua rutiinia päiviin, pääsi joka päivä ihmisten ilmoille ja oppi taas vähän lisää itsestään.

Olen yläasteikäisestä asti tiennyt hakeutuvani jollekin vähintään lääketiedettä sivuavalle alalle. Luonnontieteet on aina olleet lähellä sydäntä, ja erityisen kiinnostunut olen ollut siitä, mitä ihmiselimistössä tapahtuu solutasolla, ja miten tätä tietoa voitaisiin hyödyntää terveyden edistämiseksi. Lukio-ajat suunnittelin ryhtyväni farmaseutiksi tai proviisoriksi, mutta välivuosi sai miettimään tätäkin asiaa uudemman kerran. Viimeistään uravalmennuksen jälkeen oli selvää, etten tulisi nauttimaan tällaisesta työstä läheskään niin paljon kuin tutkijuudesta. Ensi keväänä haetaan siis kolmatta kertaa, tällä kertaa ensisijaisesti biolääketieteeseen ja toissijaisesti farmasiaan. 

Syyskuu ei tuonut mukanaan pelkkiä kivoja juttuja. Abivuonna liiankin tutuksi tullut psykosomaattinen oireilu iski taas kunnolla päälle, tällä kertaa järkyttävien vatsa- ja selkäkipujen muodossa. Koko lokakuun alku meni lekureilla ravaamiseen, joista yksikään ei löytänyt musta minkäänlaista ruumiillista vikaa. En itse aluksi osannut yhdistää kipuilua mihinkään erityisesti, mutta kun aloin yhden tohtorin pyynnöstä luetella mielen päällä olevia asioita, niin löytyihän noita aika kasa.

Päällimmäisenä esiin nousi paluumuutto Suomeen, ja sen mukanaan tuoma iso elämänmuutos. En ole aiemmin elämässäni ollut yhtä onnellinen kuin Englannissa asuessani, ja vaikka olin ennen lähtöä ehtinyt surra sitä pitkään etukäteen, oli luopuminen silti tosi hankalaa. Vuodessa ehdin rakentaa pitkälle. Mulla oli koti, perhe, turvattu toimeentulo, ystäviä, suunnitelmia joka viikonlopulle ja ylipäätään jokin tarkoitus, eli lapsista huolehtiminen. Sitten yhtenä päivänä sitä rakennelmaa ei enää ollutkaan.

Käsittelemätön ikävä ei suinkaan ollut ainoa ongelmani, vaan mua vaivasi lisäksi se, etten yrityksistäni huolimatta ollut vieläkään päässyt kouluun. Avoimessa suoritetuista opinnoista huolimatta toinen välivuosi tuntui turhalta, ja mulla oli ihan luuseriolo, kun en vieläkään ollut onnistunut. Ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen oli myös hyvin hankalaa asettua taas saman katon alla porukoiden kanssa. Teki mieli itsenäistyä enemmän kuin koskaan. Vanha kotikaupunkini Joensuukin alkoi alkuhuuman jälkeen turhauttaa päivä päivältä enemmän, ja kaipasin kovasti uusia tuulia.

Mietin, pystyisinkö vaikuttamaan johonkin nykyisessä tilanteessani, ja sitä kautta voimaan vähän paremmin. Mulla ei ollut opiskelu- eikä työpaikkaa, mutta estikö se mua vaihtamasta maisemaa? Ei. Mulla on ollut pitkään vahva tunne siitä, että Kuopio tulee olemaan opiskelukaupunkini. Voisin yhtä hyvin suorittaa suunnittelemani työkokeilun siellä, etsiä kesätöitä paikan päältä ja olla jo kunnolla kotiutunut ennen toivottua koulujen alkua. Tämän hoksattuani mua ei pidätellyt enää mikään. 

Kuumeinen asunnonmetsästys jatkui läpi loka-marraskuun. Soittelin luultavasti enemmän puheluita kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen yhteensä, ja ravasin useamman kerran asuntonäytöissä. Suurin osa ei säväyttänyt, ja niiden kohdalla, jotka säväyttivät jäin aina kahden viimeisen joukossa ilman. Lopulta Se Oikea kuitenkin löytyi, ja viime perjantaina sain suureksi ilokseni solmia elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen! 

Tällä hetkellä kaikki on edelleen vähän sekaisin, enkä vieläkään voi kehuttavasti. Kuukauden päässä häämöttävä muutto ja sen suoma mahdollisuus aloittaa alusta ylläpitävät kuitenkin toiveikkuuttani siitä, että asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin (näin Albus Dumbledoren kliseisiä, mutta viisaita sanoja siteeratakseni).

Näissä kuvissa tiivistyy pitkälti tämän hetkisen eloni ydin, ja syy siihen, miksi en ole saanut aikaiseksi postailla. Avoimen yliopiston kurssit ovat käynnistyneet kunnolla, ja kalenteri vilkkuu punaisena milloin tenteistä, milloin oppimistehtävien palautuspäivistä. Liekö kaikista deadlineista johtuen vai miksi, mutta oon kärsinyt viimeiset parisen viikkoa järkyttävistä vatsakivuista, jotka ajoi mut perjantaina neljäksi tunniksi päivystykseen neulalla tökittäväksi. Luojan kiitos lääkärin määräämät vahvat dropit puri ja viikonloppu kului jo vähän vähemmän tuskaisissa merkeissä. Miten sitä aina muistaakin arvostaa terveyttä vasta sitten, kun on jo jalka paketissa tai kuumetta viidettä päivää peräkkäin?

Lokakuukin vaihtui jo, hui. Syksy tulee olemaan tiukka, kun yritän saada tärkeimmät kurssisuoritukset pois alta ennen marraskuun alkua, jolloin jätän velvollisuudet ja palaan kymmeneksi päiväksi Englantiin. Onneksi oon edelleen pysynyt hyvin aikataulussa, eli ilmeisesti itseopiskelu toimii tällaisilla itsensä orjapiiskureilla. Toivottavasti löytäisin blogillekin aikaa aina jossain välissä, sillä mulla riittäisi vielä ainakin muutaman postauksen verran sanottavaa au pair -ajoista ja syksyisiä kuvia täältä koto-Suomesta.

Viime postauksesta on ehtinyt vierähtää reilut pari viikkoa, mikä on ollut varmaan pisin blogihiljaisuus yli vuoteen. Jotenkin tuntuu taas hassulta kirjoitella sellaisia peruskuulumisia. Mutta lyhyesti voisin tiivistää, että olen maakuntamatkaillut Enossa (mistä suurin osa postauksen kuvista on peräisin), ja viettänyt lopun aikaa maratoonaten seitsemän kautta Supernaturalia. Siinäpä se, kiva kun kävitte lukemassa ja kuulemiin!

No ei vaiskaan. Tällä viikolla tuli itse asiassa kaivattu muutos mun elämättömyyselämään. Aloitin keskiviikkona uravalmennuksen, ja ei hitsit, kun onkin outoa elää taas jonkinlaisen päivärytmin mukaan! Unirytmihän mulla on lomailujenikin ajan säilynyt ilahduttavan aamupainoisena, mutta ne päivän ensimmäiset tunnit oon tykännyt aloittaa sen verran hitaasti, etten ole jaksanut alkaa laittautumaan ennen yhtätoista. Nyt kun pitääkin saada vaatteet päälle ja näyttää ihmiseltä alle puolessa tunnissa heti herättyä, niin onhan tähän taas tottumista. 

Pähkinänkuoressa uravalmennuksen idea on selkiyttää tulevaisuudensuunnitelmiani ja antaa vinkkejä työnhakuun sekä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Pari kaveria kävi istumassa saman valmennuksen aiemmin tänä vuonna, ja heidän suosituksiensa perusteella ilmoittauduin nyt itsekin. Olen yläasteelta lähtien tiennyt hakeutuvani jollekin lääketieteelliselle alalle, mutta unelmat lääkäriydestä romuttui lukion pitkän fysiikan kursseihin ja kutsumuksen puutteeseen. Farmasialle olen hakenut kaksi kertaa tuloksetta, eli väistämättä herää kysymys, onko sekään mua varten. Lisäksi äkkäsin viime keväänä biolääketieteen, jossa yhdistyisi mun rakkaus lääke- ja luonnontieteeseen, eikä valinta olekaan enää niin suoraviivainen. Ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen Skotlannin yliopistot on myös alkaneet kummasti houkuttelemaan, eli ihan kelvon sopan olen onnistunut vaihtoehdoista itselleni keittelemään.  

No, toivottavasti tuosta valmennuksesta on jotain apua. Ainakin tähän mennessä siellä on ollut ihan mukavaa, ollaan tehtailtu luonne- ja ammatinvalintatestejä, pidetty yleissivistäviä tietokilpailuja ja haettu kulttuurielämyksiä paikallisista museoista. Ilokseni oon myös saanut huomata, että sain au pair -vuoteni aikana karistettua osan siitä järjettömästä ujoudesta, joka on ollut osa mua aina ala-asteelta lähtien, enkä enää jännitä niin paljon ryhmäkeskusteluja.

Uravalmennuksen lisäksi pääsin tällä viikolla aloittamaan opinnot avoimessa yliopistossa. Suunnitelmissa olisi tosiaan suorittaa farmasian perusopinnot seuraavan lukukauden aikana, jolloin saan vähän selvemmän kuvan alasta, kun se nyt kerran on ollut mun pitkäaikaisin uratoive. Aloitan varsin kunnianhimoisesti yrityksenäni läpäistä kolme päällekkäistä kurssia seuraavan kuukauden aikana. Ensivaikutelmat kurssien sisällöistä on kuitenkin innostuneet, ja ainakin vielä oon jopa vähän edellä kaikessa, koska on yllättävän kivaa taas opiskella!