My autumn in a nutshell

Huomenna vaihtuu jo joulukuu, joten voisi olla korkea aika julkaista kansioissa yhä lojuvat syksy-kuvat, ennen kuin se tuntuu liian mattimyöhäiseltä. Samalla ajattelin yleisesti tiivistää viime kuukausien tapahtumia, kun olen tähän mennessä jakanut blogin puolella lähinnä kohokohdat. 

Elokuu oli mun kesälomakuukausi, joka kului pitkälti takaisin Suomi-elämään taantuessa. Yltiökulutin oltermannia ja irtokarkkeja. Hakkeroin siskon Netflixin ja maratoonasin Orange Is the New Blackin. Lueskelin pari kirjaa pihakeinussa. Poimin vadelmia kotipihan pensaista. Reippailin ympäri Pohjois-Karjalaa menopelinäni vaihtelevasti joko vanha kunnon Nopsa tai omat jalat. Näin paljon kavereita ja nautin samalla aaltopituudella seilaamisesta.

Halu jatkaa opintoja välivuoden jälkeen oli yksi keskeisimmistä tekijöistä, joilla järkeilin itseni takaisin Suomeen Englantiin jäämisen sijaan. Pääsykokeisiin lukeminen oli edeltävänä keväänä tuottanut niin paljon päänvaivaa, että toinen opiskeluitta vietetty vuosi olisi luultavasti pilannut viimeisetkin mahdollisuuteni lunastaa unelmieni opiskelupaikka. Syyskuussa pääsin toiveideni mukaan palaamaan opiskelumoodiin, kun aloitin farmasian perusopinnot avoimessa yliopistossa.

Lukion abivuosi vei aikoinaan mehut sen verran tehokkaasti, ettei musta olisi ollut yliopistoon menijäksi heti sen perään. Vuoden tauko opiskeluista oli kuitenkin selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä tuntui super kivalta lainata taas paksuja opuksia kirjastosta ja laatia muistiinpanoja sekä lukusuunnitelmia! Kirsikkana kakun päällä opiskeltavat asiatkin tuntui mielekkäiltä, kun kurssit oli itse saanut valkata. 

Lisäksi syyskuussa alkoi kuukauden kestänyt uravalmennus, jonka ideana oli saada vähän lisävaloa tulevaisuudensuunnitelmiin. Samalla sai kivasti kaivattua rutiinia päiviin, pääsi joka päivä ihmisten ilmoille ja oppi taas vähän lisää itsestään.

Olen yläasteikäisestä asti tiennyt hakeutuvani jollekin vähintään lääketiedettä sivuavalle alalle. Luonnontieteet on aina olleet lähellä sydäntä, ja erityisen kiinnostunut olen ollut siitä, mitä ihmiselimistössä tapahtuu solutasolla, ja miten tätä tietoa voitaisiin hyödyntää terveyden edistämiseksi. Lukio-ajat suunnittelin ryhtyväni farmaseutiksi tai proviisoriksi, mutta välivuosi sai miettimään tätäkin asiaa uudemman kerran. Viimeistään uravalmennuksen jälkeen oli selvää, etten tulisi nauttimaan tällaisesta työstä läheskään niin paljon kuin tutkijuudesta. Ensi keväänä haetaan siis kolmatta kertaa, tällä kertaa ensisijaisesti biolääketieteeseen ja toissijaisesti farmasiaan. 

Syyskuu ei tuonut mukanaan pelkkiä kivoja juttuja. Abivuonna liiankin tutuksi tullut psykosomaattinen oireilu iski taas kunnolla päälle, tällä kertaa järkyttävien vatsa- ja selkäkipujen muodossa. Koko lokakuun alku meni lekureilla ravaamiseen, joista yksikään ei löytänyt musta minkäänlaista ruumiillista vikaa. En itse aluksi osannut yhdistää kipuilua mihinkään erityisesti, mutta kun aloin yhden tohtorin pyynnöstä luetella mielen päällä olevia asioita, niin löytyihän noita aika kasa.

Päällimmäisenä esiin nousi paluumuutto Suomeen, ja sen mukanaan tuoma iso elämänmuutos. En ole aiemmin elämässäni ollut yhtä onnellinen kuin Englannissa asuessani, ja vaikka olin ennen lähtöä ehtinyt surra sitä pitkään etukäteen, oli luopuminen silti tosi hankalaa. Vuodessa ehdin rakentaa pitkälle. Mulla oli koti, perhe, turvattu toimeentulo, ystäviä, suunnitelmia joka viikonlopulle ja ylipäätään jokin tarkoitus, eli lapsista huolehtiminen. Sitten yhtenä päivänä sitä rakennelmaa ei enää ollutkaan.

Käsittelemätön ikävä ei suinkaan ollut ainoa ongelmani, vaan mua vaivasi lisäksi se, etten yrityksistäni huolimatta ollut vieläkään päässyt kouluun. Avoimessa suoritetuista opinnoista huolimatta toinen välivuosi tuntui turhalta, ja mulla oli ihan luuseriolo, kun en vieläkään ollut onnistunut. Ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen oli myös hyvin hankalaa asettua taas saman katon alla porukoiden kanssa. Teki mieli itsenäistyä enemmän kuin koskaan. Vanha kotikaupunkini Joensuukin alkoi alkuhuuman jälkeen turhauttaa päivä päivältä enemmän, ja kaipasin kovasti uusia tuulia.

Mietin, pystyisinkö vaikuttamaan johonkin nykyisessä tilanteessani, ja sitä kautta voimaan vähän paremmin. Mulla ei ollut opiskelu- eikä työpaikkaa, mutta estikö se mua vaihtamasta maisemaa? Ei. Mulla on ollut pitkään vahva tunne siitä, että Kuopio tulee olemaan opiskelukaupunkini. Voisin yhtä hyvin suorittaa suunnittelemani työkokeilun siellä, etsiä kesätöitä paikan päältä ja olla jo kunnolla kotiutunut ennen toivottua koulujen alkua. Tämän hoksattuani mua ei pidätellyt enää mikään. 

Kuumeinen asunnonmetsästys jatkui läpi loka-marraskuun. Soittelin luultavasti enemmän puheluita kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen yhteensä, ja ravasin useamman kerran asuntonäytöissä. Suurin osa ei säväyttänyt, ja niiden kohdalla, jotka säväyttivät jäin aina kahden viimeisen joukossa ilman. Lopulta Se Oikea kuitenkin löytyi, ja viime perjantaina sain suureksi ilokseni solmia elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen! 

Tällä hetkellä kaikki on edelleen vähän sekaisin, enkä vieläkään voi kehuttavasti. Kuukauden päässä häämöttävä muutto ja sen suoma mahdollisuus aloittaa alusta ylläpitävät kuitenkin toiveikkuuttani siitä, että asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin (näin Albus Dumbledoren kliseisiä, mutta viisaita sanoja siteeratakseni).

Mikkeli-viikonloppu

Kuulumisten kirjoittelut laahaa taas vähän jälkijunassa, ja tämäkin postaus käsittelee toissaviikonlopun tapahtumia. Tuolloin pääsin juhlimaan syksyn toisia tupareita, tällä kertaa etelä-Savon sydämessä Mikkelissä. Oli ihan hauska tutustua tähänkin paikkaan, jonne ei aiemmin ole tullut eksyttyä. Vielä hauskempaa oli paasata läpi kaikki viime aikojen tapahtumat, tuijotella kaverin uuden asumuksen limenvihreää seinää ja ihan vaan oleskella mitä mainioimmassa seurassa.

Lauantai oli varsinainen tuparipäivä, joka aloitettiin kaupunkikierroksella. Lisäksi kierreltiin Mikkelin kauppatarjontaa ja kahviteltiin Ramin konditoriassa. Iltapäivällä palattiin kaverin kämpille laittamaan pöytä koreaksi. Kakkukestien lomassa kehiteltiin illan ratoksi Putous-juomapeli, jolla päästiin myöhemmin hyvään alkuun. Sen jälkeen jäi vielä aikaa pelata läpi muutama klassikko ennen Mikkelin yöelämään suuntaamista. Vietettiin hulvaton ilta enimmäkseen tanssilattialla, ja naurua riitti myös paluumatkalle.

Vähäisiksi jääneet yöunet takasivat hulvattoman meiningin jatkumisen seuraavanakin päivänä. Raahauduttiin lounaalle kiinalaiseen, jonka buffet ylitti odotukset! Ilahdutettiin kanssa-aterioijia pitkän kaavan mukaan jutuillamme, jotka oli tasoltaan toisesta ulottuvuudesta. Loppupäivä lojuttiin sängyn pohjalla ennen kuin koitti taas hetki katkeran eron. Onneksi kohta on jo joululoma, ja routa ajaa porsaat kotiin niin, ettei mun tarvitse kuolla tylsyyteen täällä idän perukoilla.

Back in England days 9 & 10

Yhdeksäs päivä jäi mun viimeiseksi kokonaiseksi päiväksi Brittilässä tällä erää. Mieli oli koko päivän jo valmiiksi vähän maassa, mutta jaksoin kuitenkin kierrellä Oxford Streetin ketjuliikkeet. Tuli hamstrattua Primarkista sen verran eyelinereitä ja Super Cosy -sukkahousuja, että näillä pärjätään taas jonkun aikaa. Kolmelta olin suunnitellut meneväni iltapäiväteelle, mutta ennen sitä kiertelin Covent Gardenia, joka sattui sijaitsemaan valitsemani paikan kulmilla. Putiikkien kiertelyn ohessa sain seurata muun muassa oopperalaulantaa ja veitsien heittelyä yksipyöräisen päällä.

Kolmelta astelin Wellington-nimiseen pubiim, jonka tarjontaan kuului kuulemma hyvä, mutta edullinen afternoon tea. Ei se loppujen lopuksi kovin kummoinen ollut, mutta huomasin osaavani juoda Earl Greytä sitruunan kanssa ja jopa pitäväni mausta, vaikka aiemmin oon kartellut vahvaa bergamotin aromia.

Seuraavana aamuna olikin sitten kukonlaulun aikaan raahustettava Heathrowille. Käsimatkatavarani pääsivät taas vaihteeksi pengottaviksi, mutta onneksi tarkastajaksi sattui hauska miekkonen, joka sai mut melkein itkemään takavarikoimalla leikillään Chocolate Orange -suklaani. Illalla laskeuduin Joensuun vaatimattomalle lentokentälle, jossa vastassa odottelivat jäätävä viima ja pilkkopimeys. 

Laskeskelin olleeni viimeisten 1,5 vuoden aikana yhteensä 17 lennolla, mutta jälleen ahdistaa, kun en tiedä milloin pääsen taittamaan Suomen ja Englannin välisen matkan seuraavan kerran.

Back in England days 7 & 8: Family doesn't end in blood

Lauantai-aamuna 7.11 koitti eniten odottamani reissupäivä, jona matkasin Abingdoniin tapaamaan host-perhettä, jossa olin au pairina! Täytyy myöntää, että vähän räpisteli perhosia mahanpohjassa, kun jännitin millainen kauan odotettu jälleennäkeminen tulisi olemaan. Miten paljon olisi muuttunut reilun kolmen kuukauden aikana? Muistaisiko lapset enää mua? Miltä tuntuisi olla ex-au pair? 

Kuuntelin matkan ajan soittolistaa, johon keräsin kappaleita au pair -vuoteni mittaan, ja jotka tuo vieläkin niin elävästi muistoja mieleen, etten yleensä pysty sitä herkistelemättä kuuntelemaan. Oxfordin päässä kyyneleet vieri kyllä jo ilman musiikkiakin. Mieleen tulvi kaikki ne varhaiset lauantai-aamut ja myöhäiset sunnuntai-illat, joina palasin milloin miltäkin reissulta Oxfordin kautta Abingdoniin. Nytkin tuli tunne, että olin palaamassa kotiin vaan vähän pidemmältä Suomi-lomalta.

Kiertelin aamupäivän historiallisen yliopistokaupungin tuttuja katuja sillä aikaa, kun host-perhe oli Suomi-koulussa. Kahden jälkeen hakeuduin sovittuun tapaamispaikkaan, ja hetken hermostuneena seisoskeltuani mutkan takaa kurvasi varsin tutuksi tullut Range Rover. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa host-isä oli heittänyt mun laukun konttiin ja löysin itseni lasten vierestä takapenkiltä. Siitä hetkestä käynnistyi tän reissun parhaat 24 tuntia.

Uskoisin, että au pair -postauksistanikin oli luettavissa rivien välistä, miten tärkeä host-perheestä mulle heidän kanssaan viettämäni vuoden aikana tuli. Jokaisen au pairin ja host-perheen suhde on varmasti vähän omanlaisensa. Mulle lapsista ei missään vaiheessa tullut kuin sisaruksia eikä hosteista vanhempia. Silti mulla oli merkittävä rooli perheen elämässä, enkä oikeastaan juuri koskaan tuntenut olevani heillä "töissä". Lapsien kanssa omaksuin eräänlaisen hoivaajan roolin. Asetin ne luonnollisesti itseni edelle, neuvoin, lohdutin, komensin ja sovittelin. Host-vanhemmat oli mulle turvallisia aikuisia, vanhempia ja viisaampia ystäviä, joiden kanssa pystyin vaivatta jakamaan asioita, joita en muiden kanssa voisi edes kuvitella puivani.

Voitte vaan arvata, miten käsittämättömän onnellinen olin huomatessani, että vaikken tällä kertaa palannutkaan au pairina, palasin edelleen perheenjäsenenä. Parin minuutin kuulumisten vaihdon jälkeen tuntui kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Lapset ei vierastaneet ollenkaan, ja juttu jatkui luonnollisesti siitä, mihin viime kerralla jäi. Ekan kerran yli kolmeen kuukauteen musta tuntui, että olin kotona.

Vietettiin päivä ihan vaan oleskellen, mikä passasi mulle mainiosti alkuviikon huitelun jälkeen. Kokattiin lounaaksi kanasalaatti ja juotiin pullo kuoharia paluuni kunniaksi. En ehtinyt edes loppuun lauseessani, jossa päivittelin, etten malta odottaa saavani taas maistaa Strongbowia, kun nenän eteen jo ilmestyi tuttu tölkki. Sanokoon kyseisen siiderin vihaajat mitä sanoo, mulle se tulee aina olemaan jumalten juoma (ja nyt puhun aidosta oikeasta originalista, en Suomessakin saatavilla olevasta laimennoksesta). Strongbowin makuun tiivistyy kaikki kylmät talvi-illat meidän Bath Streetin kodissa, joina sain istua illallisella parhaalla paikalla takan edessä ja pitkälle venähtäneet perjantait, joina parannettiin maailmaa yömyöhään.

Illan hämärtäessä lähdettiin pubiin yksille ja sieltä italialaiseen illalliselle. Jaettu pullo punaviiniä piti huolen siitä, että lähes pakahduttava onnentunne sen kun jatkui ja jatkui. Jälkiruoka säästettiin tuttuun tapaan kotona nautittavaksi, ja lasten mentyä nukkumaan puhuttiin milloin rasismista, milloin vanhoista tutuista Suomen ja Englannin eroista, milloin tulevaisuudesta. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Sunnuntaina mulla oli liput viideltä alkavaan tapahtumaan Lontoossa, minkä takia visiittini jäi harmittavan lyhyeksi. Ehdittiin kuitenkin syödä aamupala ja pyöriä Abingdonissa valoisan aikaan. Host-perheellä oli sovittu skypettelysessio isovanhempien kanssa puolilta päivin, jolloin jäin kiertelemään vanhaa kunnon kotikaupunkia itsekseni. Kuljeskelin läpi lempipaikkani, Market Squaren, Abbey Gardensin, Thamesin varren polun ja Park Roadin. Vaikka päivä oli taas vaihteeksi harmaa, mun mielessä vallitsi vuoden aurinkoisin ja kaunein kesäpäivä. 

Iltapäivällä lähdettiin vielä Oxfordiin kahvittelemaan ennen mun lähtöä. Sitä luulisi, että lähteminen kävisi ajallaan helpommaksi, mutta ei se käy. Costan ihanaa vuohenjuustopaninia ja herkullista mulled winter berries -juomaa oli vaikea saada alas, kun kurkkuun ilmestyi pala ja silmänurkkia kirveli. Viivästelin niin pitkään kuin suinkin pystyin ennen bussiasemalle suuntaamista. Perhe saattoi mut sinne, halasin kaikki, enkä ollut ainut vetistelijä eron hetkellä. Pahimmat Niagaran putoukset vuodatin sentään vasta bussissa kanssamatkustajien iloksi. Mutta kuten host-äiti sanoi, joskus pitää lähteä, jotta voi palata. Oon suunnattoman kiitollinen, että sain aikoinaan hullun päähänpiston lähteä vuodeksi vieraaseen maahan hoitamaan lapsia tuiki tuntemattomaan perheeseen, josta tuli mulle lopulta läheisempi kuin omastani.

Back in England days 5 & 6

Viides aamu alkoi taivaallisella englantilaisella aamiaisella, jolla uskalsin ensimmäistä kertaa kokeilla black puddingia. Vedettyäni yllä näkyvän mestariteoksen naamariin lähdin pienen ruokalevon jälkeen energiaa puhkuen patikoimaan läheiseen kalastajakylään.

Reitiksi valikoitui North York Moors -kansallispuistoa kiertävä Cleveland Way -kävelyreitti, jonka varrelle osuu niin sisämaan nummien kanervaloistoa kuin dramaattisia rannikkomaisemia. Itse pääsin nauttimaan jälkimmäisenä mainituista. Vaikka mereen jyrkkänä putoavat rinteet peittyivät osittain sankkaan sumuun ei se niiden vaikuttavuutta vähentänyt!

Kovasti sai askeliaan tarkata paikoissa, joissa tähän vuodenaikaan hyvinkin mutainen polku kiemurteli muutaman kymmenen sentin päässä pudotuksesta.

Muutaman vastaantulijan kohtasin 12 kilometrin taipaleellani, mutta pitkälti sain nauttia lähinnä lehmien ja lampaiden seurasta. Melkein harmitti saapua määränpäähän Robin Hood's Bayhin, kun tuntui, että vastahan sitä oli päässyt vauhtiin. Vielä mä joku päivä kävelen jonkun Iso-Britannian long distance footpatheista alusta lappuun. 

Korkeiden jyrkänteiden keskellä lepäävä Robin Hood's Bay on pieni kalastajakylä, joka tunnetaan historiassa erityisesti vilkkaana salakuljettajien päämajana. Muusta maailmasta eristynyt karu poukama onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen. Yhdessä infotaulussa kerrottiin, että talojen välillä oli niin paljon salakäytäviä, että salakuljetettu tavara saattoi kiertää koko kylän näkemättä päivän valoa. Nykyään paikassa vallitsee huomattavasti rauhaisampi, melkeinpä pysähtynyt tunnelma, mihin sen viehätys varmaan perustuukin.

Missasin ensimmäisen Whitbyyn palaavan bussin minuutilla, mutta se tarkoitti, että sain viettää ylimääräisen tunnin Robin Hood's Bayta tutkien. Suurimman osan ajastani kulutin kuumeiseen fossiilien metsästykseen rannalla, joka lukeutuu yhdeksi UK:n parhaista kohteista tähän tarkoitukseen. Valitettavasti trilobiitit jäi löytämättä, mutta yhden fossiloituneen simpukan bongasin!

Palattuani bussilla Whitbyyn kiertelin vielä muutamat yhä auki olevat putiikit. Samalla reissulla pysähdyin satamaan ihailemaan Bonfire Nightin ilotulituksia, jotka missasin viime vuonna syysflunssaa potiessani. Seuraava päivä menikin ihan puhtaasti matkustaessa, kun palasin Lontooseen. Whitby ja Yorkshire jättivät kyllä säväyksensä, ja olisi ihana palata joku päivä!

Back in England day 4

Neljäs reissupäiväni ei alkanut parhaimmalla mahdollisella tavalla. Saavuin aamukuuden maissa Middlesbroughiin bussissa vietetyn yön jälkeen. Kertynyt unisaldo oli puolisen tuntia, kiitos pienikokoisuuteni, joka mahdollisti penkkiriville sikiöasentoon käpertymisen. Pienen siistiytymisen jälkeen fyysinen olemukseni vähän piristyi, ja kun pääsin vielä lataamaan puhelimeni aikaa tappaessani, alkoi mielikin osoittaa heräämisen merkkejä. 

Puoli kahdeksan aikoihin lähti ensimmäinen paikallisbussi Whitbyyn, jossa mun oli tarkoitus viettää pari seuraavaa päivää. Reitti kulki kauniissa Yorkshiren rannikkomaisemissa, mutta maisemien ihailut jäi vähän vähemmälle, kun tajusin kauhukseni hävittäneeni kansion, joka sisälsi mun kaikki tärkeimmät matkustusdokumentit matkavakuutus, etukäteen ostetut bussi- ja tapahtumaliput sekä suurin osa käteisestä mukaanlukien. Siinä vaiheessa iski kyllä pienoinen epätoivo, kun kukkarosta löytyi 20 puntaa, ja olin satavarma, etten muistaisi edes uuden pankkikorttini tunnuslukua. 

Vietettyäni erittäin stressaavan aamupäivän soitellen milloin Nordeaan, milloin bussiyhtiölle ja milloin tapahtumanjärjestäjille, olin saanut asiat siihen järjestykseen, että pystyin kasailemaan itseni ja kamppeeni tyhjältä juna-asemalta, jonne olin linnoittautunut. Kävin sisäänkirjautumassa varaamaani bed & breakfastiin, ja vaikka jäätävä väsymys houkutteli kaatumaan saman tien puhtaille lakanoille, pakotin itseni ulos nauttimaan viikon ensimmäisistä auringonsäteistä. 

500 sadan metrin päässä majapaikastani avautui merenranta, ja oli ihanaa vetää keuhkot pitkästä aikaa täyteen suolaista meri-ilmaa. Auringossa kimaltelevat aallonharjat karkottivat hetkeksi mielestä kaikki vastoinkäymiset, ja kun uskaltauduin vielä hetkeä myöhemmin epäilevin mielin tsekkaamaan, josko olisin uutta pankkikorttia hankkiessani säilyttänyt vanhan tunnuslukuni, oli mieli jo huomattavasti levollisempi koneen näyttäessä yllättäen vihreää.

Whitby on yksi Englannin suosituimpia turistikohteita, etenkin paikallisten keskuudessa, jonne palataan vuosi vuodelta uudestaan. Lomailijoita kiehtoo kaupungin sijainti ihan North York Moors -kansallispuiston laitamilla ja rannikolla sekä sen eristyneisyys muusta maailmasta. Entistä tunnetummaksi Whitbyn teki aikoinaan kirjailija Bram Stoker, joka sai alla näkyvistä maisemista inspiraation kirjalleen Dracula. 

“This is a lovely place. The little River Esk runs through a deep valley which broadens out as it comes near the harbour… The houses of the old town are all red-roofed and seem piled up one after the other anyhow… Right over the town is the ruin of the Abbey, a noble ruin of immense size. Between it and the town is another church, the Parish one, round which is a big graveyard, all full of tombstones. It descends so steeply over the harbour that part of the bank has fallen away, and some of the graves have been destroyed.”
- Bram Stoker, Dracula

Vaikka kirja julkaistiin jo vuonna 1897, pitää Stokerin kuvaus Whitbyn vanhasta kaupungista, luostarin raunioista ja kirkosta hautausmaineen edelleen paikkaansa!

Astetta hitusen gootimpi 17-vuotias minäni olisi ollut aivan haltioissaan päästessään Whitbyyn, vaan kyllä paikka sai haukkomaan henkeä ihastuksesta nytkin. Erityisesti vanha kaupunki salaperäisine pikkukujineen ja erikoisliikkeineen hurmasi tunnelmallaan, puhumattakaan sen yläpuolella kohoavasta hautausmaasta ja luostarin jäänteistä. Jopa kirkkaassa päivänvalossa pystyin kuvittelemaan pitkäviittaisen vampyyrien herran nojailemassa yhteen lukuisista kallellaan olevista hautakivistä.

Harrasteltua aikani kaikessa rauhassa sightseeingia palasin satama-alueelle, jossa poikkesin päivälliselle Whitbyn kuuluisimpaan kalaravintolaan, Magpie's Caféhen. Iltapäivällä ja ei-sesonkiaikaan vältin jonot, ja raaskin palkita itseni kahdella ruokalajilla. Fish & chipsit oli tietenkin pakko tilata, ja jättimäisen annoksen alas ahdettuani oli sellainen fiilis, että pärjää taas seuraavat puoli vuotta ilman.

Sää alkoi tässä vaiheessa päivää kääntyä taas tuttuun sateenharmaaseen, joten saatoin loppuillaksi vetäytyä majapaikkaani lepäämään. Oli aika kivaa vain tuijotella telkkaria ja tuttuja kanavia, vaikkei niiltä mitään kovin järkevää tuolloinkaan tullut. Yön nukuin hyvin sikeästi kaukana suurkaupungin melusta, mikä olikin hyvä, sillä koko seuraava päivä kului ulkona reippaillessa.