What happens when your once-in-a-lifetime adventure is over?

Au pair -blogit päättyy harmittavan usein siihen, kun palataan kotimaahan ja that's it. Silloin ainakin mua lukijana jää mietityttämään kovasti, mitä sen kokemuksen jälkeen tapahtuu. Vaikka tämä blogi ei enää au pairin arjesta kerrokaan, saattaa siellä ruudun toisella puolella olla hyvällä tuurilla vielä muutama seuraaja ajoilta, jolloin tuli sellaisestakin kirjoiteltua. Mun au pairin pestin päättymisestä tuli aiemmin tällä viikolla kuluneeksi tasan vuosi, ja sen kunniaksi kerron nyt, mitä mulle sen jälkeen tapahtui. Ja sen jälkeen lupaan vihdoin ainakin yrittää sulkea sanaisan arkkuni tästä aiheesta.

Ennen paluutani arvoin pitkään lähtisinkö vielä Suomeen vai en. Olin hakenut yhteishaussa kouluihin, mutten elätellyt suurta toivoa sisäänpääsystä, koska motivaatio oli taas kulunut loppuun viime metreillä. Sopiva alakin oli vähän avoinna uusien kiinnostavien vaihtoehtojen viidakossa. Vuodessa Englannista oli tullut koti, jonka jättäminen suorastaan kauhistutti. Hostperheen kanssa laadittu työsopimus lähestyi kuitenkin säälimättömästi loppuaan. Kartoitin AuPairWorldin perhetarjontaa, ja sainkin pari lupaavalta kuulostavaa yhteydenottoa, joista kuitenkin lopulta kieltäydyin. Au pairin arki tarjosi omat haasteensa, jotka koin siinä vaiheessa kukistetuksi. Halusin "lopettaa huipulla" ja lähteä valloittamaan horisontissa usvan seasta häämöttäviä seuraavia rinteitä.

Jos Suomesta lähtö oli aikoinaan tuntunut hankalalta, ei se ollut hyttysenpistoa kummoisempi verrattuna Englannista lähdön aiheuttamaan kirveen iskuun. Onneksi matkalaukkuihin ahdetut teevarastot, Suomi-toverit ja yhteydenpito hostperheeseen toimi laastarina, ja saatoin aloittaa itseni paikkailun. Ensimmäisistä päivistä selvittyä homma tuntuikin lähtevän rullaamaan paremmin kuin osasin odottaa. Oli ihan kiva pitää pitkästä aikaa lomaa, ihmetellä eksoottiselta tuntuvaa Suomen kesää ja luontoa sekä ottaa taas osaa yhteisiin juhliin ja illanviettoihin.

Syksyn puolelle kallistuttaessa alkoi tulla enemmän takapakkia, kun suurin osa tutuista lähti opiskelemaan eri paikkakunnille, ja jäin yksin kaikkien käsittelemättömien tunneryöppyjeni kanssa. Ei-toivottu toinen välivuosi aiheutti turhautumista, lapsuudenkodissa asuminen koetteli hermoja ja Suomessa ärsytti kaikki ruokakauppojen liian suppeilta tuntuvista valikoimista väärään suuntaan aukeaviin oviin. Asiat ei edenneet ollenkaan niin kuin olisin toivonut, enkä kokenut itse pystyväni vaikuttamaan tapahtumien kulkuun mitenkään. Stressaavissa elämäntilanteissa mulla on tapana reagoida kropalla, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tuntui, että vanhenin parissa viikossa 50 vuotta. Joka paikkaa kolotti, vanha kuomani unettomuus palasi ja kaikki solut tuntui hukanneen ohjekirjansa.

Itsepintaisesti yritin pitää päivät tekemisentäyteisinä osallistumalla uravalmennukseen ja aloittamalla opinnot avoimessa yliopistossa. Se oli varmasti yksi niistä päätöksistä, jotka auttoi mua selviytymään toisesta välivuodesta suurin piirtein järjissäni. Oon niitä ihmisiä, jotka tulee hulluiksi vailla mitään ulkopuolisen tahon määräämiä velvoitteita. Avoimen opinnot toi pitkin vuotta viikkoihin edes jonkinlaista rutiinia, ja varmuutta siitä, ettei koko vuosi mene ihan hukkaan. Ne myös lujitti uskoa siitä, että oon pyrkimässä oikealle alalle, mikä piti pääsykokeisiin valmistautumiseen vaaditun motivaation korkealla itse tulikokeeseen asti.

Alamäestä ylös ponnistelemisessa auttoi suuresti myös se, että pääsin muuttamaan omilleni. Asunnonmetsästys lisäsi huomattavasti harmaiden hiusten määrää päänahassa, mutta sinnikkyys palkittiin, ja tämän vuoden alussa muutin ensimmäiseen ikiomaan kotiini Kuopioon. Yksin asuminen palautti nopeasti syksyllä kadottamani kontrollintunteen, kun sain täysin itsenäisesti vastata hengissä pysymisestäni. Uuden kaupungin ilma tuntui kevyemmältä hengittää Joensuussa vietettyjen tukahduttavien kuukausien jälkeen.

Toiveikkaasta alusta huolimatta vuosi ei lähtenyt käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Mun jo ennestäänkin varsin suppea tukiverkko Suomessa supistui entisestään, mikä tuntui kohtalon viimeiseltä ivalliselta iskulta. Suomen puolelle jääneet ihmiset oli kuitenkin olleet opintojen jatkamisen ohella suurin syy, miksi olin ylipäätään palannut tänne, ja jos oisin vuosi sitten ollut samassa tilanteessa kuin nyt, olisin aika varmasti edelleen Englannissa. Mutta niin kai se on, että muutos on osa elämää niissä kaikkein vakaimman tuntuisissa ihmissuhteissakin.

Vaikeuksien keskellä ympäristönvaihdos ja vanhojen kuvioiden hyvästely tuntui entistä tervetulleemmalta. Katu kadulta Kuopio kävi pikku hiljaa tutummaksi, ja viimeistään keväällä tajusin hämmästyksekseni oikeasti viihtyväni jossain ensimmäistä kertaa sitten Englannin. Tämän myötä kaukokaipuu alkoi vähitellen laantua eikä ruoho enää näyttänyt niin kamalan paljon vehreämmältä meren tuolla puolella. Tuntui, että pitkään pohjoisen ja lännen väliä heilunut kompassin neula olisi viimein asettunut paikoilleen.

Kuluneen vuoden aikana oon päässyt käymään Englannissa ruhtinaalliset kolme kertaa. Joka kerta mut on Heathrowin päässä vallannut se sama lämmin tuttuuden tunne, jota koin aina Suomi-lomilta au pairin hommiin palatessani. On ollut lohduttavaa huomata, ettei kaikki lopulta olekaan täysin muuttunut vaan Englanti taputtaa edelleen tuttavallisesti selkään aina tavatessamme. Nyt oon kuitenkin hyväksynyt sen, että tällä hetkellä mun paikka on Suomessa. Unelma Briteissä asumisesta on jo kertaalleen toteutettu ja todettu täysin saavutettavissa olevaksi, joten se mielessäni voin ensi syksynä aloittaa seuraavan unelman jahtaamisen, ja aloittaa farmasian opinnot Itä-Suomen yliopistossa. Jää nähtäväksi onko siellä vietettyjen vuosien jälkeen haaveissa punainen tupa ja perunamaa vaiko olkikattoinen mökki Thamesin varrella.

Vaikka oonkin kuluneen vuoden mittaan vähitellen tullut taas sinuiksi Suomessa elämisen kanssa en edelleenkään koe täysin kuuluvani tänne. Englanti jätti jälkensä, joka ei ole haalistunut vaan määrittää osin sitä, kuka olen tänään, ja kuka haluan olla tulevaisuudessa. Vasta viimeisten parin kuukauden aikana mulla on ollut päiviä, jolloin en olisi kaivannut jotain Englannista. Milloin on ollut  ikävä skonsseja clotted creamillä, milloin kuvankauniita pikkukyliä käsin kasattuine kivimuureineen. Milloin Primarkin halpoja rättejä notkuvia rekkejä, milloin aivastaessa siunaavia ihmisiä. Eniten kaipaan kuitenkin sitä au pair -aikoina vallinnutta elämäntilannetta. Ensimmäistä kertaa vuosiin mulla ei ollut minkäänlaisia opiskeluihin liittyviä velvoitteita. Löysin itsestäni konseptien ja kirjakasojen alle hautautuneen puolen, joka oli vapaa ja täynnä seikkailunhalua. Sen vastapainona opin myös ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan rauhallisista koti-illoista perheen kesken. Ja se teki mut hyvin hyvin onnelliseksi.

Musta tuntuu, että kahden viimeisen vuoden aikana oon saanut kokea, mitä välivuosi voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Ensimmäinen välivuosi kului unelmia toteuttaessa ja nuoruudesta nauttiessa, toinen sairastellessa ja elämän mielekkyyttä uudelleen etsiessä. Nyt ollaan onneksi jo voiton puolella, ja syksyllä pääsen vihdoin irti tästä paikallaanjunnauksesta, johon tahtomattani vuosi sitten jouduin.

Hurjinkin seikkailu päättyy aikanaan, mutta sen aikana kerätyt muistot värittää vielä seuraaviakin löytöretkiä, jotka odottaa ihan nurkan takana.

When life gives you lemons.

Long time no see. Elämä pääsykokeiden jälkeen ei alkanut yhtä auvoisana kuin olin kuvitellut. Olin tajuamattani ajanut itseni aika piippuun tulikoetta edeltävien kuukausien aikana, ja sitten kun se olikin yhtäkkiä ohi tuntui koko elämältä putoavan pohja. Kesän lähestyessä vähitellen pahentunut uniongelmaisuus meni siihen pisteeseen, etten saanut nukuttua unilääkkeilläkään kuin korkeintaan kaksi tuntia koiranunta yössä. Mun kaverilla oli varmaan ihana neljän päivän Kuopio-vierailu, kun itse juoksin ahdistuksissani huomattavan osan ajasta KYSin päivystyksessä. Kyllä me onnistuttiin kuitenkin muutamalla geokätköllä ja Matkuksessa käymään ja kesän ensimmäistä piknikkiäkin vietettiin. Näin jälkeen päin onkin onneksi mielessä ne mukavammat hetket, joita kuitenkin oli. Esimerkiksi silloin, kun katseltiin vanhoja Mr. Bean jaksoja ja puhuttiin aamukolmeen alakoulusta.

Kuopiosta jouduttiin Joensuuhun keskelle pikkusiskon lakkiaisjuhlahumua, jossa hoidettiin siis kaverin kanssa tarjoilijoiden virkaa. Juhlat oli aika paljon isommat kuin omani, ja sukujuhlien suurena vihaajana mun piti käydä välillä lukittautumassa vessaan ja hengittelemässä syvään.  Suurinta osaa ihmisistä en muistanut koskaan tavanneeni, ja päivän päätteeksi ne lähti yhtä kasvottomina kuin saapuivatkin. Loppuilta vedettiin kuppikaupalla boolia, pelattiin naapurin tädin kanssa ikivanhaa Trivial Pursuitia ja kaiveltiin siinä samalla luurankoja kaapista. Viimeisenä tekonamme vallattiin Bepopin karaokelava. Sen jälkeen rikoin ensimmäistä kertaa elämässäni puhelimeni takalasin ja joku tuli sanomaan mulle, että näytin siltä kuin hautoisin itsemurha-ajatuksia. Ihan perus meininkiä siis. Tai sitten ei. Joensuussa ollessani ehdittiin myös käydä nostalgisoimassa kesänavausta Laulurinteellä ja burgereilla Jokiasemalla.

Parin unettoman viikon jälkeen alkoi jo fysiikkakin pettää siihen malliin, että epäilin pystyisinkö edes lähtemään viikon au pair -komennukselle vanhaan host-perheeseen. Onneksi kuitenkin lähdin. Kukaan lääkäri, opettaja tai asiakaspalvelija ei oo koskaan auttanut mua niin paljon kuin tää perhe. Tälläkin kertaa kaikki muu kurjuus jäi enemmän taka-alalle, kun pääsin verestämään taitojani lastenlikkana ja kodinhengettärenä. Oli ihanaa tavallaan elää vielä kerran uudestaan oma au pair -kokemus minikoossa. Tämä oli myös viimeinen kerta, kun pääsin vierailemaan host-perheen luona Englannissa, sillä heilläkin on kesän aikana edessä paluumuutto Suomeen. Haikeutta oli siis ilmassa puolin ja toisin, mutta siitä huolimatta pidettiin hauskaa muun muassa illallistamalla tuttavaperheiden kanssa, katsomalla futista sekä vierailemalla eläintarhassa ja muutamassa lähikylässä. Viikon päätteeksi jätin Englannin taakseni viimeistä kertaa toisena kotinani, sillä seuraavan kerran palatessani mulla ei ole enää ketään toivottamassa tervetulleeksi. Vaikka Abingdon tulee aina olemaan mulle tärkeä, kyllä ne oli ne ihmiset, jotka siitä niin kotoisan loppupeleissä teki.

Briteistä palattuani vietin taas pari päivää vailla elämäntarkoitusta, jonka jälkeen kasailin itseni ja muistin, ettei Kuopio omine pikku koteineen niin paha paikka olekaan. Juuri sen sisäistettyäni jouduin heti seuraavana päivänä pakkaamaan taas matkalaukun ja suuntaamaan juhannuksen viettoon Joensuuhun. Viime vuonna juhlistin juhannusta iltapäiväteellä ja tänäkin vuonna rikoin suomalaisia perinteitä nauttimalla lonkeron sijaan Heathrowin tax freestä kiikutettua Pimm'siä. Toisena sääntörikkomuksena skipattiin kokko ja pysyteltiin kaupungissa. Oli hyvä juhannus.

Juhannuspäivänä hutaisin yhden yön mökkireissun. Vietin yhteensä puolisen tuntia ulkona, minkä jälkeen olin kirjaimellisesti kurkkuani myöten täynnä itikanpistoja. Onneksi oli langaton netti ja OITNB:n uusi kausi. Oli hyvä mökkireissu. Jäin vielä viikoksi Joensuuhun, ja pitihän se taas käyttää tilaisuus hyväkseen ja etsiä muutama hakematon geokätkö. Samaan harrastukseen tutustuttamani kaverin kanssa päädyttiin vetämään 12 tunnin kätköretki Reijolaan. Ötökät puri, sadetta ripotteli ja jouduttiin tyytymään St1:llä lounastamiseen. Oli hyvä päivä. Lisäksi tuli käytyä sirkuksessa, kun viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo liki kymmenen vuotta. 

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä päättyi viimein ties miten pitkään pinnan alla kalvanut epätieto ensi syksystä. Se kuuluisa kolmas kerta toden sanoi, ja pääsen kuin pääsenkin vihdoin takas koulunpenkille. Ei sen eteen tarvinnutkaan uhrata muuta kuin oma terveys, minkä vuoksi ei tämäkään tieto jaksanut kauaa ilahduttaa. Viime viikonloppuna kävin vielä Go90's:ssa katsastamassa Guntherin ja Haddawayn ennen kuin palasin Kuopioon. Tuntuu, etten oo ehtinyt olla paikallani koko kesänä. Nyt oliskin tarkoitus pysytellä täällä pitemmän aikaa ja opetella taas olemaan tekemättä mitään. Wish me luck.