Mousehole

Aika lailla tasan vuosi sitten olen kirjoittanut auringonnousun ja -laskun metsästyksestä Cornwallin suloisen suolaisessa alkukesässä 2023. Ehkä vuosi 2026 tulee vihdoin olemaan se vuosi, kun saan puettua Cornwallia ja muita kertomatta jääneitä Brittiretkiä koskevat saagani sanoiksi? Pidemmittä puheitta otan kaiken hyödyn irti hetkellisestä inspiraation poikasesta ja palaan toukokuuhun 2023, seitsemännen reissupäiväni aamuun.

Edeltävänä päivänä olin suhannut vähän siellä sun täällä, ja niin tiesin tekeväni myös seuraavana päivänä, minkä vuoksi nyt tuntui sopivalta pysytellä lähitienoilla. Noin parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä Penzancesta etelään sijaitsee yksi Cornwallin tunnetuimmista ja kuvauksellisimmista kalastajakylistä, Mousehole (lausutaan muuten paikallisittain Mowzul). Väliä liikennöi kätevä useamman kerran tunnissa lähtevä bussiyhteys, joka mahdollisti matkan taittamisen vaivatta sekä päivä- että ilta-aikaan. Tässä postauksessa näettekin Mouseholen tunnusomaisen sataman sekä suorassa päivänvalossa että päivän painuttua pehkuihin.

Nimi Mousehole tulee ilmeisesti paikan alkuperäisestä korninkielisestä nimestä, eikä englanninkielen sanasta hiirenkolo. Hiirenkolo kuvastaa kuitenkin hyvin Mouseholen sataman kapeaa laivojen mentävää aukkoa, joka satamaa suojaavaan kivivalliin on jätetty. Satamaa ympäröi joukko kapeita katuja, joiden verkostoon kätkeytyy englantilaiselle rannikkokylälle tyypillisesti lahjatavarakauppoja, gallerioita ja ruokapaikkoja. Mouseholessa kaikki kadut eivät vie Roomaan vaan meren äärelle. Laskuveden aikaan sataman pohjukkaan ilmestyy lapsiystävällinen hiekkaranta, ja merivallista muodostuvalta promenadilta voi tähystellä edellisessä postauksessa esiintynyttä St Michael's Mountia. Innokkaille uimareille löytyy luonnon vuorovesiallas ja hyljebongareille hyvässä lykyssä hylkeitä.

Mouseholen juuret ulottuvat keskiajalle, jolloin suojaisa poukamasijainti saneli siitä keskeisen sataman paikallisille kalastajille. Vuosisatojen ajan Cornwallin rannikko oli riippuvainen sardiini- ja makrillikalastuksesta, minkä mahdollistajana Mousehole vaurastui erityisesti 1500–1800-luvuilla. Kylä on kertaalleen poltettu vuonna 1595 espanjalaisten hyökättyä Cornwallin rannikolle ja sittemmin uudelleenrakennettu. Nykyinen arkkitehtuuri omaleimaisine graniittimökkeineen on peruja tältä uudelleenrakentamisen kaudelta. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä tai turistiansoja Mouseholessa ei ole, vaan paikan viehätys rakentuu historiallisesta ilmapiiristä, hitaammasta elämänrytmistä ja merenläheisyydestä.

Joillekin Mousehole saattaa tietämättään olla tuttu Antonia Barberin vuonna 1990 julkaistusta, Nicola Baileyn kuvittamasta lastenkirjasta, The Mousehole Cat. Kirjan pohjalta on tehty myös animaatio, jonka muistan itse lapsena televisiosta katsoneeni. Tämä näyttää löytyvän Youtubesta. Lyhykäisyydessään tarina kertoo vanhasta kalastajasta ja hänen kissastaan, jotka myrskyä uhmaten suuntaavat merille, kun kotikylä Mouseholesta uhkaa ruoka loppua ennen joulua. 

Tarina pohjautuu kornilaiseen legendaan kalastaja Tom Bawcockista, joka onnistui pitkään jatkuneesta myrskysäästä huolimatta palaamaan meriltä saaliin kanssa. Osa nääntyville kyläläisille kalastetuista kaloista leivottiin piiraisiin, niin että pyrstöt jäivät näkyviin merkiksi siitä, että piiraissa todella oli kalaa. Näin muodostui Mouseholen oma erikoisresepti, stargazey pie, jonka pinnassa kalanpäät ikään kuin tuijottelevat taivaalle. Vaikka Tom Bawcockin todenperäisyydestään ei ole varmuutta, juhlitaan Mouseholessa edelleen joulukuun 23. päivänä Tom Bawcockin iltaa. Ainoastaan kyseisenä iltana kylän pubin, The Ship Innin, menuun ilmestyy edellä mainittu kalapiiras. Toinen syy vierailla Mouseholessa joulun alla ovat sataman valaisevat kekseliäät jouluvalot, jotka ovat ilahduttaneet kyläläisiä ja vierailijoita 1960-luvulta lähtien.

Oman vierailuni aikaan toukokuussa Mousehole oli päiväsaikaan mukavan eloisa, muttei liian kansoitettu, ja illalla suorastaan seesteinen. Vierailujeni välissä ehdin levähtää kartanossani mm. Pimm'siä nautiskellen ja Britain's Got Talentia tuijotellen. Oli hyvä ladata akkuja ennen lomani loppurutistusta, johon palaan ensi kerralla, milloin se sitten lieneekään.

St Michael's Mount, Sennen Cove, Cape Cornwall & Cornwall mines

 

Edellisellä kerralla tänne heinäkuussa 2023 kirjoittaessani muistelin samaisen vuoden toukokuussa tekemääni reissua yhteen brittien rakastetuimmista kotimaankohteista, Cornwalliin. Nyt kyseisestä reissusta on kulunut jo yli kaksi vuotta, ja välissä olen ehtivänä matkustelijana tehnyt neljä uutta ulkomaanmatkaa, jotka haluaisin hartaasti taltioida kirjalliseen muotoon. Viimeiset pari viikkoa olen tallennustilan puutteen siivittämänä urakoinut puhelinkuvia kovalevylle, ja siinä sivussa luonnollisesti muistellut kuviin liittyviä tarinoita, joista tien päällä syntyneet ovat suosikkejani. Tämän innoittamana päätin hieroskella hippokampustani viemään minut elävästi ajassa taaksepäin, jotta saisin aseteltua loputkin kallisarvoiset matkamuistot esille virtuaalivitriiniini.

 

Palataan siis Englannin mittapuulla epätavallisen vähäsateiseen toukokuuhun 2023, ja herätään yhteensä yhdeksänpäiväisen Cornwallin lomani kuudenteen päivään. Toivottavasti ette ole jääneet odottamaan tätä henkeänne pidätellen, sillä muuten mulla tuskin on enää yhtään hengittävää lukijaa. Muistin virkistykseksi mainittakoon silloiset elinolosuhteeni: etelä-Englannin läntisin suurkaupunki Penzance, vastaremontoitu viiden makuuhuoneen town house, jonka olin aiemmin varaamani majoituksen tuplabuukkauksen vuoksi onnistunut saamaan kokonaan itselleni lisäveloituksetta. Tarkistin huvikseni, ja tätä nykyä yhden yön majoittumisesta kyseisessä lukaalissa saisi toukokuussa pulittaa vaatimattomat 650 €. Uskaltaisin väittää, että kyseinen tuplavaraus on edelleen elämäni paras "ikävä" sattuma. 

 

Edellä kuvatusta asetelmasta heräsin aamuneljältä metsästämään auringonnousua Penzancea huomattavasti pienemmästä naapurikylästä, Marazionista. Noin puolet kuusi kilometriä pitkästä, miellyttävän tasaisesta rantapromenadista taitettuani vastaan tuli koiranulkoiluttaja, joka huikkasi minun olevan myöhässä. Ja niinhän siinä kävi, että Marazionin rantaviivan saavutettuani aurinko oli jo ehtinyt hivuttautua auttamattoman korkealle, jolloin täydellinen valo auringonnousupotreteille jäi saavuttamatta. Ensi kerralla herään kolmelta.

Marazion on ehdottomasti kuuluisin ikonisesta St Michael's Mount -vuorovesisaaren huipulla kohoavasta linnastaan, joka vilahtikin jo edellisessä postauksessa The Godolphin -hotellin ikkunasta. Linnaan pääsee joko venekyyditse tai kävellen merenpinnan alta laskuveden aikaan paljastuvaa kivitietä pitkin. Toiveenani oli ikuistaa tämä nimenomainen kohde auringon noustessa, mutta tehtävän epäonnistuttua päätin iskeä uudestaan valopallon laskiessa. Vain vähän pettyneenä, olinhan varhaisen ajankohtani ansiosta saanut joka tapauksessa kivoja ihmisvapaita kuvia linnasta ja rannalta, palasin bussilla Penzanceen, heitin reppuuni kameran kaveriksi vettä ja evästä, ja annoin avokattoisen Land's End Coaster -kerrosbussin jyristellä minut päivän seuraaviin seikkailuihin.

Matka Penzancesta valitsemaani määränpäähän, Sennen Cove -lahdelle, kesti puolisentoista tuntia, mutta olisin voinut nauttia siitä pidempäänkin. Auringon lämmittäessä mukavasti aurinkorasvalla hölvättyjä olkapäitä ja merituulenvireen viilentäessä, oli pääsy rannikkolomatunnelmaan varma. Muistan hymyilleeni yhdellä pysäkillä vaappuneelle valkealle ankalle samalla, kun uppouduin tuntemattoman pienen pojan äidin kertomukseen siitä, kuinka hän oli nuorempana patikoinut soolona koko yli 1000 kilometriä pitkän South West Coast Pathin. Samaiselle polulle olin itsekin jälleen suuntaamassa, ja ajatuksenani oli patikoida reilut 10 kilometriä Sennen Covesta Cape Cornwall -nimisen näköalapaikan kautta Botallackin vanhoille tinakaivoksille.

Suurimman osan matkustajista bussi jätti Sennen Covea edeltäneelle pysäkille, Land's Endiin, joka on suosittu (ja hyvin kaupallistettu) nähtävyys 4D-elokuvateattereineen, lasten golf-seikkailuineen ja ostoskylineen. Land's End on nimensä mukaisesti maan loppu ja Iso-Britannian eteläisin piste. Vähän olisi tehnyt mieli turisteilla ja käydä kuvauttamassa itsensä ikonisen tienviitan luona, joka kertoo välimatkan mm. New Yorkiin ja Skotlannin John o'Groatsiin, joka on Land's Endistä alkavan, koko Iso-Britannian halki kulkevan vaellusreitin alku/päätepiste. Kyltti on seissyt paikoillaan 1950-luvulta lähtien ja tullut kuuluisaksi nimenomaan kyseisen reitin ansiosta, sillä matkan selättäneet henkilöt, End-to-Enders, ovat tavanneet kuvata itsensä sen kanssa. Tänä päivänä kylttiin on varattu yksi tyhjä laatta, johon saa halutessaan maksua vastaan sommitella oman tekstinsä kuvaa varten. Tämäkään ei ollut itselleni tarpeeksi houkuttelevaa, vaan päädyin skippaamaan Land's Endin, kun olin sen jo kertaalleen au pair -aikoinani yhdessä host-perheeni kanssa kokenut.

Sennen Coveen saavuttuani ensivaikutelma oli, että vau, nyt on kunnon valkohiekkabiitsi surffareineen kaikkineen. Muistiani internet-hakujen avustuksella työstäessäni huomasin, että Sennen Beach on vuonna 2024 palkittukin vuoden Seaside Awardilla. Perusteina myöntämiselle ovat olleet rannan ilmastoystävällisyys,  vedenlaatu sekä turvallisuus. 

Ihailtuani rantaa riittävästi paljain silmin ja kameralinssin läpi lähdin etenemään kohti Cape Cornwallia. Matka taittui halki upean Penwith Heritage Coast -rannikon. Vaikka suositulle Sennen Beachille ja turistien hot spottina tunnettuun Land's Endiin oli vain kivenheittämä, pääsi tätä pätkää kävellessään kesyttömän syrjäseudun makuun. 

Cape Cornwall (kornin kielellä Kilgoodh = hanhen selkä, joka viitannee paikan muotoon) on yksi Britanniassa harvinaisesta kahdesta geologisesta niemestä, toisen ollessa Skotlannissa sijaitseva Cape Wrath. Sen uskottiin muinoin olevan Englannin läntisin piste,  kunnes 1800-luvun alussa tehdyssä alueen kartoituksessa selvisi Land's Endin vievän voiton. Land's Endistä poiketen Cape Cornwallin turistipalvelut rajoittuvat National Trustin ylläpitämään parkkipaikkaan, julkisiin vessoihin sekä kesäisin auki olevaan virvokekojuun. Syrjäisemmän sijaintinsa ja vähäisempien oheispalvelujensa vuoksi Cape Cornwallia kutsutaankin joskus ns. asiantuntijoiden Land's Endiksi (engl. connoisseur's Land's End).

Cape Cornwallin historiasta muistuttavat keskiajalta peräisin olevat St Helen's kappelin jäänteet sekä ikoninen Heinz-monumentti (1864) ajanjaksolta, jolloin alueella oli vielä vilkasta kaivostoimintaa. Monumentin nimi viittaa yhdysvaltalaiseen H. J. Heinz Companyyn, joka osti Cape Cornwallin 1800-luvun lopussa lahjoittaen sen myöhemmin Britannian valtiolle. Rakennelma on itse asiassa ollut osa paikassa vuosina 1838-1883 toiminutta tinakaivosta. Muut kaivosrakennukset on sittemmin hävitetty lukuun ottamatta tätä myöhemmin monumentin arvonimen saanutta savupiippua, joka päätettiin säästää navigointia helpottavaksi maamerkiksi.

Omaa silmääni miellyttävät suuresti villin luonnon ja maisemasta esiin piirtyvien ihmiskäden jälkien yhdistelmät. Ne tuovat mieleeni maisemamaalaukset, joissa katse kiinnittyy jonkin ajan päästä johonkin kaukaisuudessa siintävään kirkontorniin tai rauniolinnaan. Siksi rakastuinkin Cape Cornwalliin ja sen pohjoispuolella sijaitsevaan Kenidjack-laaksoon, josta löysin rutkasti lisää vanhojen kaivosten tähän päivään säilyneitä jäänteitä. Kauniin karuun rannikkomaisemaan yhdistettynä nämä autioituneet paikat tuntuivat hienoisen aavemaisilta jopa kirkkaassa päivänvalossa. Ymmärtääkseni syyt Cornwallissa aiemmin kukoistaneen kaivosteollisuuden hiipumiseen liittyvät kansainvälisen kilpailun aiheuttamaan metallin hinnan romahdukseen sekä työväkeä koskevan lainsäädännön parantumiseen, minkä myötä aiemmin halvasta nais- ja lapsityövoimasta "jouduttiin" luopumaan.

   

Highlight olivat ehdottomasti Atlantin valtamereen viettävällä rinteellä hylättynä seisovat Botallackin Crown Mines -konehuoneet, jotka olivat aikoinaan osa yhtä Cornwallin rikkaimmista kaivoksista (näkyvät kaukaisuudessa oikeanpuolimmaisessa kuvassa). Ne olisi St Michael's Mountin tapaan ollut huikeaa ikuistaa auringonnousussa tai -laskussa, mutta iltapäiväaurinkoon oli tyytyminen, kun kovin myöhään en uskaltanut vierailuani pitkittää pelkkien julkisten kulkuneuvojen varassa ollessani. Myöhäisin Penzanceen palaava bussi näytti lähtevän läheisestä Botallackin kylästä vaille iltakahdeksan, mikä olisi kyseiseen vuodenaikaan ollut turhan varhainen ajankohta auringonlaskua ajatellen. Myöskään vajaa kolmen tunnin kävelyretki pimenevällä maaseudulla takaisin Penzanceen ei innostanut. Niinpä pitäydyin saman päivän aamuna syntyneessä suunnitelmassani palata Marazioniin todistamaan illan tuloa. 

Palkitsevasta päiväpatikasta väsyneet jalkani lausuivat kiitoksen päästyään Penwithin vanhoja kaivosalueita kiertävän Tin Coaster -bussin kyytiin. Sisämaan läpi Penzanceen kulkenut matka taittui huomattavasti nopeammin kuin aamun rantaviivaa seuraillut bussireitti, noin puolessa tunnissa. Perillä kartanossani nautin hyvin ansaituksi illalliseksi aiemmin viikolla kokkaamaani chorizo-pilahvia. Kyseisestä reseptistä on näemmä muodostumassa pysyvä osa self catering -majailujani Briteissä, koska siihen tarvittavat ainekset saa yleensä riivittyä kasaan vähän pienempienkin kyläkaupopojen valikoimista. Jälkiruoaksi heitin reppuun kartanooni tervetuliaslahjaksi ystävällisesti jätetyn suklaalevyn. Levyn kääreessä ihastutti samainen maisema, jonne siirryin jatkamaan iltaani pienen lepohetken jälkeen.

Siinä missä aamukävelyyni oli kulunut reilut puolisentoista tuntia, kolisteli bussi minut Marazioniin vartissa. Yllätyksekseni löysin rannalta täydellisen aution spotin, johon kelpasi istahtaa lukemaan kirjaa ja nauttimaan pari riviä tummaa suklaata merisuolahipuilla. Samalla sain seurata auringon vähittäistä painumista horisonttiin. Kovin dramaattista valoshowta en päässyt todistamaan taivaanrannan värjäytyessä himmeisiin pastellinsävyihin. Auringon sijainnista johtuen värikkäimmät auringonlaskut Marazionissa nähdään ilmeisesti talvikaudella. Mutta on ikään kuin vetten yllä leijuva linna satumainen näky valossa kuin valossa. Mission complete. ✓

Port Isaac & Penzance

Cornwallin reissureportaasi on edennyt hitaasti mutta varmasti neljänteen päivään, ja itse asiassa käyn tässä postauksessa läpi myös viidennen päivän, koska se jäi vielä paljastamattomasta syystä vähemmän tapahtumarikkaaksi. Neljännen päivän aloitin nauttimalla tässä vaiheessa lomaa jo tutuksi tulleen full Cornish breakfastin, jonka jälkeen hylkäsin matkalaukkuni toistamiseen majapaikan respaan ja lähdin itse kohti Port Isaacia. 

Port Isaac on pieni kalastajakylä, jonka historia mukailee monen muun cornwallilaisen kalastajakylän tarinaa. Ennen rautateitä ja tavaraa kuljettavia junia se oli merkittävä kauppasatama (Port Isaacin korninkielinen nimi tarkoittaa itse asiassa maissia, joka oli yksi meriteitse kuljetetuista kauppatavaroista), sittemmin toiminta nojasi pitkään sardiinien kalastukseen ja nykyään ensisijaisesti turismiin. Turismia on viime vuosikymmeninä tukenut suosittu brittiläinen komediallinen lääkäridraamasarja, Doc Martin, jota Port Isaacissa kuvattiin vuosina 2004-2022, mutta joka ei itselleni ole kuitenkaan nimeä tutumpi.

Sijoitin oman Port Isaac -vierailuni niin aikaisin aamuun, kuin oli bussiaikataulut sallivat, mutta tästä huolimatta keskuskaduilla kävi saapuessani jo kuhina. Pariakymmentä minuuttia kauemmin en tästä johtuen jäänyt kylään pyörimään, vaikka se varsin viehättävältä vaikuttikin sievine merenrantamökkeineen ja kapeine katuineen. Port Isaacista löytyy muuten myös yksi maailman kapeimmista kulkuväylistä, Temple Bar, tai Squeeze-ee-belly Alley, niin kuin paikalliset sitä osuvasti nimittävät.

Kylän hulinasta suuntasin vaellusbootsini jälleen kerran South West Coast Pathille, jonka kivistä pintaa vuorotellen nousten ja laskeutuen lähdin tavoittelemaan päiväni toista päämäärää, Port Quinnia. Tälläkään pätkällä polkua en säästynyt välimerellisen turkooseilta kalliorannoilta tai herttaisen vaaleanpunaisina helottavilta laukkaneilikoilta (engl. Sea Pink). Kuutisen kilometriä jalkaa toisen eteen laitettuani saavuin hikisenä ja hurmioituneena Port Quinniin, joka tuntui Port Isaacin jälkeen todelliselta rauhan tyyssijalta. Muiden ihmisten olemassaolosta muistuttivat lähinnä muutamat auringossa kylpeneet kivimökit ja keskellä laskuveden paljastaman poukaman pohjukkaa hieman koomisesti nököttänyt traktori.

Olisin hyvin viihtynyt puoli päivää meriveden alta paljastunutta rantaa tutkiskellen, mutta koska olin kyseisenä päivänä vaihtamassa yöpaikkaani kauemmas etelään, Penzanceen, halusin palata hyvissä ajoin Wadebridgeen. Niinpä täytin vesipulloni jonkun talon kulmalta kiitollisena äkkäämästäni automaatista, ja lähdin paluumatkalle Port Isaaciin. Menoa vauhdittaakseni valitsin sisämaan kautta kulkevan tasaisemman reitin, joka taittuikin yli kaksi tuntia nopeammin kuin tulomatkani. 

Lopulta minun ei olisi tarvinnut edes kiirehtiä paluutani, sillä takaisin Wadebridgeen lähtevä bussi saapui lähes tunnin myöhässä. No, endinpähän syödä reissun ainoaksi jääneen jäätelön satamassa, joka oli todennäköisesti matkani uhkarohkein teko lähietäisyydellä kierrelleet erittäin nälkäiset lokit huomioiden.  

Raahautuessani laukkuineni Penzancen loivasti mutta selvästi nousevia mukulakivikatuja lähestyi kello jo iltakahdeksaa. Suunnittelemani aikataulutuksen sotkeennuttua en ollut ehtinyt missään välissä päivää nauttia lounasta. Näin ollen mielessä oli lähinnä illallisen metsästys, tahmean aurinkorasvan huuhtelu iholta kylpyhuoneen viemäriin ja puhtaisiin lakanoihin kylläisenä sukeltaminen. Penzancen keskustasta varaamani studioasunnon ovella minua odotti kuitenkin jotain odottamatonta, nimittäin tyhjä avainlokero.

Ensin mietin, olinko väsymystäni eksynyt väärään paikkaan. Rakennuksen alaoveen saamani ovikoodi oli kuitenkin toiminut kuten pitikin, ja myös itse asunnon ovesta tuijotti oikea numero. Hämmennyksen ja hiljalleen kasvavan paniikin vallassa, jota koko päivän liikkeellä pysyttely sekä nääntymys lietsoivat, lähdin tavoittelemaan asunnon omistajaa puhelimitse. Kolmannella yrityksellä sain hänet onneksi kiinni, ja omistaja ihmetteli myös tilannetta luvaten soittaa saman tien siivoojalle, joka asunnon avainta oli viimeksi käyttänyt.

Odotellessani takaisinsoittoa kuulin portaiden alapäästä askeleita ja pian asunnon ovelle ilmestyi kolme kaverusta ilmiselvästi puuttuvaa avainta kilistellen. Selvisi, että he olivat varanneet saman asunnon edeltävällä viikolla. Tapaus alkoi vaikuttaa tuplabuukkaukselta, eikä paniikkiani helpottanut se, että nämä aiemmin samana päivänä paikalle ehtineet vieraat suhtautuivat saapumiseeni melkeinpä vihamielisesti. Oven takana supistiin "Why is she still there?", vaikka olin näyttänyt heille puoli vuotta aikaisemmin tekemäni varauksen ja kertonut odottavani asunnon omistajan selvitystä tilanteesta.

Omistajan soittaessa takaisin hetken kuluttua pahat aavistukseni tuplabuukkauksesta varmistuivat. Jostakin tuntemattomasta syystä varaussivusto oli avannut alkuvuodesta löytämäni majoituksen uudelleen varattavaksi edeltävällä viikolla, ja näin päällekkäiset varaukset olivat päässeet syntymään. Olin odottanut kovasti juuri tähän majapaikkaan pääsyä, sillä se oli aika luksus ja hintava, joten olin kieltämättä pettynyt, kun asunnon omistaja kertoi järjestäneensä minulle toisen asunnon vähän matkan päästä. Samalla olin kuitenkin hyvin helpottunut, että ylipäätään pääsisin johonkin seuraavaksi neljäksi päiväksi. Ajatus uuden majapaikan etsimisestä näin lyhyellä varoitusajalla oli suorastaan kauhistuttava allekirjoittaneelle, joka tykkää suunnitella lomansa vähintään puoli vuotta etukäteen.

Pian asunnon omistajan mies tuli hakemaan minut autolla uuteen lomakotiini, joka oli valehtelematta hienoin englantilainen town house, jossa olen koskaan vieraillut. Paikka oli vasta remontoitu, ja siinä oli kolme kerrosta, viisi makuuhuonetta, yksityinen terassi, upea marmoripintainen keittiö sekä merinäköala master bedroomista. Jostain syystä en enää ollut kovin harmistunut odottamatomasta tuplabuukkauksesta... Päin vastoin, googlailin myöhemmin illalla mitä yöpyminen kyseisessä asunnossa olisi normaalisti maksanut (nyt sain oleskella siellä samaan hintaan, jonka olin alun perin varaamastani studioasunnosta maksanut), koska koin huonoa omaa tuntoa miettiessäni, miten paljon tappiota asunnon omistajalle tilanteesta koituisi. 

Olisin halutessani saanut vaihtaa parin yön jälkeen toiseen pienempään asuntoon, joka olisi tuolloin vapautunut (selvisi, että talojen omistaja teki elantonsa vuokraamalla lomakoteja alueella), mutta lopulta päädyin ottamaan yllätyskäänteestä kaiken irti, ja vietin seuraavat neljä yötä yksin tässä hulppeassa kodissa, johon olisi mahtunut majoittumaan 10 ihmistä.  

Seuraava päivä meni pitkälti uuden kartanoni leidinä. Yli puolet pohjakerroksesta kattavassa keittiössä kelpasi leikkiä oman elämänsä master chefiä, ja olohuoneen muhkea takanedustan sohva tarjoili ylellisen spotin valokuvien siitämiseen koneelle. Penzanceen ehdin tutustua paremmin vierailemalla The Edge of the World -kirjakaupassa ja aloittamalla uusimman kirjaostokseni yhdessä kaupungin puistoista. 

Iltapäivällä käväisin vielä lähikaupunki Marazionin The Godolphin -hotellin iltapäiväteellä. Hotelli sijaitsi vastapäätä vuorovesisaarella kohoavaa linnaa, jota saatoin katsella teetä siemaillessani. Tiesittekö muuten, että skonssien kaverina nautittavassa clotted creamissa voi olla jopa 200 kilokaloria per ruokalusikka? Itse kuulin tästä onnekseni vasta siinä vaiheessa, kun olin jo ehtinyt tämän nimenomaisen iltapäiväteen lisäksi nauttia cream tean kahteen otteeseen onnellisen tietämättömänä välipalani ravintoarvoista. Mutta lomakaloreita ei lasketa, eihän?