Helsinki-viikonloppu

Toissaviikonloppuna pääsin pitkästä aikaa käymään isolla kirkolla, kiitos vuoden kolmansien tupareiden! Yleensä tykkään olla vähän suunnitelmallisempi matkojeni suhteen, mutta nyt varasin junaliput extempore tunti ennen lähtöä, ja lähdin liikenteeseen pelkällä menolipulla. Vitkutteluni takia olin paikan päällä viimeisenä iltakahdeksalta, mutta pääsinpähän heti keskelle juhlahumua. 

Sunnuntai kului pitkälti velkoja edellisillan riemuista maksellessa, mutta maanantaiaamuna pomppasin aikaisin ylös ja lähdin tutkailemaan stadin ihmeitä vähän paremmassa valaistuksessa. Ja kun sanon vähän paremmassa tarkoitan todella sitä vähän. Aurinko ei Suomen talvelle tyypillisesti viitsinyt pilvimassan takaa juuri pilkistellä, vaikka säätiedotus niin lupailikin, mur.

Olen käväissyt Helsingissä useamman kerran, mutta tyytynyt pyörimään lähinnä keskustan kauppakeskusten tuntumassa ja pienempänä Linnanmäen sekä Korkeasaaren välittömässä läheisyydessä. Nyt halusin nähdä vähän muutakin. Kiertelin muutaman kilometrin lenkin houkuttelevan näköisiä katuja ja puistoja. Yllätyin miten kivalta pääkaupungissa oikeastaan näytti! Jotenkin sitä on taas niin lopenkyllästynyt siihen, että Suomen kaupungeista tuntuu löytyvän korkeintaan muutama nätti rakennus identtisten betonilaatikoiden lomasta, mutta on täällä ainakin joskus osattu rakentaa jotain esteettisesti miellyttävää, eikä vain käytännöllistä ja modernia.

Puolen päivän aikoihin seuraani liittyi aamulla hirsiä vetelemään jäänyt tupariemäntä, jonka kanssa kierreltiin vielä muutamat kaupat. Aiemmin olin jo ehtinyt piipahtaa M&S:ssä, ja pettyä ruokaosaston suppeuteen. Löytyi sieltä sentään mun suosikki whole meal snacksejä ja jouluteetä. Perusketjuliikkeissäkin nirsoilin sen verran, että mukaan tarttui vaan pari vaatekappaletta, minkä jälkeen käytiin lounaalla, joka oli sekin pienoinen pettymys. Onneksi Tuomaan markkinoilta löytyi fudge-maistiasia, joita maisteltiin varmaan yli 20 ihmisen edestä...

Paluumatkalla kaverin kämpille pistäydyttiin vielä Vanhassa Kauppahallissa haalimassa tikkunekkuja. Mun oli tarkoitus lähteä samana iltana takaisin susirajalle, mutta kolme tuntia ennen kuviteltua lähtöä satuin tarkistamaan lippuni, ja tajusin ostaneeni sen edeltävälle päivälle. Great job me, tän takia en tykkää ostaa mitään puhelimellani...

No, eipä siinä mitään, kaverin lähtiessä yövuoroon nukuin itse yön yli ja lähdin aikaisimmalla mahdollisella bussilla seuraavana aamuna. Onneksi oon työtön enkä käy koulua (toim. huom. edellisessä lauseessa esiintyy sarkasmia). 

Vielä 7,5 tunnin tappavan tylsän bussimatkankin jälkeen fiilikset tästä pidennetystä viikonlopusta olivat kuitenkin oikein positiiviset! On siinä puolensa, että tutut hajaantuu eri puolille Suomea.

Mikkeli-viikonloppu

Kuulumisten kirjoittelut laahaa taas vähän jälkijunassa, ja tämäkin postaus käsittelee toissaviikonlopun tapahtumia. Tuolloin pääsin juhlimaan syksyn toisia tupareita, tällä kertaa etelä-Savon sydämessä Mikkelissä. Oli ihan hauska tutustua tähänkin paikkaan, jonne ei aiemmin ole tullut eksyttyä. Vielä hauskempaa oli paasata läpi kaikki viime aikojen tapahtumat, tuijotella kaverin uuden asumuksen limenvihreää seinää ja ihan vaan oleskella mitä mainioimmassa seurassa.

Lauantai oli varsinainen tuparipäivä, joka aloitettiin kaupunkikierroksella. Lisäksi kierreltiin Mikkelin kauppatarjontaa ja kahviteltiin Ramin konditoriassa. Iltapäivällä palattiin kaverin kämpille laittamaan pöytä koreaksi. Kakkukestien lomassa kehiteltiin illan ratoksi Putous-juomapeli, jolla päästiin myöhemmin hyvään alkuun. Sen jälkeen jäi vielä aikaa pelata läpi muutama klassikko ennen Mikkelin yöelämään suuntaamista. Vietettiin hulvaton ilta enimmäkseen tanssilattialla, ja naurua riitti myös paluumatkalle.

Vähäisiksi jääneet yöunet takasivat hulvattoman meiningin jatkumisen seuraavanakin päivänä. Raahauduttiin lounaalle kiinalaiseen, jonka buffet ylitti odotukset! Ilahdutettiin kanssa-aterioijia pitkän kaavan mukaan jutuillamme, jotka oli tasoltaan toisesta ulottuvuudesta. Loppupäivä lojuttiin sängyn pohjalla ennen kuin koitti taas hetki katkeran eron. Onneksi kohta on jo joululoma, ja routa ajaa porsaat kotiin niin, ettei mun tarvitse kuolla tylsyyteen täällä idän perukoilla.

Ace high i'm going all in, visualize it, i'll give you something to do.

Palauduin sunnuntaina puolen yön aikoihin viikonloppureissusta Savonlinnaan, joka on itse asiassa allekirjoittaneen syntymäkaupunki. Saimaan rannoille muuttanut ystäväni järkkäsi tuparit, joille lähdin aikaisin perjantaiaamuna seikkailemaan. Matkustin alkumatkan OnniBussilla Parikkalaan, jossa raahasin laukkujani kaatosateessa viitisen kilometriä juna-asemalle. Junan ja vielä yhden VR-bussivaihdon jälkeen pääsin vihdoin paikan päälle. Olisihan sitä varmaan helpommallakin selvinnyt, mutta säästinpähän säätämiselläni merkittävät 26 euroa.

Saatuani turistikierroksen itse tupaantulijaistuvasta ja Savonlinnasta käytiin fiinisti ulkona syömässä. Loppuilta kokkailtiin hikihatussa palan painiketta lauantaille, jolloin loput tuparivieraat saapuisi. Vaikka meidän brookiesit ei menneetkään ihan niin kuin Strömsössä ja kaikki ohjelmat, mitä yritettiin illan aikana katsoa, osoittautui tylsiksi, oli kivaa päästä höpöttämään kaiken viime aikojen erakkoilun jälkeen. 

Itse tuparipäivänä odoteltiin kärsimättömästi muut vieraat paikalle, että päästiin tuhoamaan antimia. Jossain vaiheessa teekutsut ja Trivial Pursuit vaihtui kossuvissyihin ja juomapeleihin, ja yön hämärtyessä suunnattiin Savonlinnan yöhön. Meininki oli yllättävän villiä, ja seuraavana päivänä niskat oli tuttuun tapaan jumissa tanssimisesta.

Sunnuntai kului vähän väsyneissä merkeissä, mutta jaksettiin sentään raahautua läheiseen kiinalaiseen lounaalle ja seurailla naapurin mummojen elämänmenoa. Illalla koitti aika pitkän kotimatkan, mutta ainakaan sillä kertaa ei satanut.

Viime postauksesta on ehtinyt vierähtää reilut pari viikkoa, mikä on ollut varmaan pisin blogihiljaisuus yli vuoteen. Jotenkin tuntuu taas hassulta kirjoitella sellaisia peruskuulumisia. Mutta lyhyesti voisin tiivistää, että olen maakuntamatkaillut Enossa (mistä suurin osa postauksen kuvista on peräisin), ja viettänyt lopun aikaa maratoonaten seitsemän kautta Supernaturalia. Siinäpä se, kiva kun kävitte lukemassa ja kuulemiin!

No ei vaiskaan. Tällä viikolla tuli itse asiassa kaivattu muutos mun elämättömyyselämään. Aloitin keskiviikkona uravalmennuksen, ja ei hitsit, kun onkin outoa elää taas jonkinlaisen päivärytmin mukaan! Unirytmihän mulla on lomailujenikin ajan säilynyt ilahduttavan aamupainoisena, mutta ne päivän ensimmäiset tunnit oon tykännyt aloittaa sen verran hitaasti, etten ole jaksanut alkaa laittautumaan ennen yhtätoista. Nyt kun pitääkin saada vaatteet päälle ja näyttää ihmiseltä alle puolessa tunnissa heti herättyä, niin onhan tähän taas tottumista. 

Pähkinänkuoressa uravalmennuksen idea on selkiyttää tulevaisuudensuunnitelmiani ja antaa vinkkejä työnhakuun sekä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Pari kaveria kävi istumassa saman valmennuksen aiemmin tänä vuonna, ja heidän suosituksiensa perusteella ilmoittauduin nyt itsekin. Olen yläasteelta lähtien tiennyt hakeutuvani jollekin lääketieteelliselle alalle, mutta unelmat lääkäriydestä romuttui lukion pitkän fysiikan kursseihin ja kutsumuksen puutteeseen. Farmasialle olen hakenut kaksi kertaa tuloksetta, eli väistämättä herää kysymys, onko sekään mua varten. Lisäksi äkkäsin viime keväänä biolääketieteen, jossa yhdistyisi mun rakkaus lääke- ja luonnontieteeseen, eikä valinta olekaan enää niin suoraviivainen. Ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen Skotlannin yliopistot on myös alkaneet kummasti houkuttelemaan, eli ihan kelvon sopan olen onnistunut vaihtoehdoista itselleni keittelemään.  

No, toivottavasti tuosta valmennuksesta on jotain apua. Ainakin tähän mennessä siellä on ollut ihan mukavaa, ollaan tehtailtu luonne- ja ammatinvalintatestejä, pidetty yleissivistäviä tietokilpailuja ja haettu kulttuurielämyksiä paikallisista museoista. Ilokseni oon myös saanut huomata, että sain au pair -vuoteni aikana karistettua osan siitä järjettömästä ujoudesta, joka on ollut osa mua aina ala-asteelta lähtien, enkä enää jännitä niin paljon ryhmäkeskusteluja.

Uravalmennuksen lisäksi pääsin tällä viikolla aloittamaan opinnot avoimessa yliopistossa. Suunnitelmissa olisi tosiaan suorittaa farmasian perusopinnot seuraavan lukukauden aikana, jolloin saan vähän selvemmän kuvan alasta, kun se nyt kerran on ollut mun pitkäaikaisin uratoive. Aloitan varsin kunnianhimoisesti yrityksenäni läpäistä kolme päällekkäistä kurssia seuraavan kuukauden aikana. Ensivaikutelmat kurssien sisällöistä on kuitenkin innostuneet, ja ainakin vielä oon jopa vähän edellä kaikessa, koska on yllättävän kivaa taas opiskella! 

You're used to grey England skies, cloudy days, colder nights and your heart's not right.

Kuukauden kestin ilman sen kummempia reissusuunnitelmia, ennen kuin löysin itseni selailemasta bussi- ja junalippuja. Joensuusta tuli alkukesällä yksi OnniBus-pysäkeistä, joten pitihän se käydä tämä Suomenkin halpabussikonsepti kokeilemassa. Kohteeksi valikoitui Joensuu-Helsinki reitille osuva Parikkala, jonka läpi on tullut puksuteltua useamman kerran junalla paikkaan sen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Kunnan nettisivut myi pikkukaupunkia kuitenkin sen verran hyvin, että kiinnostus heräsi ja liput päätyi ostoskoriin.

Kotimaanmatkailu on mulle aika vierasta, ja jo ensimmäisten au pair -kuukausieni jälkeen olin nähnyt enemmän Englantia kuin Suomea koko elämäni aikana. Oon käynyt alle kymmenessä Suomen kaupungissa, ja suurin osa niistäkin vierailuista on ollut lapsuuden perhelomia kylpylöihin. Voisi siis olla korkea aika ryhdistäytyä tälläkin saralla, vaikka Suomessa matkustaminen viekin pitkän pennin ja tuottaa aika lailla päänvaivaa ilman omaa autoa. 

Parikkalaan ja takaisin pääsin vain reilulla kympillä. Polkaisin keskiviikkoaamuna pirteästi seitsemäksi asemalle, jossa bussi jo odotteli. Tuli kivan kotoisa olo OnniBussin yläkertaan kavutessa. Ja vähän ikävä englantilaisia double-deckereitä. Parikkalassa oltiin vajaan kahden tunnin päästä, ja aika pian tuli selväksi, että tämä voisi olla niitä paikkoja, joihin haluaisin kansainvälisten vieralijoidenkin Suomessa tutustuvan. Syvänsinisiä järviä, harjuja, maalaisromanttisia kylämaisemia ja niin elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä kuin suomalaiset nyt voi olla. 

Parikkalasta löytyi myös muutamia nähtävyyksiä, joista kuuluisimman kävin itsekin tsekkaamassa. Kyseessä oli Veijo Rönkkösen Patsaspuisto, joka on Suomen maailmanlaajuisesti tunnetuin kouluttamattoman taiteilijan kokoelma, joka koostuu yli 500 yksittäisestä teoksesta. Puisto on avoinna 24/7 ilman sisäänpääsymaksua, ja siellä vierailee vuosittain tuhansia kävijöitä ympäri maailman. Onpa puisto noteerattu eräässä amerikkalaislehdessäkin, jossa se on nimetty yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Ja olihan osa noista patsaista ehkä vähän creepyjä.

Vähän vähemmän karmiva paikka oli Iloisen Pässin Maalaispuoti, jossa kävin maistelemassa suomalaista versiota fish & chipseistä (ei hullumpi, vaikka vähän olisin tartar-kastiketta kaipaillut kaveriksi). Kyseisen perheyrityksen toiminta nojaa lähiruokaan, ja puodista löytyy tuotteita yli 60 lähiseudun pientuottajalta tai käsityöläiseltä. Mun mukaan lähti käsintehtyä suklaata ja taivaalliselta tuoksuvaa vuohenmaitosaippuaa.

Päivän aikana tuli käveltyä reilut 35 kilometriä, joista viimeiset kymmenen tuotti jo oikeasti vähän tuskaa, vaan minkäs teet, kun joukkoliikenne on tällaisissa pienemmissä kunnissa mitä on. Perille oli kuitenkin pakko päästä vaikka kontaten, ja voin sanoa, että kyllä ramaisi, kun bussi viimein saapui pysäkille lähempänä kymmentä. 

Ehkäpä väsymyksestä johtuen oli tunteetkin enemmän pinnassa, kun mieleen tuli kaikki ne kerrat, joina matkustin iltamyöhällä Lontoon ja Oxfordin väliä. Ei tarvinnut kuin sulkea silmät ja iskeä kuulokkeet korviin, kun saatoin kuvitella istuvani taas Oxford Tubessa ja odottamassa pian kuulevani kuulutuksen 'We are nearly at the end of our journey...'.  Mutta eihän OnniBus mua siihen kotiin vienyt, mihin olisin sillä hetkellä halunnut enemmän kuin mitään muuta.

Eilen hyvästelin jo kolmannen opiskeluiden perässä muualle lähteneen kaverin, enkä ole vieläkään sisäistänyt, että kohta mulla ei ole Joensuussa enää ketään. No, pääsenpähän tulevaisuudessa näkemään enemmän Suomea, kun ravaan moikkaamassa tuttuja milloin missäkin.