Kuukauden kestin ilman sen kummempia reissusuunnitelmia, ennen kuin löysin itseni selailemasta bussi- ja junalippuja. Joensuusta tuli alkukesällä yksi OnniBus-pysäkeistä, joten pitihän se käydä tämä Suomenkin halpabussikonsepti kokeilemassa. Kohteeksi valikoitui Joensuu-Helsinki reitille osuva Parikkala, jonka läpi on tullut puksuteltua useamman kerran junalla paikkaan sen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Kunnan nettisivut myi pikkukaupunkia kuitenkin sen verran hyvin, että kiinnostus heräsi ja liput päätyi ostoskoriin.
Kotimaanmatkailu on mulle aika vierasta, ja jo ensimmäisten au pair -kuukausieni jälkeen olin nähnyt enemmän Englantia kuin Suomea koko elämäni aikana. Oon käynyt alle kymmenessä Suomen kaupungissa, ja suurin osa niistäkin vierailuista on ollut lapsuuden perhelomia kylpylöihin. Voisi siis olla korkea aika ryhdistäytyä tälläkin saralla, vaikka Suomessa matkustaminen viekin pitkän pennin ja tuottaa aika lailla päänvaivaa ilman omaa autoa.
Parikkalaan ja takaisin pääsin vain reilulla kympillä. Polkaisin keskiviikkoaamuna pirteästi seitsemäksi asemalle, jossa bussi jo odotteli. Tuli kivan kotoisa olo OnniBussin yläkertaan kavutessa. Ja vähän ikävä englantilaisia double-deckereitä. Parikkalassa oltiin vajaan kahden tunnin päästä, ja aika pian tuli selväksi, että tämä voisi olla niitä paikkoja, joihin haluaisin kansainvälisten vieralijoidenkin Suomessa tutustuvan. Syvänsinisiä järviä, harjuja, maalaisromanttisia kylämaisemia ja niin elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä kuin suomalaiset nyt voi olla.
Parikkalasta löytyi myös muutamia nähtävyyksiä, joista kuuluisimman kävin itsekin tsekkaamassa. Kyseessä oli Veijo Rönkkösen Patsaspuisto, joka on Suomen maailmanlaajuisesti tunnetuin kouluttamattoman taiteilijan kokoelma, joka koostuu yli 500 yksittäisestä teoksesta. Puisto on avoinna 24/7 ilman sisäänpääsymaksua, ja siellä vierailee vuosittain tuhansia kävijöitä ympäri maailman. Onpa puisto noteerattu eräässä amerikkalaislehdessäkin, jossa se on nimetty yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Ja olihan osa noista patsaista ehkä vähän creepyjä.
Vähän vähemmän karmiva paikka oli Iloisen Pässin Maalaispuoti, jossa kävin maistelemassa suomalaista versiota fish & chipseistä (ei hullumpi, vaikka vähän olisin tartar-kastiketta kaipaillut kaveriksi). Kyseisen perheyrityksen toiminta nojaa lähiruokaan, ja puodista löytyy tuotteita yli 60 lähiseudun pientuottajalta tai käsityöläiseltä. Mun mukaan lähti käsintehtyä suklaata ja taivaalliselta tuoksuvaa vuohenmaitosaippuaa.
Päivän aikana tuli käveltyä reilut 35 kilometriä, joista viimeiset kymmenen tuotti jo oikeasti vähän tuskaa, vaan minkäs teet, kun joukkoliikenne on tällaisissa pienemmissä kunnissa mitä on. Perille oli kuitenkin pakko päästä vaikka kontaten, ja voin sanoa, että kyllä ramaisi, kun bussi viimein saapui pysäkille lähempänä kymmentä.
Ehkäpä väsymyksestä johtuen oli tunteetkin enemmän pinnassa, kun mieleen tuli kaikki ne kerrat, joina matkustin iltamyöhällä Lontoon ja Oxfordin väliä. Ei tarvinnut kuin sulkea silmät ja iskeä kuulokkeet korviin, kun saatoin kuvitella istuvani taas Oxford Tubessa ja odottamassa pian kuulevani kuulutuksen 'We are nearly at the end of our journey...'. Mutta eihän OnniBus mua siihen kotiin vienyt, mihin olisin sillä hetkellä halunnut enemmän kuin mitään muuta.
Eilen hyvästelin jo kolmannen opiskeluiden perässä muualle lähteneen kaverin, enkä ole vieläkään sisäistänyt, että kohta mulla ei ole Joensuussa enää ketään. No, pääsenpähän tulevaisuudessa näkemään enemmän Suomea, kun ravaan moikkaamassa tuttuja milloin missäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti