perjantai 28. elokuuta 2015

You're used to grey England skies, cloudy days, colder nights and your heart's not right.

Kuukauden kestin ilman sen kummempaa matkustelua, ennen kuin löysin itseni taas vaihteeksi selailemasta bussi- ja junalippuja. Joensuustakin tuli alkukesällä yksi OnniBus-pysäkeistä, joten pitihän se nyt käydä tämä Suomenkin halpabussikonsepti kokeilemassa. Kohteeksi valikoitui Joensuu-Helsinki reitille osuva Parikkala, jonka läpi on tullut puksuteltua useamman kerran junalla paikkaan sen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Kunnan nettisivut myi paikkaa kuitenkin sen verran hyvin, että kiinnostus heräsi ja liput päätyi ostoskoriin.
Kotimaanmatkailu on mulle aika vierasta, ja jo ensimmäisten au pair -kuukausieni jälkeen olin nähnyt enemmän Englantia kuin Suomea koko elämäni aikana. Oon käynyt alle kymmenessä Suomen kaupungissa, ja suurin osa niistäkin vierailuista on ollut lapsuuden perhelomia kylpylöihin, jotka on jo kadonneet mun aivojen kovalevyltä. Voisi siis olla korkea aika ryhdistäytyä tälläkin saralla, vaikka Suomessa matkustaminen viekin pitkän pennin ja tuottaa aika lailla päänvaivaa ilman omaa autoa. 
Parikkalaan ja takaisin pääsin reilulla kympillä. Polkaisin keskiviikkoaamuna pirteästi seitsemäksi asemalle, jossa bussi jo odottelikin. Tuli kivan kotoisa olo sinne yläkertaan kavutessa. Ja vähän ikävä. Parikkalassa oltiin vajaan kahden tunnin päästä, ja aika pian tuli selväksi, että tää vois olla niitä paikkoja, joihin haluaisin tutustuttaa kansainväliset vierailijat. Syvänsinisiä järviä, harjuja, maalaisromanttisia kylämaisemia ja niin elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä kuin suomalaiset nyt voi olla - Suomea parhaimmillaan. 
Lisäksi löytyi muutamia nähtävyyksiä, joista kuuluisimman kävin itsekin tsekkaamassa. Kyseessä oli siis Veijo Rönkkösen Patsaspuisto, joka on Suomen maailmanlaajuisesti tunnetuin kouluttamattoman taiteilijan yli 500 teoksesta koostuva kokoelma. Puisto on aina avoinna ilman sisäänpääsymaksua, ja siellä vierailee vuosittain tuhansia kävijöitä ympäri maailman. Onpa puisto noteerattu amerikkalaislehdessäkin, jossa se on nimetty yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Ja onhan osa noista patsaista ehkä vähän creepyjä, vai mitä?
Vähän vähemmän karmiva paikka oli Iloisen Pässin Maalaispuoti, jossa kävin maistelemassa suomalaista versiota fish & chipseistä (ei hullumpi, vaikka vähän siihen olisi sitä tartar-kastiketta kaipaillut kaveriksi). Perheyrityksen toiminta nojaa lähiruokaan, ja puodista löytyy tuotteita yli 60 lähiseudun pientuottajalta tai käsityöläiseltä. Mun mukaan lähti käsintehtyä suklaata ja taivaalliselta tuoksuvaa vuohenmaitosaippuaa.
Päivän aikana tuli käveltyä reilut 35 kilometriä, joista viimeiset kymmenen tuotti jo oikeasti vähän tuskaa, vaan minkäs teet, kun joukkoliikenne on tällaisissa pienemmissä kunnissa mitä on. Perille oli kuitenkin pakko päästä vaikka kontaten, ja voin sanoa, että kyllä ramaisi, kun bussi viimein saapui pysäkille lähempänä kymmentä. 
Ehkäpä väsymyksestä johtuen oli tunteetkin enemmän pinnassa, kun mieleen tuli kaikki ne kerrat, kun matkustin iltamyöhällä Lontoon ja Oxfordin väliä. Ei tarvinnut kuin sulkea silmät ja iskeä kuulokkeet korviin, niin saatoin kuvitella istuvani taas Oxford Tubessa ja kuulevani pian kuulutuksen 'We are nearly at the end of our journey...'  Mutta eihän se bussi mua siihen kotiin vienyt, mihin olisin sillä hetkellä halunnut enemmän kuin mitään muuta.

Eilen hyvästelin jo kolmannen opiskeluitten perässä muualle lähteneen kaverin, enkä ole vieläkään sisäistänyt, että kohta mulla ei oo täällä enää ketään. No, pääsenpähän nyt näkemään enemmän Suomea, kun ravaan moikkaamassa tuttuja milloin missäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti