Don't cry because it's over, smile because it happened.

Elossa ollaan edelleen! Monesti au pair -blogit päättyy loogisesti samaan aikaan kuin au pair -aikakin, jolloin jää harmittavasti kuulematta, miten elämä sen once in a lifetime -seikkailun jälkeen jatkuukaan vai jatkuuko ollenkaan. Mun paluumuutosta Suomeen tuli tänään kuluneeksi kolme viikkoa, ja ajattelin nyt kirjata ylös tuoreita ajatuksia aiheesta.

Mulla on tällä hetkellä käynnissä vaihe, jota on vähän hankala pukea sanoiksi. Välillä huomaan ajattelevani, että pitää ehtiä käydä siellä ja täällä ja nähdä sitä ja tuota, ennen kuin meen takaisin Englantiin. Sitten muistan, etten olekaan enää menossa takaisin. Tuntuu totta puhuen aika kauhealta, etten tiedä milloin saan taas rullata laukkua Heathrowin kentällä, seisoa visusti oikealla liukuportaissa, ostaa M&S:stä meal dealin mukaiset eväät ja pyytää kuskilta lipun Oxfordiin kiitos. Vielä kauheampaa on ajatella, että silloin oon luultavasti vaan lomalla, enkä saakaan jäädä. Toisaalta olen iloinen, ettei mun enää tarvitse hyvästellä Suomi-kavereita vähintään puoleksi vuodeksi kerrallaan, ja että koko omaisuuteni löytyy samasta paikasta. Se ikään kuin vahvistaa illuusiota, että koko elämänikin olisi nätisti yhteen kasaan pinottuna, vaikkei se juuri nyt täysin siltä tunnukaan.

Takaisin Suomeen juurtuminen on kuitenkin lähtenyt liikkeelle yllättävän jouhevasti. En tiedä, oliko mun juuret alun perinkään kovin tukevasti kiinni tässä routaisessa maaperässä, mutta ainakin vielä tuntuu siltä, että Suomeen voisi malttaa asettua pidemmäksi aikaa. Välimatka teki hyvää, ja nyt osaan katsella isänmaata ihan uusin silmin. Kaupungeissa kohoavat betonimötikät ja nostokurjet on edelleen aika tympeän näköisiä, mutta puiset omakotitalot ja mökit suorastaan viehättäviä. Suurin ihmetyksen aihe on varmaan ollut syvän sinisenä aaltoileva joki. Samean ja tasaisen ruskean Thamesin jälkeen Pielisjoki jaksaa häkellyttää edelleen joka kerta, kun pyöräilen sen vartta Joensuun keskustaan.

Lähtöpäivän lähestyessä mua pelotti, saisinko elämääni rullaamaan enää ollenkaan Suomen puolella. Au pairina toimiminen ja Englannissa asustelu olivat arkipäivääni yli vuoden ajan, ja välistä oli lähes mahdotonta kuvitellakaan tekevänsä jotain muuta. Opiskelut, oma perhe ja kaikki Suomeen liittyvä tuntuivat hyvin kaukaiselta. En sano, että sanonta "poissa silmistä, poissa mielestä", on totta, mutta on se nyt hitto vieköön helpompi sysätä syrjään asiat, jotka eivät ole osa jokapäiväistä elämää merten tuolla puolen. Onnekseni (tai epäonnekseni) sama toimii myös toisin päin, sillä täältä Suomi-äidin helmoista käsin koko viime vuosi tuntuu jo nyt toisinaan unelta, joka oli liian hyvää ollakseen totta.

Olen onnellinen, että ikuistin au pair -aikaani kuviin. Nyt ne muistuttaa mua niin hyvistä kuin ei-niin-loistokkaista hetkistä, ja siitä, että se kaikki ihan oikeasti tapahtui mulle. Ottamistani kuvista mun oli itse asiassa tarkoitus alkaa koota valokuva-albumia kiitoslahjaksi host-perheelle heti Suomeen saavuttuani. Silloin lähdön aiheuttama haava oli kuitenkin vielä niin tuore, etten pystynyt. Toisella viikolla sain joten kuten tehtyä tilauksen Ifolorille, mutta tuolla ne kuvat on odotelleet pakkauksissaan saapumisestaan lähtien. Tänään otin vihdoin itseäni niskasta kiinni, ja päätin kokeilla, olisinko nyt valmis lajittelemaan ne. Edelleen tuli kyyneleet silmiin muutaman kuvan kohdalla, mutta suurimmalle osalle huomasin jo hymyileväni. Babysteps.

Sen jälkeen, kun on niinkin lyhyessä ajassa kuin yhdessä vuodessa muovannut maailmankuvaansa uusiksi, tuntuu oudolta palata maailmaan, jossa ennen eli eri minänä. Nykytilanteeni voisinkin tiivistää niin, että etsiskelen tasapainoa Suomi- ja Englantiminäni välille. Tämä näyttäytyy ihan arkisissakin asioissa. Ruoanlaitossa riittää totuttelemista erilaiseen raaka-ainetarjontaan, mutta ruisleipä Oltermanni-juustolla maistuu hemmetin hyvältä. En tiedä, mitkä ohjelmat ja mainokset TV:ssä pyörii, mutta iPlayerista löytyy Great British Bake Off. Kaupassa asioidessa kassalla saattaa edelleen lipsahtaa hein sijasta hi, mutta oma murre taittuu jo varsin sujuvasti. Astetta miedompi versio Strongbowista ei enää maistu yhtä järkyttävälle kuralle kuin alussa, ja teevarastot riittää ainakin tämän vuoden loppuun asti, eli eiköhän se tästä.