keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

It's an end of an era.

Lauantai oli mun viimeinen kokonainen päivä Englannissa. Host-äiti joutui valitettavasti olemaan töissä koko viikonlopun, mutta meillä oli tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä loppuperheen voimin. Sitä ennen halusin kuitenkin olla vähän aikaa itsekseni ja jättää hyvästit Abingdonille. Ja mikäs sen parempi tapa siihen, kuin County Hall Museumissa vierailu. Kiertelin kyseisen pikku museon viimeksi ensimmäisellä viikollani täällä, ja nyt olikin nostalgista silmäillä läpi samat esineet ja infokyltit uudemman kerran, ja huomata siinä sivussa omaksuneensa jossain vaiheessa Abingdonin historian pääpiirteet. 
Ostin itselleni gift shopista mennyttä ja nykyistä Abingdonia esittelevän kirjan ja kipusin vielä museon kattotasanteelle ihastelemaan panoraamanäkymiä kaupungista. Olin selvinnyt koko aamun tähän asti itkemättä, mutta tuolla oli pakko vuodattaa pari kyyneltä. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi, että sain viettää vuoden nimenomaan täällä. Mikään muu paikka Englannissa ei tule koskaan tuntumaan samalla tavalla kodilta.
Heitettyäni Abingdonille sen ansaitsemat hyvästit suunnattiin hostiskän ja lasten kanssa Oxfordiin punttailemaan eli pääsin kuin pääsinkin kokeilemaan sitä puntingia! Kepin päässä en sentään heilunut, vaan sen tehtävän sai hoidella hostiskä samalla kun itse nautin pintillisen Pimm'siä ja lapset sekoitti soppaa huitomalla airolla. 
Veneretken jälkeen käytiin syömässä italialaisessa, kippisteltiin lasilliset viiniä ja muisteltiin samalla, mitä kaikkea ollaan yhdessä nähty ja koettu. Tilattiin myös take-away annos hostäidille, ja käytiin pikaisesti moikkaamassa sitäkin. Lopuksi ajettiin vielä Tescoon ostamaan eväät huomista lentoa varten. Törmäsin siellä sattumalta Giulioon, joka oli juuri lopettelemassa työvuoroaan, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin hyvästellä kasvotusten, vaikka luultiin meidän tiukkojen aikatalujen tehneen sen mahdottomaksi. En mie au pair -vuoteni aikana lopulta kovin paljon uusia ystäviä saanut, mutta ei se määrä vaan laatu. 
Kotona syötiin iltapalaksi jätskiä ja juotiin muutama tölkki siideriä. Muistan vieläkin, miten olin ihan äimistynyt, kun mulle tarjottiin lasillista heti ensimmäisenä iltanani host-perheessä, mutta nyt oon niin tottunut nauttimaan tölkillisen ruokajuomana, etten tiedä, miten tuun pärjäämään ilman Strongbowia. Tässä vaiheessa myös päivän ajaksi sisälle padotut tuntemukset huomenna koittavasta lähdöstä alkoi käydä vähän liian vaikeaksi työntää sivuun. Hostisän ei tarvinnut lopulta kysyä muuta kuin oliko täältä lähteminen vaikeampaa kuin tänne tulo, ja mie aloin itkeä niin, etten pystynyt vastaamaan. Niin kova ikävä kuin mulla jääkin Englantia, niin kyllä mie tuun kaipaamaan kaikkein eniten tätä perhettä. Vaikkei meidän yhteiselo olekaan aina ollut yhtä ruusuilla tanssimista, niin ne on kuitenkin olleet mun tuki ja turva koko tän ajan. Enpä ois parempaa host-perhettä voinut saada.
Sunnunti-aamuna kulutin huonosti nukutun yön jälkeen yli vartin syöden pientä puuroannosta, kun mikään ei tuntunut menevän alas. Sulloin loput kamppeeni matkalaukkuihin, viimeisenä huuhtaisemani teemukin, jonka sain aikoinaan tervetuliaislahjaksi. Sen jälkeen olikin päivän ensimmäisten hyvästien aika. Hostäiti teki töihin lähtöä samoihin aikoihin kuin me oltiin suuntaamassa lentokentälle, mutta ehdittiin siinä kuitenkin halata, ja sain kuulla sanat, jotka on tällä hetkellä yksi mun harvoista lohduista. "Olet ollut iso apu, ja aina tervetullut meille. Pidetään yhteyttä."
Seitsemän jälkeen hypättiin autoon ja suunnattiin hostiskän ja lasten kanssa Heathrowille. Jouduttiin jonottomaan lähtöselvitykseen ja baggage dropiin yli tunti, jonka jälkeen tiskillä piti vielä setviä lasten saattopalvelu. Mun oli siis tarkoitus lentää lasten kanssa Helsinkiin, josta ne jatkaisi Ouluun viettämään kesälomaa. Finnairilta ei ollut mahdollista saada saattajaa vain osalle matkaa, mutta onneksi pääsin saattueen matkaan, vaikken lapsimatkustaja ollutkaan. Lopulta kaikkein raskainta oli varmaan sanoa heipat hostisälle. Hassua, miten läheisen ystävän voi saada josta kusta, joka on sua puolet vanhempi. 
Sain huolestuneita katseita turvatarkastajilta räpeltäessäni onnettomana tavaroitani tarjottimille, ja yrittäessäni peitellä nyyhkytykset lasten tähden. Portilla olinkin jo vähän rauhoittunut, ja koneessakin pystyin hillitsemään itseni aina siihen asti, kun lapset jossain vaiheessa nukahti. Sitten kaiveltiin taas nenäliinoja. Taakse jäi sateinen Lontoo, ja toisessa päässä odotti yhtä sateinen Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä saatoin lapset niin pitkälle kuin pääsin, kunnes jätin päivän kolmannet ja luojan kiitos viimeiset hyvästit. Siihen päättyi mun au pairin ura. Odottelin laukkuni, iskin ne kärryihin ja suuntasin vastaanottoaulaan. Siellä tapasin siskoni kummisedän, joka kuskasi mut vähäksi aikaa Vantaalla asuvan ukkini luo odottelemaan junan lähtöä Joensuuhun. Oli hirmu vaikeaa yrittää small talkata samalla, kun sisimmässä vallitsi tunne, jota voi kuvailla vain sanalla tyhjyys.
Kuuden jälkeen pääsin vihdoin juna-asemalle, ja kummisetä meni ja nolasi mut värväämällä yhden armeijapoitsun laukkujenkantajaksi. Oisin mie ne nyt itekin saanut prkl... Tai sitten en. Tavaraahan tuli tosiaan kolme isoa matkalaukullista + painava tietokonelaukku + reppu. Ja pari muuttolaatikkoa on vielä matkalla krhm... Junassa kärvistelin vielä sen reilut neljä tuntia ja podin kulttuurishokkia töykeän konduktöörin takia. Joensuuhun saavuin lähempänä yhtätoista illalla, mutta myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mua odotti rakkaista ystävistä muodostuva vastaanottokomitea. Tunginkin vaan tavarani äidin kyytiin, ja kävelin itse parin kilometrin matkan asemalta kotiin kavereitten kanssa. Illalla nukkumaan mennessä oli jo sellainen tunne, että ehkä mie tästäkin selviän hengissä.
Nyt oon ehtinyt olla Suomessa jo kolme päivää, ja yllättävän kivuttomasti tää paluu Suomi-elämään on tapahtunut. Musta tuntuu, etten oikein vieläkään käsitä, etten oikeasti olekaan menossa takaisin viimeistään parin viikon päästä niin kuin yleensä. Oon yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, ettei jäisi niin paljon aikaa ajatella. Osoitteenmuutos ja ilmoitus paluumuutosta Kelaan on tehty, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittauduttu, avoimeen yliopistoon oltu yhteyksissä ja kaikki vähänkin turhat roinat heitetty kirpparisäkkeihin. Tänään alkoi myös kesätyöt mummolassa eli kauaa ei tarvinnut haikailla kaappien ja ikkunoiden pesun perään.
Aina säännöllisin väliajoin jokin kuitenkin muistuttaa Englannista tai host-perheestä, ja iskee aivan järjetön ikävä. Musta tuntuu, että tää on se koti-ikävä, jota mun ois Englannissa pitänyt kokea, mutta jota en kertaakaan tuntenut. Enkä tiedä, mitä mun pitäis siitä ajatella.

Suuren suuret kiitokset kaikille au pair -postauksia seuranneille! Vaikka tää seikkailu onkin nyt mun osalta ohi, jemmassa on vielä useampi reissupostaus ja varmasti muutakin pohdintaa aiheesta. Bloggailu jatkuu siis samaan tahtiin kuin ennen au pair -aikojakin, toivottavasti pysytte mukana matkassa!

4 kommenttia:

  1. Oli kunnia lukea sun Englanti kuulumisia :3 tsemppiä Suomi-arkeen!!

    VastaaPoista
  2. Voi apua, oon täällä ihan kyyneleet silmissä :'D Niinkun tossa edellinen kommentoija sanoikin on ollut ihana seurata sun menoa Englannissa, tuli kyllä niin ilmi että viihdyit suunnattoman hyvin ja ihanassa perheessä! Kyllä me vielä tuolle saarelle palataan xx

    VastaaPoista