keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

It's an end of an era.

Lauantai oli mun viimeinen kokonainen päivä Englannissa. Host-äiti joutui valitettavasti olemaan töissä koko viikonlopun, mutta meillä oli tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä loppuperheen voimin. Sitä ennen halusin kuitenkin olla vähän aikaa yksin ja jättää hyvästit Abingdonille. Ja mikäs sen parempi tapa siihen, kuin County Hall Museumissa vierailu. Kiertelin kyseisen pikku museon viimeksi ensimmäisellä viikollani täällä. Nyt oli nostalgista silmäillä läpi samat esineet ja infokyltit uudemman kerran, ja huomata siinä sivussa omaksuneensa jossain vaiheessa Abingdonin historian pääpiirteet. 
Ostin itselleni gift shopista mennyttä ja nykyistä Abingdonia esittelevän kirjan, ja kipusin vielä kerran museon kattotasanteelle tervehtimään kaupunkia. Olin selvinnyt koko aamun itkemättä tähän asti, mutta tuolla oli pakko vuodattaa pari kyyneltä. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi, että sain viettää vuoden juuri täällä. Mikään muu paikka Englannissa ei tule koskaan tuntumaan samalla tavalla kodilta.
Heitettyäni Abingdonille sen ansaitsemat hyvästit suuntasin host-isän ja lasten kanssa Oxfordiin punttailemaan, eli pääsin viimein kokeilemaan puntingia! Kepin päässä en sentään heilunut, vaan sen tehtävän sai hoidella host-isä samalla, kun itse nautin pintillisen Pimm'siä, ja lapset sekoitti soppaa huitomalla airolla. 
Veneretken jälkeen käytiin syömässä italialaisessa, kippisteltiin lasilliset viiniä ja muisteltiin samalla, mitä kaikkea ollaan yhdessä nähty ja koettu. Tilattiin myös take-away annos host-äidille, ja käytiin pikaisesti moikkaamassa sitäkin. Lopuksi ajettiin vielä Tescoon ostamaan eväät huomista lentoa varten. Törmäsin siellä sattumalta Giulioon, joka oli juuri lopettelemassa työvuoroaan, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin hyvästellä kasvotusten, vaikka luultiin meidän tiukkojen aikatalujen tehneen sen mahdottomaksi.
Kotona syötiin iltapalaksi jätskiä ja juotiin muutama tölkki siideriä. Muistan vielä, miten olin ihan äimistynyt, kun mulle tarjottiin lasillista heti ensimmäisenä iltanani host-perheessä. Nyt oon niin tottunut nauttimaan tölkillisen ruokajuomana, etten tiedä, miten tuun pärjäämään Suomessa ilman aitoa oikeaa Strongbowia. Tässä vaiheessa myös päivän ajaksi sisälle padotut tuntemukset huomenna koittavasta lähdöstä alkoi käydä mahdottomiksi työntää sivuun. Host-isän ei lopulta tarvinnut kysyä muuta, kuin oliko täältä lähteminen vaikeampaa kuin tänne tulo, saadakseen meikäläisen itkemään niin, etten pystynyt vastaamaan. Niin kova ikävä kuin mulla jääkin Englantia, niin kyllä mä tuun kaipaamaan kaikkein eniten tätä perhettä. Vaikkei meidän yhteiselo ole aina ollut yhtä ruusuilla tanssimista, tuntuu etten olisi voinut parempaa host-perhettä itselleni saada.
Sunnunti-aamuna kulutin huonosti nukutun yön jälkeen yli vartin syöden pientä puuroannosta, kun mikään ei tuntunut menevän alas. Sulloin loput kamppeeni matkalaukkuihin, viimeisenä huuhtaisemani teemukin, jonka sain aikoinaan tervetuliaislahjaksi (okei, se ei ollut ihan se alkuperäinen, koska kulutin sen loppuun aiemmin tänä vuonna, mutta identtinen kuitenkin). Sen jälkeen tuli päivän ensimmäisten hyvästien aika. Host-äiti teki lähtöä töihin samoihin aikoihin, kun me oltiin suuntaamassa lentokentälle. Ehdittiin siinä kuitenkin halata, ja sain kuulla sanat: "Olet ollut iso apu, ja aina tervetullut meille. Pidetään yhteyttä."
Seitsemän jälkeen hypättiin autoon ja suunnattiin host-isän ja lasten kanssa Heathrowille. Jouduttiin jonottomaan lähtöselvitykseen ja baggage dropiin yli tunti, minkä jälkeen tiskillä piti vielä setviä lasten saattopalvelu. Mun oli siis tarkoitus lentää lasten kanssa Helsinkiin, josta ne jatkaisi Ouluun viettämään kesälomaa. Finnairilta ei ollut mahdollista saada saattajaa vain osalle matkaa, mutta onneksi pääsin saattueen matkaan, vaikken lapsimatkustaja ollutkaan. Lopulta kaikkein raskainta oli varmaan sanoa hei heit host-sälle. Hassua, miten läheisen ystävän voi saada josta kusta, joka on sua puolet vanhempi. 
Sain huolestuneita katseita turvatarkastajilta räpeltäessäni onnettomana tavaroitani tarjottimille, ja yrittäessäni peitellä nyyhkytykset lasten tähden. Portilla olin jo vähän rauhoittunut, ja koneessa pystyin hillitsemään itseni aina siihen asti, kun lapset jossain vaiheessa nukahti. Sitten kaiveltiin nenäliinoja. Taakse jäi sateinen Lontoo, ja toisessa päässä odotti yhtä sateinen Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä saatoin lapset niin pitkälle kuin mut päästettiin, kunnes jätin päivän kolmannet ja luojan kiitos viimeiset hyvästit. Niin päättyi mun ura au pairina. Odottelin laukkuni, iskin ne kärryihin ja suuntasin vastaanottoaulaan. Siellä tapasin siskoni kummisedän, joka kuskasi mut vähäksi aikaa Vantaalla asuvan ukkini luo odottelemaan Joensuuhun lähtevää junaa. Oli hirmu vaikeaa yrittää small talkata samalla, kun sisimmässä vallitsi tunne, jota voi kuvailla vain sanalla tyhjyys.
Kuuden jälkeen pääsin vihdoin juna-asemalle, jossa kummisetä meni ja nolasi mut värväämällä jonkun armeijapoitsun mulle laukkujen kantajaksi... Olisin mä ne itsekin saanut prkl... Tai sitten en. Tavaraahan oli tosiaan kolme isoa matkalaukullista + painava tietokonelaukku + reppu. Ja pari muuttolaatikkoa on vielä matkalla... Junassa kärvistelin sen reilut neljä tuntia potien kulttuurishokkia töykeän konduktöörin takia. Joensuuhun saavuin lähempänä yhtätoista illalla, mutta myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mua odotti rakkaista ystävistä muodostunut vastaanottokomitea. Tungin tavarani äidin kyytiin, ja kävelin itse parin kilometrin matkan asemalta kotiin kavereiden kanssa. Illalla nukkumaan mennessä oli jo sellainen tunne, että ehkä tarina jatkuu, vaikka yksi pitkä ja tapahtumarikas luku tulikin päätökseensä.
Nyt oon ehtinyt olla Suomessa kolme päivää, ja yllättävän kivuttomasti oon lopulta alkanut palata elämääni täällä. Tuntuu, etten oikein vieläkään käsitä, etten oikeasti ole menossa takaisin Englantiin viimeistään parin viikon päästä, niin kuin yleensä Suomi-lomieni jälkeen. Oon yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, viedä tilaa liialta ajattelulta. Osoitteenmuutos ja ilmoitus paluumuutosta Kelaan on tehty, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittauduttu, avoimeen yliopistoon oltu yhteyksissä ja kaikki vähänkin turhat roinat heitetty kirpparisäkkeihin. Tänään alkoi myös kesätyöt mummolassa, eli kauaa ei tarvinnut haikailla kaappien ja ikkunoiden pesun perään.
Aina säännöllisin väliajoin jokin kuitenkin muistuttaa Englannista tai host-perheestä, ja iskee aivan järjetön ikävä. Musta tuntuu, että tää on se koti-ikävä, jota mun ois Englannissa pitänyt kokea, mutta jota en kertaakaan tuntenut. Enkä tiedä, mitä mun pitäisi siitä ajatella.

Suuren suuret kiitokset kaikille au pair -tarinoitani seuranneille! Vaikka tää seikkailu onkin nyt mun osalta ohi, jemmassa on vielä useampi reissupostaus ja varmasti muutakin pohdintaa aiheesta. Bloggailu jatkuu siis samaan tahtiin kuin ennen au pair -aikojakin, toivottavasti pysytte matkassa mukana!

4 kommenttia:

  1. Oli kunnia lukea sun Englanti kuulumisia :3 tsemppiä Suomi-arkeen!!

    VastaaPoista
  2. Voi apua, oon täällä ihan kyyneleet silmissä :'D Niinkun tossa edellinen kommentoija sanoikin on ollut ihana seurata sun menoa Englannissa, tuli kyllä niin ilmi että viihdyit suunnattoman hyvin ja ihanassa perheessä! Kyllä me vielä tuolle saarelle palataan xx

    VastaaPoista