West shore of Windermere

Hyvää alkanutta vuotta 2023! Tavoitteellisuuden tavoittelijana olen laatinut tällekin vuodelle useamman päämäärän, joista keskeisin on työn, opiskelun ja vapaa-ajan selkeämpi erottelu toisistaan. Viime vuosi meni nimittäin vähän niin, että toinen käsi oli aina vähintäänkin henkisesti tietokoneen näppäimistöön liimattuna, valmiina tykittämään gradua, laatimaan muistiinpanoja tai päivittämään työpaikan toimintaohjeita. Tarkemmin ajatellen vastaavan suuntaisesti on mennyt aika moni edeltävä vuosikin. Urakehitys ja tähän läheisesti liittyvät projektit ovat ohjanneet olemista, ja mahdollistaneet jatkuvassa liikkeessä pysymisen, kun paikalleen ei ole uskaltanut jäädä. 

Se reilu viikko, jonka vietin viime elokuussa Englannissa, ja josta olen tännekin vähän kirjoitellut, on ollut niitä harvoja ajanjaksoja, joina en ole aktiivisesti pyrkinyt mitään päämäärää kohti. Tai no, olihan tarkoituksenani päästä paikoista a paikkoihin b, mutta reittejä ei ollut ennalta määrätty ja niiden varrella oli suotavaakin pysähdellä. Lake Districin ylänköjä valloittaessani pääsin pitkästä aikaa hetkellisesti mielentilaan, jossa pisimmälle viety ajatukseni oli se, mihin jalkani seuraavaksi asettaisin. 

Samoihin aikoihin, kun tämä arjen pyörteistä saatu hengähdystaukoni ulkomailla tuli päätökseensä, päättyi myös toinen vähän pitempi matka, kun minusta tuli syyskuussa laillistettu proviisori. Vaikka tunsinkin ylpeyttä ja helpotusta kyseisen merkkipaalun saavuttamisesta oli minulla jo kiire pyyhältää kohti seuraavaa. Olin itse asiassa jo pari kuukautta ennen valmistumistani hakeutunut täydennyskoulutukseen, johon paloin halusta päästä panostamaan heti gradusta eroon päästyäni. Samaan aikaan minusta tuli myös työyksikköni vastuufarmaseutti, mikä toi mukanaan entistä mielekkäämpiä työhtehtäviä, joista ei tahtonut päästää irti työajan päätyttyäkään. Vapaa-aikaa, josta olin 16-20 tuntia graduni parissa vietettyjen viikonloppujen lomassa haaveillut, oli siis edelleen vaikeaa varata.

Kympin tyttö -syndrooma ja elämässä aiemmin kohdatuista pettymyksistä ammennettu sisu tarpoa eteenpäin ajoivat ja ajavat edelleen vahvasti jatkuvaan liikkeellä pysymiseen, mutta yritän pistää tänä vuonna vähän enemmän hanttiin. Pidän enemmän kuin seitsemän päivää lomaa. Luen hyvällä omalla tunnolla muutakin kuin tieteellistä tekstiä. En kanna töitä kotiin, vaan jätän ne odottamaan seuraavaa arkipäivää. Edistän opintojani sopivissa väleissä, en kaikissa mahdollisissa väleissä. 

Siinäpä muutama ajatus siitä, miten toivoisin tämän vuoden kuluvan. Alku ainakin vaikuttaa ihan lupaavalta. Töissä olen tammikuussa tehnyt sen mitä vaaditaan, en enemmän kuin vaaditaan. Opiskellut olen fiiliksen mukaan, enkä yhtäkään kokonaista viikonloppua. Muiden kiireiden keskelle hukkunut saliharrastukseni on saanut uuden jalansijan.  Kirjoja olen lukenut/kuunnellut viisi, eikä niistä yksikään ole ollut erityisen tieteellinen, luinpa jopa yhden lastenkirjan! Lomareissuista Cornwalliin ja Skotlantiin haaveilen myös jo kovasti.

Mutta jospa ennen seuraavia reissuja muisteltaisiin vielä muutaman postauksen ajan viime kesän Englanti-visiittiäni. Ensimmäisessä kyseistä reissua käsitelleessä postauksessa avasinkin jo vähän suunnitelmiani risteillä höyrylaivalla tois puol jokkee eli Windermere-järven itäiseltä rannalta länsipuolelle. Läntinen rantaviiva on huomattavasti itäistä rauhallisempaa seutua, koska kyläkeskukset ovat harvemmassa ja ulottuvat kauemmas sisämaalle. Itse olen aiemmin tutustunut west shoreen vierailemalla Claife Viewing Station -näköalapaikalla (click click), jonne pääsin tulloin huokeaan hintaan autolautalla Bowness-on-Windermeren kylästä. Nyt upgreidasin järven ylityskokemuksen tekemällä tämän höyrylaivan kyydissä (ja pulittamalla tästä viisinkertaisen hinnan autolauttamatkaan verrattuna).

Risteilyreittejä on tarjolla useampiakin, joista pisin kiertää koko jorpakon. Itselleni riitti sillä kertaa kymmenen minuutin koukkaus Amblesiden Waterhead-satamasta Wrayn linnalle. Nimestään huolimatta 1840 rakennettu goottilaistyylinen Wray Castle ei ole oikea linna, vaan astetta hulppeampi yksityisasunto. Sen rakennutti eläkepäiviensä iloksi liverpoolilainen kirurgi Dr James Dawson. Ilmeisesti osa asumuksesta on suunniteltu puhtaasti näön vuoksi, eikä esimerkiksi kaikkiin torneihin ole tehty edes sisäänkäyntiä. Lisäksi tiluksilta löytyy keinotekoisia raunioita, jotka ovat eittämättä oiva tunnelman luoja. 

Linnan rakentamiseen vaaditut rahat saatiin Dawsonin vaimolle suunnatusta perinnöstä, mutta ilmeisesti pariskunnan maut eivät menneet ihan yksi yhteen, kun vaimo tyrmäsi aikaansaannoksen ensisilmäyksellä, eikä koskaan suostunut asumaan Wrayn linnassa. Petteri Kaniinin äidin, Beatrix Potterin, perheelle paikka sen sijaan kelpasi näiden vuokratessa sitä aikoinaan kesäasunnokseen. 16-vuotiaana Wray Castlessa vietetty kesä jättikin Beatrix Potteriin sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että hän osti myöhemmin lastenkirjoillaan tekemällään voitolla Hill Top -maalaistalon läheisestä kylästä ja suurimman osan Wrayn linnaa ympäröivästä maasta.

 

Nykyään Wray Castle on National Trustin huomissa ja jyhkeiden kiviseinien sisään kätkeytyvää uniikkia kotia pääsee ihmettelemään reilun viiden punnan sisäänpääsymaksulla. Ulkopuolelta linnaa ja sitä ympäröivää hulppeaa miljöötä saa kuitenkin ihastella ihan ilmaiseksi. Tiluksilla voi muun muassa bongailla erikoisempia puulajeja, kuten mammuttipetäjiä, jättiläispunapuita, neidonhiuspuita ja hopealehmuksia. Lisäksi tarjolla on viehättäviä panoraamanäkymiä Windermere-järvestä useasta eri vinkkelistä.

Linnan neitoa aikani larpattuani lähdin seuraamaan rantaviivaa kohti keskemmällä järveä sijaitsevaa autolauttaa, jolla olin ajatellut palata takaisin vastarannalle. Reitille ei osunut isompia nousuja tai laskuja, ja matkaakin kertyi vain reilut seitsemän kilometriä, mikä tuntui sopivalta palauttelulenkiltä pitempien ja haastavampien patikointien välissä. Wray Castlen pihapiiristä kauemmas päästyäni myös vastaantulijat vähenivät dramaattisesti, ja sain nauttia sateen jäljiltä selkiytyneen kesäillan seesteisyydestä pitkät pätkät keskenäni. Vaan en tiedä oliko kohtalon ivaa vai mitä, mutta heti kun pysähdyin jonnekin keskelle ei mitään lukemaan infotaulua metsän hoidosta porhalsi pyörällään paikalle aksentista päätellen italialaisherra, jonka iskuyritys jäi onneksi kesälomareissuni ainoaksi. What are the odds? 

Oli kuitenkin lähellä, ettei iltakävelystäni tullut aiottua pitempi. Autolautalle päästyäni nimittäin selvisi, ettei se ollut ollut toiminnassa useaan tuntiin teknisten ongelmien vuoksi. Kuulostelin tilannetta aikani, mutta kun aluksi kohtaamani pitkä autoletka oli lyhentynyt enää pariin sinnikkääseen odottajaan, alkoi se näyttää aika kehnolta. Autollisilla oli sentään mahdollisuus lähteä kiertämään järvi pitemmän kaavan kautta, mutta omiksi vaihtoehdoikseni jäivät 40 minuutissa seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan lähimpään kylään ja sieltä lähtevään viimeiseen bussiin ehtiminen, 15 kilometrin tallustelu takaisin Amblesideen tai jäätävän summan pulittaminen taksimatkasta. Onnekseni ei lopulta tarvinnut valita näistä, vaan pääsin perille jakamalla taksin kohtuuhintaan samaan pinteeseen joutuneen walesilaisen perheen kanssa.

Loppu hyvin kaikki hyvin siis, mutta seuraavana päivänä pysyttelin kyllä suosiolla varmempien julkisten kulkuyhteyksien tuntumassa...

Easter break day 4

Neljäs pääsiäislomapäivä alkoi viikon ensimmäisten kunnon yöunien jälkeen (miten ihmiset pystyy nukkumaan Lontoon metelissä?) englantilaisella aamiaisella, jolla selvisin pitkälle iltapäivään asti. Juna takaisin Lontooseen lähtisi iltakuudelta, joten mulla oli koko päivä aikaa vaellella Windermeren ympäristössä. Lähdinkin nauttimaan luonnonrauhasta heti huoneen luovutettuani, ja aamuaurinko lämitti jo sen verran mukavasti, että sain kietaista takin saman tien vyötäisille.

Olin ilmeisesti jo tämän selfien ottohetkellä ehtinyt käräyttää naamani, vaikka tajusin sen itse vasta seuraavana päivänä. Toinen kerta eläissäni, kun oon palanut auringossa, ja se ensimmäinenkin tapahtui täällä Englannissa. Ei suomalainen kalkkilaivan kapteeni -hipiä kestä edes näin eteläisillä leveyspiireillä.

Tää kuva on otettu ensimmäiseltä vuorelta, jonka valloitin. Kyseessä oli vajaan mailin päässä Windermeren kylästä sijainnut Orrest Head, joka oli myös kuuluisan brittiläisen ylänkökävelijän (järkevämpää suomennosta fell walkerille?) Alfred Wainwrightin ensikosketus Lake Districin henkeäsalpaaviin maisemiin. Alla on kuva rinteelle pystytetystä infotaulusta, jossa on lainaus kyseisen miekkosen muistelmista. Kuvaa paikan vaikuttavuutta aika osuvasti. 

Ylängöltä jatkoin vähän alavammille maille, ja päädyin lopulta tekemään aika paljon pitemmän lenkin kuin olin etukäteen suunnitellut. Eikä pääsyynä ollut tällä kertaa mun olemattomat kartanlukutaidot vaan vanha kunnon intohimo vaellukseen, jota en ollut päässyt harrastamaan aikoihin. Pakko päästä vielä joku päivä kiertämään paikkaa kunnolla ja paremmin varustautuneena!

Kävellessä vastaan tuli hassunnäköisiä ylämaan karjan edustajia, jotka oli onneksi omassa aitauksessaan. Ois saattanut mun reissu päättyä nimittäin lyhyeen, jos reitti ois kulkenut niiden laitumen läpi. Lampaista vielä selvisin, vaikka yhtä niistäkin katsoin parhaaksi paeta muurin taakse, kun se lähti tekemään lähempää tuttavuutta. Mutta karitsoja en paennut, ne oli valloittavia!

Lopulta mun pitkäksi venähtäneen aamulenkin päätti keskellä reittiäni räksyttävä koira, jota en pelkurina uskaltanut lähteä ohittamaan. Onneksi en sillä hetkellä ollut enää keskellä ei mitään, vaan lähimmälle tielle ja bussipysäkille oli vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Lake Districillä tosiaan kulkee jonkun verran busseja kylien välillä, joista yksi on avokattoinen maisemabussi, jolla pääsin nyt itsekin huristelemaan. Oli vasta iltapäivä, joten otin lipun paikkaan nimeltä Bowness-on-Windermere. 

Ostin kesän ekan jäätelön ja istuin järven rannalle tunnustelemaan paikan yleistä ilmapiiriä. Kyseessä oli selvästi Windermereä turistimpi kylä, joka koostui lähinnä matkamuistopuodeista, venevuokraamoista, kahviloista ja niistä jäätelökioskeistä. Taisipa sieltä löytyä jopa pieni elokuvateatteri!  

Bownessissa aikani pyörittyäni busseilin takaisin Windermereen, ja koska aikaa oli vielä jäljellä, etsiydyin jälleen kerran järven tuntumaan. 

Rantaan oli Windermeren keskustasta huomattavasti pitempi matka kuin Bownessista, ja vaikka kävely alkoikin tässä vaiheessa ottaa jo aika koville, niin oli perille pääseminen sen arvoista. Päädyin unealiaaseen pikkupoukamaan, jossa ei näkynyt ristin sielua. Ainoat äänet oli hiljaa liplattavat laineet, satunnaiset vesilintujen huudot ja kauempana ulapalla seilaavien alusten moottorit. Ehdin nauttia rauhasta kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen oli pakko suunnata juna-asemalle, mikä tuntui tyhmimmältä ikinä.

Oon nähnyt ja kokenut au pair -vuotenani aivan mielettömiä juttuja, ja aiemmin on ollut suorastaan mahdotonta laittaa niitä parhausjärjestykseen. Lake District jätti kuitenkin niin lähtemättömän vaikutuksen, että saattaisin uskaltaa väittää sen olleen ykkönen kaikista reissukohteistani. Sydän jäi vaeltelemaan vuorien, vihreiden kukkuloiden ja järvien keskelle, ja tiedän, ettei tämä ei jäänyt viimeiseksi kerrakseni tuolla.

Easter break day 3

Easter Break day 3 alkoi herätyskellon soittoon 4:00. Hissun kissun pakkailin kamani kasaan, toivotin uloskirjautuessani very early morningit hostellin virkailijalle ja suuntasin Eustonin juna-asemalle. Silmät ristissä tuijotin lähtevien taulua, kunnes oma laiturini ilmestyi ruudulle ja etsiydyin zombina vaunuun. Jaksoin silmäillä asemalta mukaani nappaamani päivän lehden, jonka jälkeen iskin pään pöytään ja vietin loppumatkan enemmän tai vähemmän torkkuen. 

Yhdeksän aikoihin saavuin Oxenholmen asemalle, jossa vaihdoin junaa varsinaiseen kohteeseeni, Lake Districin kansallispuistoon. Kyseisen paikan näkeminen on ollut mun suurimpia haaveita, ja koinkin äkkinäisen virkistymisen heti sen rajojen sisäpuolelle siirryttyäni. 

Ehdin luoda pikaisen ensisilmäyksen Windermeren kylään samalla, kun kävin heittämässä laukkuni yhdeksi yöksi varaamalleni majatalolle. Paikan isännät oli hirmu ystävällisiä, ja päästi mut jo huoneeseenikin, vaikkei kello ollut lähelläkään check-inniä. Huone tuntui todella luksukselta etenkin hostellissa vietetyn edellisyön jälkeen, ja olisi ollut erittäin houkuttelevaa vaan kaatua sänkyyn. Majatalon edustalla odotteli kuitenkin jo minibussi, joka vei mut koko loppupäivän kestävälle kiertoajelulle eri puolille kansallispuistoa. 

Kyseessä oli Lakes Supertours -nimisen firman retki, joka oli kyllä koko rahan arvoinen! Meitä oli liikkeellä täysi lastillinen, joka ei kuitenkaan ollut enemmän kuin 16 henkeä. Oppaamme oli 25-vuotias nuori mies, joka ei ehkä ollut kaikkein asiantuntevin, mutta varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen persoona. Ennen kaikkea hän oli erinomainen kuski, mikä oli tuolla välttämättömyys, koska ajeltiin Englannin vaarallisimpia teitä. Oli ne kyllä aika hurjia, kapeita ja mutkaisia kun mitkä ja nousivat paikoitellen yli 30 asteen kulmassa! 

Meidän ensimmäinen photo stop oli Wrynose Pass -nimisen vuoristotien huipulla. Maisemat pilvien yläpuolelta oli jotain ihan käsittämätöntä! Aamun sankka sumukin hälveni, ja sää oli näiden kuvien ottohetkellä täysi kymppi. Jopa oppaamme hämmästeli, kun oli kuulemma eka kerta hänelläkin tuolla niin, ettei ollut pilvistä. Nyt kun näin jälkikäteen katselen näitä kuvia on melkeinpä vaikea uskoa, että oon oikeasti seisonut tuolla omin jaloin ja katsellut omin silmin. 

Olisin voinut jäädä leikkimään kukkulan kuningatarta koko loppupäiväksi, mutta roomalaisaikaiset rauniot ja höryjuna-ajelu laakson läpi kutsui jo. 

Juna-ajelun jälkeen päästiin hetkeksi lepuuttamaan sielua Englannin syvimmän järven (4,6 km), Wastwaterin, rannalle. Oli ihanaa nähdä kirkkaan sinistä vettä ruskeiden jokien sijaan, joita täällä riittää.

Veden ääreltä jatkettiin Muncasterin linnalle, jonka tiluksilla sijaitsi myös maailmanlaajuisesti merkittävä pöllöjen turvapaikka. Saavuttiin juuri sopivasti seuraamaan petolintunäytöstä, jossa esiintyi metsästyshaukan lisäksi tornipöllö ja huuhkaja. Etenkin noista jälkimmäisin on muuten yllättävän iso ilmestys! Saatiin tutustua linnaan reilun tunnin ajan, josta suurimman osan vietin puutarhoissa käyskennellen. Niihin kuului muun muassa puoli mailia pitkä Georgian Terrace, joka oli pensasaidan rajaama, vuorenrinteelle loihdittu istutus.

Päivän kääntyessä iltaan otettiin suunta takaisin Windermereen. Matkalla ehdittiin kuitenkin poiketa vielä Coniston Water -järvellä, josta mulle tuli jostain syystä Suomi mieleen. Okei, meillä ei oo tuollaisia kauniin vehreitä kukkuloita, mutta on siinä jotain samaa. Oli tosi kiva paikka.

Kokonaisuudessaan oli unohtumaton päivä, jonka päätteksi tuntui siltä, kuin pieni henkäys Lake Districin raikkaasta kevättuulesta olisi jäänyt kiertämään ikuista kehää rintalastani alle.