torstai 16. huhtikuuta 2015

Easter break day 3

Kolmas päivä alkoi virkeästi herätyskellon soidessa 4.00. Hissun kissun pakkailin kamani kasaan, toivotin uloskirjautuessani very early morningit hostellin virkailijalle ja suuntasin Eustonin juna-asemalle. Silmät ristissä tuijotin departures-taulua, kunnes oman laiturin ilmestyttyä ruudulle etsiydyin zombiena vaunuuni. Jaksoin silmäillä asemalta mukaani nappaaman päivän Metron, jonka jälkeen iskin pään pöytään ja vietin loppumatkan rattoisasti torkkuen. 
Yhdeksän aikoihin saavuin Oxenholmen asemalle, jossa vaihdoin junaa varsinaiseen kohteeseeni eli Lake Districin kansallispuistoon. Kyseisen paikan näkeminen on ollut mun suurimpia haaveita, ja koinkin äkkinäisen virkistymisen heti sen rajojen sisäpuolelle siirryttyäni. 
Ehdin luoda pikaisen ensisilmäyksen Windermereen ennen kuin kävin heittämässä laukkuni guest houseen, josta olin varannut huoneen. Paikan isännät oli hirmu ystävällisiä, ja päästi mut jo huoneeseenikin, vaikkei kello ollut lähelläkään check-inniä. Huone oli ihan luksusluokkaa etenkin hostellissa vietetyn edellisyön jälkeen, ja olis ollut houkuttelevaa vaan kaatua tuohon sänkyyn ja nukkua pois kaikki kertyneet univelat. Majatalon edustalla odotteli kuitenkin jo minibussi, joka vei mut koko loppupäivän kestävälle kiertoajelulle. 
Kyseessä oli Lakes Supertours -nimisen firman tour, joka oli kyllä koko rahan arvoinen! Meitä oli liikkeellä täysi lastillinen, joka ei kuitenkaan ollut kuin 16 henkeä. Oppaamme oli 25-vuotias nuori mies, joka ei ehkä ollut kaikkein asiantuntevin, mutta varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen persoona. Ennen kaikkea se oli erinomainen kuski, mikä oli tuolla vähän niin kuin välttämätöntä, koska ajeltiin Englannin vaarallisimpia teitä. Oli ne kyllä aika hurjia, kapeita ja mutkaisia kun mitkä ja nousivat vielä yli 30 asteen kulmassa! 
Meidän ensimmäinen photo stop oli Wrynose Pass -nimisen vuoristotien huipulla. Ne maisemat tuolta pilvien yläpuolelta oli jotain ihan käsittämätöntä, enkä oo koskaan eläissäni nähnyt mitään vastaavaa. Oon niin onnellinen, että aamun sankka sumu hälveni, ja sää oli näitten kuvien ottohetkellä täysi kymppi. Opaskin sanoi, ettei sille oo koskaan sattunut yhtä hyvä sää tuossa paikassa, vaan yleensä siellä on tosi pilvistä. Nyt näitä kuvia katsellessa tuntuu ihan epätodelliselta, että oon oikeasti seisonut tuolla ja nähnyt kaiken omin silmin. On tää maailma täynnä ihmeitä.
Oisin voinut jäädä sinne leikkimään kukkulan kuningasta koko loppupäiväksi, mutta roomalaisaikaiset rauniot ja höryjuna-ajelu laakson läpi kutsui jo. 
Junailun jälkeen päästiin hetkeksi lepuuttamaan sielua Englannin syvimmän järven (4,6 km!!), Wastwaterin, rannalle. Oli ihanaa nähdä kirkkaansinistä vettä niitten ainaisten ruskeitten jokien sijaan. Kelpais tällainen mökkiranta.
Veden ääreltä jatkettiin Muncaster Castleen, jonka tiluksilla sijaitsi myös maailmanlaajuisesti merkittävä pöllöjen turvapaikka. Saavuttiin juuri sopivasti seuraamaan petolintunäytöstä, jossa esiintyi metsästyshaukan lisäksi tornipöllö ja huuhkaja. Etenkin noista jälkimmäisin on muuten ihan järjettömän iso ja vaikuttava ilmestys. Saatiin tutustua linnaan reilun tunnin ajan, josta suurimman osan vietin puutarhoissa käyskennellen. Niihin kuului muun muassa puoli mailia pitkä Georgian Terrace, joka oli siis pensasaidan rajaama vuorenrinteelle istutettu puutarha.
Päivän kääntyessä pikku hiljaa iltaan otettiin suunta takaisin kohti Windermereä. Matkalla ehdittiin kuitenkin poiketa vielä Coniston Water -järvellä, josta mulle tuli jostain syystä Suomi mieleen. Okei, meillä ei oo tuollaisia kauniin vehreitä kukkuloita, mutta on siinä jotain samaa. Oli tosi kiva paikka.
Kokonaisuudessaan oli aivan huikea päivä, jonka lopussa olin rakastunut Lake Districiin sydänjuuriani myöten.

2 kommenttia:

  1. Aivan uskomattomia maisemia, jotenkin ihanan ethereal noi missä ollaan pilvien yläpuolella! Tuolla pitää kyllä joskus käydä ja toi pöllöpaikkakin, aahh :D

    VastaaPoista