torstai 23. huhtikuuta 2015

Easter break day 4

Neljäs pääsiäislomapäivä alkoi viikon ensimmäisten kunnon yöunien jälkeen (seriously, miten ihmiset pystyy nukkumaan Lontoon metelissä?) englantilaisella aamiaisella, jolla selvisin pitkälle iltapäivään asti. Juna takaisin Lontooseen lähtisi iltakuudelta, joten mulla oli koko päivä aikaa vaellella Windermeren ympäristössä. Lähdinkin nauttimaan luonnonrauhasta heti huoneen luovutettuani, jolloin aamuaurinko lämitti jo sen verran mukavasti, että sain kietaista takin vyötäisille.
Olin ilmeisesti jo tän selfien ottohetkellä ehtinyt käräyttää naamani, vaikka tajusin sen itse vasta seuraavana päivänä. Toinen kerta eläissäni, kun oon palanut auringossa ja se ensimmäinenkin tapahtui täällä Englannissa. Ei suomalainen kalkkilaivan kapteeni -hipiä kestä täällä eteläisemmillä leveyspiireillä.
Tää kuva on otettu ensimmäiseltä vuorelta, jonka valloitin. Kyseessä oli vajaan mailin päässä Windermeren kylästä sijainnut Orrest Head, joka oli myös kuuluisan brittiläisen ylänkökävelijän (järkevämpää suomennosta fellwalkerille?) Alfred Wainwrightin ensikosketus Lake Districin henkeäsalpaaviin maisemiin. Alla on kuva rinteelle pystytetystä infotaulusta, jossa on lainaus kyseisen miekkosen muistelmista. Kuvaa paikan vaikuttavuutta aika osuvasti. 
Ylängöltä jatkoin vähän alavammille maille, ja päädyin lopulta tekemään aika paljon pitemmän lenkin kuin olin etukäteen suunnitellut. Eikä pääsyynä ollut tällä kertaa mun olemattomat kartanlukutaidot vaan vanha kunnon intohimo vaellukseen, jota en oo päässyt harrastamaan aikoihin. Pakko päästä vielä joku päivä kiertämään paikkaa kunnolla ja paremmin varustautuneena!
Kävellessä vastaan tuli hassunnäköisiä ylämaan karjan edustajia, jotka oli onneksi omassa aitauksessaan. Ois saattanut mun reissu päättyä lyhyeen, jos reitti ois kulkenut noitten laitumen läpi. Lampaista vielä selvisin joten kuten, vaikka yhtä katsoin parhaaksi paeta muurin taakse, kun se lähti tekemään lähempää tuttavuutta. Mutta ne karitsat, so cute!!
Lopulta mun pitkäksi venähtäneen aamulenkin päätti keskellä reittiäni räksyttävä koira, jota en pelkurina uskaltanut lähteä ohittamaan. Onneksi en sillä hetkellä ollut enää keskellä ei mitään, vaan lähimmälle tielle ja bussipysäkille oli vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Lake Districillä tosiaan kulkee jonkun verran busseja kylien välillä, joista yksi on avokattoinen maisemabussi, jolla pääsin nyt itsekin huristelemaan. Oli vasta iltapäivä, joten otin lipun paikkaan nimeltä Bowness-on-Windermere. 
Ostin kesän ekan jäätelön ja istuin järven rannalle tunnustelemaan paikan yleistä ilmapiiriä. Kyseessä oli selvästi Windermereä turistimpi kylä, joka koostui lähinnä matkamuistopuodeista, venevuokraamoista, kahviloista ja niistä jäätelökioskeistä. Taisipa sieltä löytyä jopa pieni elokuvateatteri!  
Bownessissa aikani pyörittyäni busseilin takaisin Windermereen, ja koska aikaa oli vielä jäljellä etsiydyin taas kerran järven rantaan. 
Rantaan oli Windermeren keskustasta huomattavasti pitempi matka kuin Bownessista, ja vaikka kävely alkoikin tässä vaiheessa ottaa jo aika koville, niin oli se sen arvoista. Päädyin unealiaaseen pikkupoukamaan, jossa ei näkynyt ristin sielua. Ainoat äänet oli hiljaa liplattavat laineet, satunnaiset vesilintujen huudot ja kauempana ulapalla seilaavien alusten moottorit. Ehdin nauttia rauhasta kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen oli pakko suunnata juna-asemalle, mikä tuntui tyhmimmältä ikinä.
Oon nähnyt ja kokenut au pair -vuotenani aivan mielettömiä juttuja, ja aiemmin on ollut suorastaan mahdotonta laittaa niitä parhausjärjestykseen. Lake District jätti kuitenkin niin lähtemättömän vaikutuksen, että saattaisin uskaltaa väittää sen olleen ykkönen kaikista reissukohteistani. Sydän jäi vaeltelemaan vuorien, vihreitten kukkuloitte ja järvien keskelle ja tiedän, että tää ei jäänyt viimeiseksi kerrakseni tuolla.

2 kommenttia:

  1. Meidän talon yli lentää Heathrowlle laskeutuvat lentokoneet, ja iso tie on lähellä, mutta ne ei minuu häiritse ollenkaan :-) meidän talon asukkaat on paljon meluisampaa väkeä, enkä niidenkään ääniin herää enää kun oon niin tottunut. Koira räksyttää ja lapset huutaa aamulla seittemästä varttia yli kahdeksaan, mutta jos en ole vielä herännyt itsekseni niin en kyllä kuule niitä! Ihania kuvia muuten :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, itellä kestäis varmaan pari vuotta ennen kun tottus! :DD

      Poista