maanantai 8. joulukuuta 2014

Home isn't a place, it's a feeling.

Muutaman päivän Suomi-lomasta selviydytty ehjin nahoin! Menomatkalla kävi lentokoneessa kerrankin hyvä tuuri paikkojen kanssa, ja sain _koko_ penkkirivin itselleni! Lontoo oli lähtöaamuna verhoutunut tuttuun tapaan harmaaseen sadehuntuun, mutta heti pilviverhon yläpuolelle päästyämme alkoi paistaa aurinko. Ja sen verran kuumottavasti paistoikin, että piti ihan sulkea ikkunaluukku, kun takaraivo uhkasi palaa.
Mulla oli Finnairin lennot, ja koneessa koinkin ensikosketuksen suomalaisuuteen viiden kuukauden tauon jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntui, niin outoa oli kuulla suomea joka puolelta! Briteissä asuessa oon kuitenkin tottunut, että suomea kuulee vaan kodin seinien sisäpuolella, ja muualla kommunikoidaan englanniksi. Vaistomaisesti pyysinkin lentoemännältä kupposen teetä englanniksi, vaikka olisin voinut käyttää suomea.
Kun lähestyttiin Helsinkiä aurinko laski yhtä aikaa koneen kanssa. Muistan varmaan ikuisesti hetken, jona valo siivilöityi siiven takaa, ja kone kallistui maata kohti paljastaen kultaisina hohtavat järvet ja metsät. Kyllä siinä silmänurkat kostui, ja pyörien osuessa maankamaraan vierähti pari ihan poskille asti. Oi maamme Suomi, ja sitä rataa. 

Koneesta noustessa vastassa oli jäätä ja jopa lumen tapaista. Seurasin suomenkielisiä opasteita, joista luin automaattisesti alempana olevan englanninkielisen tekstin, tervehdin passintarkastajaa hellon sijasta sanalla "terve", ja tunsin taas silmänurkkia pistelevän kuullessani Joensuuhun lähtevän lennon portilla karjalanmurretta. Koneessa lipesin toistamiseen englantiin, kun piti kohteliaasti pyytää vierustoveria siirtymään. Lentoemäntä tuli huomauttamaan laukusta, jota en meinannut saada mahtumaan penkin alle, ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Päätä särki ja väsytti. Halasin takkia ja huivia, joka tuoksui Englannin kodin pyykinpesuaineelta, enkä osannut ajatella oikein mitään.
Kentällä äiti oli vastassa särkylääkkeen ja vedellä täytetyn Ribena-pullon kanssa, enkä enää tuntenut oloani yhtä eksyneeksi. Silti olin kotimatkan sanaton. Tuijotin valkoisina hohtavia tien pientareita ja yritin totutella oikeanpuoleiseen liikenteeseen sekä suomalaisiin paikannimiin. Ensimmäisen Rantakylä-kyltin kohdalla kurkkua alkoi jälleen kuristaa. Saadessani kissan syliin en enää pystynyt pidättelemään tunneryöppyä, vaan itkin sen turkkiin kuin Niagaran putous. Ehkä siitä syystä Viiru mököttikin mulle ensimmäisen illan, ennen kuin vietti lähes koko loppuvierailuni mun huoneessa, jonne se ei ole kuulemma ollut suostunut astumaan sitten lähtöni. 

Oma huone tuntui kutistuneen yli puolella tai sitten musta oli tullut jättiläinen. Paikansin heti muutokset, jotka olivat 1) uusi televisio, 2) kehyksiin ilmestynyt kuva musta yo-päivänä ja 3) kaktukseen vaihdettu pikkusiskon aikoinaan äitienpäivälahjaksi tekemä helvetin ruma kukkaruukku. Kokeilin, muistaisinko vielä lukkokaapin avaimen kätköpaikan, ja sieltähän se löytyi House MD season nelosen välistä. Avasin kaapin ja suljin sen saman tien ihan vain jotain tehdäkseni. Aloilleni osasin asettua vasta avattuani matkalaukut ja täytettyäni vieraalta tuntuvan huoneen tutuilla tavaroilla. 
Kauan en ehtinyt hengähtää, vaan oli aika korjailla meikit ja kohdata kaverit. Sain jonkun aikaa karistella hostien kanssa käyttämääni "asiallisempaa" tapaa puhua, mutta ei aikaakaan, kun huomasin taas kälättäväni kuin karjalaismummo ja kiroilevani kuin merimies. Vartin kavereiden seurassa vietettyäni tuntui, kuin en olisi poissa ollutkaan. Tuli melkeinpä kotoisa fiilis. Myöhemmin illalla vanhaan, liian kapoiselta ja matalalta tuntuvaan sänkyyn asettuessa iski silti koti-ikävä, vaikka olin jo kotona.
Perjantaina koitti pikaisen visiittini syy, eli yhden ystäväiseni ylioppilasjuhlat. Sain ensimmäistä kertaa kuukausiin pukea korkokengät, joissa olikin ihana liukastella bussipysäkille. Vielä ihanampaa oli kylmästä hytisten odotella bussia parikymmentä minuuttia. Joensuun bussiaikataulut <3. 
Lakitus tapahtui rakkaalla entisellä opinahjollani lyseolla, jossa oli yllättävän tavallista hengailla. Odotin jotain kunnon nostalgisointia tänä keväänä päättyneistä kultaisista lukio-ajoista, mutta ei paikka tuntunut enää yhtä merkittävältä ilman tutuja naamoja käytävillä. Kaverin iskettyä valkomustan lätsän päähänsä suunnattiin varsinaisiin juhliin, jossa pääsin seurustelemaan niidenkin tuttujen kanssa, joita en edellisenä päivänä ollut vielä tullut nähneeksi. Nauroin paljon ja oli kivaa. 
Juhliin kuului tietysti myös jatkot, ja sanotaanko vaikka, että parempiakin iltoja on tällä porukalla koettu. Aamuyöllä rautatiesiltaa porukoille tallustaessani kirosin, kun en ollut ottanut peruutusturvaa joulukuun loppuun Suomeen varaamilleni lennoille. Viirun käpertyessä seuraavana aamuna kehräten syliini ja parin kaverin kanssa hangoverpizzalla istuessani olin kuitenkin ihan tyytyväinen pian lähestyvään pitempään Suomi-lomaan. 
Itsenäisyyspäiväkin osui samaan ajankohtaan vierailuni kanssa. Fiilistelin katsomalla perinteisesti Tuntemattoman, syömällä joulutorttuja ja juomalla glögiä. 
Osittain pitkän tauon jälkeen Suomeen palattuani ja osittain itsenäisyyspäivän siivittämänä tuli vertailtua asioita, joita Suomessa rakastan, ja joita en niinkään. Suomessa on huonot puolensa, kuten raivostuttava tuttuus ja tunne siitä, ettei mikään koskaan muutu. Arkkitehtuuri on tappavan tylsää, talvet lohduttoman pimeitä ja kylmiä, luonto karua, ihmiset murahtelevia yrmynaamoja ja muun maailman villitykset aina hellyyttävän myöhässä. 

Mutta on Suomessa aivan järjettömästi hyviäkin puolia, kuten ilmainen koulutus, tasokkaat jatko-opintomahdollisuudet, verrattain järkevän suuruiset yhteiskuntaluokkaerot, tasa-arvo (jota edesauttoi viime kuussa voimaan tullut tasa-arvoinen avioliittolaki, hyvä Suomi!), turvallisuus ja karuudestaan huolimatta uskomattoman kaunis ja puhdas luonto. Vaikka Suomi ei tällä hetkellä pystykään tarjoamaan mulle samanlaista seikkailua kuin Englanti, ei se tarkoita, etteikö Suomi ikinä riittäisi mulle. 
Sunnuntaina isovanhemmat pistäytyi meillä päivällisellä, minkä jälkeen kävin haalimassa S-marketista suomiherkkuja huvenneisiin varastoihin. Suomen irtokarkkivalikoimat pesee Englannin 100-0.
Viimeisen tunnin ennen lentokentälle lähtöä vietin lähinnä seiniä tuijotellen. Lopulta sain heittää takin niskaan ja laukut auton takakonttiin. Vasta portin aukeamista odottelemaan istuttuani tajusin unohtaneeni hyvästellä kissat.
Jatkolennolle tuli sen verran kiire, että sain kengännauhat auki lepattaen pinkoa toiselle puolelle Helsinki-Vantaan kenttää. Kaiken lisäksi erehdyin vielä portista, ja aloin jo paniikissa haukkomaan henkeä, kun ruudussa luki porttini olevan suljettu. Onneksi jostain ilmestyi pari turvamiestä, jotka auttoi neidon hädässä oikealle portille, joka olikin ihan vieressä sermin takana...
Ensimmäisen tunnin Helsinki-Lontoo välisestä lennosta voinkin sitten aika kehnosti, kun en ollut ehtinyt ostaa mistään vettä, eikä kuntokaan taida olla ihan entisellään. 
Vaikeudet ei kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä vaikka itse olinkin täpärästi ehtinyt jatkolennolle, mun ruumalaukku ei ollut ollut yhtä onnekas. Hävinneen matkatavaran kuvailussa ja yhteystietojen luovuttamisessa meni aikansa, minkä seurauksena missasin bussin, jolla mun oli alunperin tarkoitus palata Oxfordiin. Lähellä oli, etten myöhästynyt seuraavastakin, kun eksyin ensimmäistä kertaa Heathrowilla lähdettyäni hyvänuskoisesti seuraamaan bus stop -kylttejä. Onneksi ihanat virkailijat auttoi mut oikeaan paikkaan, joka olikin sitten bus station. Mulle suurin piirtein juostiin pitämään ovia auki, kun neuvojat huomasi, miten hätäinen aloin olla, britit. <3
Vihdoin näin tutun lentokenttäbussin, joka oli juuri tekemässä lähtöä. Viimeisillä voimillani kirmasin ovelle, ja kuski päästi kuin päästikin mut sisään leikkimielisen saarnan jälkeen. Penkille lysähdettyäni onnistuin vielä ruiskuttamaan kivennäisvedet päälleni, joka yhdessä kaikkien läheltä piti -tilanteiden aiheuttaman uupumuksen kanssa oli riittävä syy kyynelien vuodattamiseen. 
Viimein lähempänä puolta yötä käänsin avainta mintunvihreän oven lukossa. Host-isän huikatessa heit ja host-äidin tullessa hymyillen kysymään miten matka meni, tuli kotoisa tunne. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti