maanantai 8. joulukuuta 2014

Home isn't a place, it's a feeling.

Muutaman päivän Suomi-lomasta selviydytty ehjin nahoin muutamasta mutkasta huolimatta! Viime viikon torstaina heräilin siis aamuviideltä, että ehdin ennen aamuruuhkia Oxfordiin ja sieltä Heathrowin lentokentälle. Miksi, oi miksi siellä pitääkin aina olla niin ajoissa luovuttamassa laukkua ja turvatarkastajan käpälöitävänä? Mulla kävi kuitenkin kerrankin hyvä tuuri paikkojen kanssa ja sain _koko_ penkkirivin itselleni! Lontoossa oli taas vanha kunnon harmaa sadesää, mutta heti kun noustiin pilviverhon yläpuolelle alkoikin paistaa aurinko, joka alkoi kuumottaa siinä määrin, että piti ihan sulkea ikkunaluukku, kun tuntui, että takaraivo palaa.
Mulla oli Finnairin lennot, ja koneessa koinkin ensikosketuksen suomalaisuuteen viiteen kuukauteen. Tai siltä se ainakin tuntui. Miehän oon tosiaan edelleen au pairina ihan supisuomalaisessa perheessä, joten puhun tavallisesti joka arkipäivä enemmän suomea kuin englantia. Silti oli aivan käsittämättömän outoa kuulla suomea joka puolelta! Briteissä oon kuitenkin tottunut, että sitä kuulee vaan siellä kodin seinien sisäpuolella, ja muualla kommunikoidaan luontevasti englanniksi. Vaistomaisesti pyysinkin sitten kupposen teetä englanniksi, vaikka lentoemäntä ihan suomeksi kyseli, mitä saisi olla...
Kun lähestyttiin Helsinkiä aurinko laski yhtä aikaa koneen kanssa. Muistan varmaan ikuisesti hetken, jolloin valo siivilöityi siiven takaa, kone kallistui juuri maata kohti ja näin allani kultaisina hohtavat järvet ja metsät. Kyllä siinä silmänurkat kostui ja pyörien osuessa maankamaraan vierähti pari ihan poskille asti. Oi maamme Suomi, ja sitä rataa. 

Koneesta noustessa iski kulttuurishokin tapainen. Maassa oli jäätä ja jopa lumen tapaista, seurasin suomenkielisiä opasteita, joista luin automaattisesti alempana olevan englanninkielisen tekstin, pakottauduin tervehtimään passintarkastajaa hiyan sijasta sanalla 'terve' ja tunsin taas silmänurkkia pistelevän, kun kuulin Jonesuuhun lähtevän lennon portilla miesie-kieltä. Koneessa lipesin taas englantiin, kun piti kohteliaasti pyytää vierustoveria siirtymään, että pääsisin paikalleni. Lentoemäntä tuli huomauttamaan laukusta, jota en meinannut saada mahtumaan penkin alle ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Päätä särki, väsytti, halasin takkia ja huivia, joka tuoksui Englannin kodin pyykinpesuaineelta enkä osannut ajatella oikein mitään.
Kentällä äiti oli vastassa särkylääkkeen ja vedellä täytetyn Ribena-pullon kanssa enkä enää tuntenut oloani yhtä tyhjäksi. Silti olin kotimatkan sanaton, tuijotin valkoisina hohtavia tien pientareita, yritin totutella taas oikeanpuoleiseen liikenteeseen ja suomalaisiin paikannimiin. Ensimmäisen Rantakylä-kyltin kohdalla kurkkua alkoi taas vaihteeksi kuristaa. Saadessani kissan syliin en enää pystynyt pidättelemään tunneryöppyä vaan itkeä nyyhkytin sen turkkiin kuin Niagaran putous. Ehkä siitä syystä Viiru mököttikin mulle koko ensimmäisen illan ennen kuin vietti lähes koko loppuvierailun mun huoneessa, jonne se ei ole kuulemma suostunut astumaan sitten lähtöni. 

Oma huone tuntui kutistuneen yli puolella tai sitten musta oli tullut jättiläinen. Paikansin heti muutokset, jotka oli 1) uusi televisio, 2) kehyksiin ilmestynyt kuva musta yo-päivänä ja 3) kaktukseen vaihdettu helvetin ruma pikkusiskon aikoinaan äitienpäivälahjaksi tekemä kukkaruukku. Kokeilin, muistaisinko vielä lukkokaapin avaimen kätköpaikan ja sieltähän se löytyi House MD season nelosen välistä. Avasin kaapin ja suljin sen saman tien ihan vain jotain tehdäkseni. Osasin asettua aloilleni vasta avattuani matkalaukut ja täytettyäni vieraalta tuntuvan huoneen tutuilla tavaroilla. 
Kauan en ehtinyt hengähtää, vaan korjailin meikit ja valmistauduin kohtaamaan kaverit. Sain jonkun aikaa karistella hostien kanssa käyttämääni 'asiallisempaa' tapaa puhua, jonka jälkeen huomasin taas kälättäväni kuin karjalaismummo konsanaan ja osaavani edelleen olla paha suustani. Vartin jälkeen tuntui, etten olisi poissa ollutkaan. Tuli melkeinpä kotoisa fiilis. Vanhaan, liian kapoiselta ja matalalta tuntuvalta sänkyyn asettuessa iski silti koti-ikävä, vaikka olin jo 'kotona'.
Perjantaina koitti sitten rakkaan ystäväisen ylioppilasjuhlat, jotka oli mun pikaisen visiitin syy. Sain ensimmäistä kertaa kuukausiin pukea korkokengät, joissa olikin sitten ihana liukastella bussipysäkille. Vielä ihanampaa oli kylmästä hytisten odotella sitä bussia parikymmentä minuuttia. Joensuun bussiaikataulut. <3 
Lakitus tapahtui rakkaalla lyseolla, jossa oli yllättävän tavallista hengailla. Odotin jotain kunnon nostalgisointia tänä keväänä päättyneistä kultaisista lukio-ajoista, mutta ei paikka tuntunut enää yhtä merkittävältä ilman tutuja naamoja käytävillä. Kaverin iskettyä valkomustan lätsän päähänsä suunnattiin varsinaisiin juhliin, jossa pääsi seurustelemaan niidenkin tuttujen kanssa, joita ei edellisenä päivänä tullut nähtyä. Nauroin paljon ja oli kivaa. 
Juhliin kuului tietysti myös jatkot, ja sanotaanko vaikka, että parempiakin iltoja on tällä porukalla koettu. Aamuyöllä rautatiesiltaa tallustaessa kirosin, kun en ollut ottanut peruutusturvaa joulun jälkeisiin Suomi-lentoihini, mutta Viirun käpertyessä seuraavana aamuna kehräten syliin ja parin kaverin kanssa hangoverpizzalla istuessa olin ihan tyytyväinen lähestyvään pitempään Suomi-lomaan. 
Itsenäisyyspäivä tuli siis vietettyä Suomessa, ja fiilistelin katsomalla perinteisesti Tuntemattoman, syömällä joulutorttuja ja juomalla glögiä. 
Suomessa on ne huonot puolensa, joista itselleni keskeisin on tunne siitä, että kaikki on raivostuttavan tuttua eikä mikään kokaan muutu. Talot on tappavan tylsiä betonineliöitä, talvet lohduttoman pimeitä ja kylmiä, luonto karua, ihmiset murahtelevia yrmynaamoja ja muun maailman villitykset aina hellyyttävän myöhässä. Mutta on Suomessa aivan järjettömästi niitä hyviäkin puolia. Ilmainen koulutus ja tasokkaat jatko-opintomahdollisuudet, ei aivan järjettömiä eroja yhteiskuntaluokkien välillä, tasa-arvo (jota edesautettiin viime kuussa tasa-arvoisen avioliittolain myötä, go Suomi go!), toimiva terveydenhuolto, innovatiivisuus etenkin työelämässä, turvallisuus, suomalainen sisu ja karuudestaan huolimatta uskomattoman kaunis ja puhdas luonto. 

Vaikka Suomi ei tällä hetkellä pystykään tarjoamaan mulle samanlaista seikkailua kuin Englanti, ei se tarkoita, etteikö Suomi ikinä riittäisi mulle. 
Sunnuntaina isovanhemmat kävi meillä päivällisellä, jonka jälkeen kävin haalimassa S-marketista suomiherkkuja huvenneisiin varastoihin. Suomen irtokarkkivalikoimat pesee Englannin 100-0.
Viimeisen tunnin ennen lentokentälle lähtöä vietin lähinnä seiniä tuijotellen. Lopulta sain heittää takin niskaan ja heittää laukut auton takakonttiin. Vasta portin aukeamista odottelemaan istuttuani tajusin unohtaneeni hyvästellä kissat.
Paluumatka ei sujunut ihan ongelmitta. Mulla tuli sen verran kiire jatkolennolle, että sain kengännauhat auki lepattaen ja cabin-laukkua raahaten juoksennella Helsinki-Vantaan kentän aika lailla päästä päähän, ja enköhän sitten lopussa erehtynyt vielä portista, ja ruvennut paniikissa haukkomaan henkeä, kun ruudussa luki sen olevan suljettu. Onneksi jostain ilmestyi sitten pari turvamiestä, jotka auttoi neidon hädässä oikealle portille, joka olikin ihan vieressä sermin takana...
Ensimmäisen tunnin Helsinki-Lontoo lennosta voinkin sitten aika kehnosti, kun en ollut ehtinyt ostaa mistään vettä eikä kuntokaan taida olla ihan entisellään. 
Vaikeudet ei kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä vaikka itse olinkin täpärästi ehtinyt jatkolennolle mun ruumalaukku ei ilmeisesti ollut ollut yhtä onnekas. Hävinneen matkatavaran kuvailussa ja yhteystietojen luovuttamisessa meni aikansa ja missasin bussin, jolla mun oli alunperin tarkoitus palata Oxfordiin. Lähellä oli, etten myöhästynyt seuraavastakin, kun eksyin ensimmäistä kertaa Heathrowilla lähdettyäni hyvänuskoisesti seuraamaan 'bus stop' -kylttejä. Onneksi ihanat virkailijat auttoi mut oikeaan paikkaan, joka olikin sitten 'bus station'. Mulle suurin piirtein juostiin pitämään ovia auki, kun neuvojat huomasi, miten hätäinen aloin olla, britit. <3
Vihdoin näin tutun lentokenttäbussin, joka oli juuri tekemässä lähtöä. Viimeisillä voimillani kirmasin portille, ja kuski päästi kuin päästikin mut sisään leikkimielisen saarnan jälkeen. Penkille lysähdettyäni onnistuin vielä ruiskuttamaan kivennäisvedet päälleni, joka yhdessä kaikkien läheltä piti -tilanteiden aiheuttaman uupumuksen kanssa riitti Niagaran putouksien syntyyn. 
Viimein käänsin avainta mintunvihreän oven lukossa lähempänä puolta yötä. Hostisän huikatessa heit ja hostäidin tullessa kyselemään miten matka meni, vaikka oli jo myöhä, tuntui siltä, että olin tullut kotiin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti