Mun viikko on tähän mennessä koostunut lähinnä Afrikan tähdestä, Pictionarysta ja Labyrintista. Lapset on siis olleet vuorotellen kotona sairastelemassa, ensin tyttö heti maanantaina ja tänään poika, joten oon saanut nauttia niiden viihdyttämisestä kokopäiväisesti.
Yllättävän kevyiltä nää tavallista pidemmät päivät on kuitenkin tuntuneet, ehkäpä siksi, kun mulla on ollut jotain, mitä odottaa. Oon nimittäin lähdössä huomenna Suomeen! En sentään maitojunalla kotiin vaan ystävättären yo-juhliin, joihin oon luvannut ilmaantua hinnalla millä hyvänsä. Sen takia otinkin asian puheeksi jo mun ekalla viikolla täällä. Hostit oli onneksi joustavia ja lupasi laskea mut menemään sillä ehdolla, että tulisin takaisin. 
Tällä hetkellä fiilikset Suomeen menosta on suoraan sanottuna aika sekavat. Viitisen kuukautta on vierähtänyt hujauksessa, mutta mun on vaikea hahmottaa, että kuukaudet on vaihtuneet myös siellä kotimaan puolella. Mun Suomessa on vieläkin heinäkuu. Mutta aika ei ole pysähtynyt niille ihmisille, joiden takia oon nyt palaamassa takaisin, vaan kaikki on jatkaneet oman polkunsa seurailua kuka minnekin. En ole mitenkään kehuttavasti pitänyt yhteyksiä Suomen kontakteihin, mutta onneksi mulla on pari viitsivämpää tyyppiä, jotka on antaneet aina silloin tällöin tilanneraporttia, minkä ansiosta olen edes joten kuten ajan tasalla. Innolla odotan, että päästään vihdoin vaihtamaan kuulumiset face to face!
Mielenkiinnolla odotan myös, miten paljon lapsuudenkoti ja Suomi yleensäkin tuntuu kodilta Englantiin verrattuna. Täällä ollessa pelkkä ajatuskin Suomeen palaamisesta ja hostien hyvästelystä aikanaan saa nimittäin joka kerta palan kurkkuun. No, huomenna se selviää. Mutta en malta odottaa, että pääsen taas vetämään matkalaukkuja ja hyppäämään lentokoneeseen!
Huomiselle mulla on ajastettuna vihdoin ja viimein se Cambridge-postaus, joka todennäköisesti jää viimeiseksi tällä viikolla, kun pitää vajaan neljän päivän aikana tavata kaikki kumminkaimojen pikkuserkut, haalia kilokaupalla irtokarkkeja varastoon ja vakuuttaa kissat siitä, että rakastan niitä edelleen yhtä paljon kuin lähtiessänikin.
Huomiselle mulla on ajastettuna vihdoin ja viimein se Cambridge-postaus, joka todennäköisesti jää viimeiseksi tällä viikolla, kun pitää vajaan neljän päivän aikana tavata kaikki kumminkaimojen pikkuserkut, haalia kilokaupalla irtokarkkeja varastoon ja vakuuttaa kissat siitä, että rakastan niitä edelleen yhtä paljon kuin lähtiessänikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti