Kuvailevainen

Kun ensimmäisen kerran astelin sisään lukioni ovista olin aika eksyksissä. Oltiin noihin aikoihin alettu kasvaa erilleen ihmisen kanssa, jonka mukana lähti useampi pala mua. Siispä etenkin ensimmäistä lukiovuottani väritti vahvasti sopivien osien etsiskely hävinneiden tilalle. Välillä palat loksahteli yhteen helposti, mutta toisinaan niitä oikeita osia ei tuntunut löytyvän ei niin millään. Vuosien varrella kuvan ääriviivat alkoivat kuitenkin pikku hiljaa vahvistua, ja vaikkei paloista edelleenkään muodostu täydellistä kokokuvaa, on se ainakin selkeämpi kuin silloin kolme vuotta sitten.

Mitä yritän nyt näitten olevinaan lyyristen korulauseiden avulla sanoa, on vaan se, että koen tähän kyseiseen lukioon päätymisen olleen mulle siinä vaiheessa elämääni varsin hyvä juttu. Oon oppinut tuntemaan paremmin ne ihmiset, joita sinne seurasin ja saanut uusia tuttavuuksia. Oon selvinnyt yhteensä 13 koeviikosta ja kirjoituksista. Oon osallistunut suurimpaan osaan koulun tapahtumista, vaikka luulin vihaavani niitä. Oon raahustanut kouluun aamukahdeksaksi -30 asteen pakkasessa silloinkin, kun oisin halunnut vaan nukkua kymmenen vuotta putkeen. Oon vihdoin tajunnut, ettei ne loppuarvosanat sittenkään olleet tässä kaikkein tärkeintä (uteliaille tiedoksi, että oli ne paperit kuitenkin stipendin arvoiset), vaan tää kolmen vuoden aikana kuljettu matka teinistä nuoreksi aikuiseksi.

Musta tuntuu, että asetettuani tänään tuon typerännäköisen myssyn päähäni ja käännettyäni selkäni lyseolle viimeisen kerran kadotin taas yhden palan. Mutta nyt tiedän, että se kuuluu kuvaan. 

Tänään juhlitaan.