The best way to make your dreams come true is to wake up.

Mua Instagrammissa seurailevat (nimimerkki kuvailevainen, no promo) tietääkin jo, missä vietin viime viikon. Aloitin Lontoon matkan varsinaisen suunnittelun keväällä 2013, mutta unelma tän kaupungin kaduilla vaeltelusta on elänyt mielessä jo useamman vuoden. Ja voin sanoa, että Lontoo kyllä lunasti kaikki odotukset ja vielä enemmän. Mulla on 16 gigan muistikortti täynnä kuvia ja videoita, joiden parhaimmistoa ajattelin nyt jakaa täällä blogin puolella yhdessä pienten matkakertomusten kanssa. Ja ettei tästä nyt ihan kilometripostausta tule, käsittelen joka päivän erikseen. Pitemmittä prologeitta day 1, here we go! 

Junailin itseni Helsinkiin maanantai-iltana ja yövyin isoisäni luona, joka asuu lähellä Tikkurilan juna-asemaa. Innostukseltani en saanut nukuttua tuntia kauempaa, ja viideltä aamulla piti joka tapauksessa suunnata jo kohti lentokenttää. Halusin olla suhteellisen ajoissa, kun olen viimeksi matkustanut lentäen yli 6 vuotta sitten ja systeemit tunnetusti muuttuu hurjaa vauhtia enkä ollut varma, miten kauan siellä oikein menisi. 

Lähtöselvityksen olinkin jo tehnyt netissä, mutta matkalaukkua jättäessäni jouduin käyttämään automaattia, joka oli varmaan koko reissun vaikein juttu (miten joku osaa kiinnittää sen helvetin tarran oikein?!) ja jossain vaiheessa oli jotain kasvojentunnistustakin. Turvatarkastus oli tosi nopea eikä mun käsimatkatavaroissa ollut mitään ihmeellisyyksiä piilolinssinesteitä lukuun ottamatta, jotka sain nekin rauhassa raahata mukanani.

Portti avattiin puoli kahdeksan maissa ja koneessa selvisi, että mulla oli oikea unelmapaikka kahden varsin kookkaan miekkosen välissä. Nousu vähän hermostutti, ei siksi, että oisin pelännyt lentämistä, vaan lähinnä jännitin, mitä mieltä mun korvat olis paineen vaihteluista. Viime kerralla nousut ja laskut teki nimittäin aika kipeetä, mutta turhaanpa jännitin, sillä nyt kaikki sujui oikein hyvin. Kun noustiin pilvien yläpuolelle mulle tuli mieleen sanonta "the world is your oyster", joka kuvasi osuvasti sen hetken fiiliksiä. Taisin vasta tässä vaiheessa tajuta, että hei, tässä ollaan nyt oikeasti omin päin matkalla kohti vierasta maata.

Kone laskeutui Heathrown lentokentälle kello yhdeksän maissa paikallista aikaa. Virnuilin kuin idiootti koko matkan terminaalista baggage reclaimiin, olinhan nyt ihan virallisesti Brittein ihmemaassa. Matkalaukku tuli onneksi turvallisesti perille ja saatoin alkaa etsiskellä metroasemaa. Vaikka Heathrow onkin maailman kolmanneksi suurin lentokenttä, siellä oli mun mielestä paljon helpompi löytää paikasta toiseen kuin Helsinki-Vantaan kentällä. 

Pian olikin seuraavan koitoksen aika, the tube. Etukäteen olin päätynyt tilaamaan Travel Cardin, joka oli hintavertailussani osoittautunut edullisemmaksi kuin Oyster kaikilla zoneilla. Epäröiden lähestyin porttia ja kokeiltuani korttia ensin väärään lukijaan tajusin sujauttaa sen oikeaan paikkaan, ja niin sitä vaan päästiin maan alle. Heathrown asemalla on onneksi vain se yksi linja, joten vielä ei tarvinnut huolehtia kuin oikeaan suuntaan lähtevän junan valinnasta, joka sujui hyvin yksinkertaisesti muiden matkalaukkuihmisten esimerkkiä seuratessa.

Maan alla matkustaminen tuntui vähän junan ja linja-auton yhdistelmältä. Tai sellaiselta tivolin possujunalta poikkeuksena vaan, että metro kulki noin 20 kertaa nopeammin. Ja lämmintähän siellä oli, vaikkei ihmisiä ollut vaunuissa ruuhkaksi asti. Matka King's Cross St Pancrassille, joka oli hotelliani lähin asema, kesti reilut 45 minuuttia. Tuo kyseinen asema oli kyllä ehdoton suosikkini. Ensinnäkin sieltä lähti kivasti 5 eri linjaa, ja toiseksi se oli vielä tosi upea näky. Voin paljastaa, että otin tuosta kellotornista häpeilemättä kuvan joka aamu ohi kulkiessani.

Kun kapusin ylös metrotunnelin portaita mua oli vastassa meri-ilmastolle hyvin tyypillinen sää eli satoi kissoja ja koiria. Hotellin check in time oli vasta 14:00, joten mulla oli muutama tunti kulutettavana johonkin, mitä pystyin tekemään laukkujeni kanssa. Tutustuin sitten King's Crossin juna-asemaan, joka oli siinä ihan metroaseman yhteydessä. 

Ostin itselleni vähän suuhunpantavaa ja pääsin varsinaisesti käyttämään kieltä kassasetien ja -tätien kanssa. Englanninkielentaitoni on sellaista vahvan ysin luokkaa, luen varmaan enemmän englanniksi kuin suomeksi ja viime syksyn yo-kokeisiin päntätessäni päälle jäi englanniksi ajattelu, jonka vuoksi puhun välillä hassua suomienglantisekoitusta. Olen kuitenkin tosi ujo puhumaan natiivien kanssa. Ajattelen liikaa sitä, onko se lause nyt kieliopillisesti prikulleen oikein, jolloin en uskallakaan sanoa mitään. Etenkin näinä ensimmäisinä päivinä mun sanavarasto koostuikin lähinnä lausahduksista "excuse me", "thank you sir" ja "yeah". 

Huomasin, että mulla oli välillä vaikeuksia myös kuullunymmärtämisessä. Tajusin, mitä mulle sanottiin viiden sekunnin viiveellä, mikä oli varmaan aika rasittavaa kaikkien mielestä, jotka mun kanssa yritti jotain small talkia vääntää. Lontoo on tunnetusti yksi iso kulttuurien sulatusuuni, ja kuulinkin jos jonkinlaista aksenttia. Parhaiten ymmärsin sellaisia oikein posh sounding vanhoja rouvia. Englannin lisäksi kuulin niin paljon eri kieliä, että epäilin välillä oonko enää Englannissa ollenkaan. Suomalaisiinkin tuli törmättyä joka päivä.  

Sade lakkasi kuin lakkasikin jossain välissä, ja päätin lähteä kuluttamaan viimeisen tunnin ulkona. Vähän aikaa harhailtuani löysinkin mukavan puistikon ihan parin sadan metrin päässä hotellista. Siellä sitten istuskelin ja katselin oravia ja puluja. Ja itselleni tuntemattomia puita. Ja taloja. Ja lounastaan puistonpenkeillä nauttivia ihmisiä.

Kellon lähestyessä kahta aloitin hakeutumisen kohti hotellia, ja sieltähän se löytyi muutaman mutkan kautta. Valitsin yöpymispaikakseni tosiaan Studios 2 Letin Cartwright Gardensissa, joka ei varsinaisesti ole hotelli, vaan koostuu sellaisista pikku asunnoista. Olin tsekkaillut paikkaa etukäteen Google Mapsista niin monta kertaa, että tuntui ihan epätodelliselta nähdä se nyt livenä.

Huone oli mielestäni hintaluokkaansa nähden oikein tasokas. Pienihän se oli, suihkussakin oli hyvä kun mahtui kääntymään, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Muun muassa oma keittiö uuneineen, mikroineen, vedenkeittimineen ja leivänpaahtimineen, mikä oli tosi hyvä juttu, koska ruuan tilaaminen on mulle jostain syystä aina tosi hankalaa Suomessakin. Täytyy aina selvitellä kaikki menusta ruokapaikan rakennussuunnitelmaan lähtien ennen kuin uskallan mennä mihinkään. Niinpä oli hyvä, että pystyin tuolla keittelemään omia keitoksiani, etten kuollut nälkään. Ja tuo sänky, oi! Mukavin missä olen ikinä nukkunut. 

Matkaväsymys unohtui kokonaan ja päätinkin saman tien lähteä täyttämään tyhjänä ammottavaa jääkaappia. Suuntasin Sainsbury'siin, josta poimin mukaan tietty kaikkea tosi brittiläistä crumpetseistä Ribenaan. Valmistautuessani maksamaan säikähdin, kun siellä oli vaan sellaisia self service automaatteja, enkä tosiaankaan ole mikään neiti näppärä tuollaisten käytössä. Mutta onneksi oli kiva kaupan setä auttamassa, ja ostokset hoidettuani olinkin jo ihan sitä mieltä, että Suomeenkin tällaiset kiitos!

Kun jääkaapissa oli muutakin kuin valo lähdin kiertelemään Bloomsburya, joka oli siis hotelliani ympäröivä asuinalue. Olin merkinnyt karttaan etukäteen reitin, jonka varrelle osui kivasti puistoja ja hienoja rakennuksia, mutta koska mun navigointitaidot ei ole kehumisen arvoiset päädyin noudattamaan sitä asenteella sinne päin. Muutenkin oon sitä mieltä, että harhailemalla osuu usein mielenkiintoisimpiin paikkoihin, joita ei muuten olisi välttämättä tullut ikinä löytäneeksikään.

Samalla tuli myös tutustuttua paremmin liikenteen rytmiin, joka oli varsin nopeatempoinen. Etenkään taksien kuljettajat ei suhtautuneet mitenkään erityisen varovaisesti jalankulkijoihin. En kauheasti uskaltanut lähteä ylittämään teitä itsekseni, vaikka suojateiden reunassa olikin aina sellaiset "look right"- tai "look left"-opasteet, joiden ansiosta tiesi edes, minne päin tähyillä. Onneksi porukkaa riitti lähes aina ylittämään tietä samaa matkaa. Pyöräilijöiden puolesta pelkäsin kyllä ihan älyttömästi, kun ne polki täyttä häkää ihan suojattomina pahimpien ruuhkienkin keskellä.

Matkalla takaisin hotellille yksi nuori mies pysäytti mut ihan vaan sanoakseen, että olin sen mielestä very pretty. Koska mulle ei ole koskaan käynyt niin olin tietty aika puulla päähän lyöty. Kovasti se yritti mua puhua kanssaan kahville, mutta lopulta tajusi poikaparka luovuttaa. Eikä tää jäänyt edes ainoaksi kerraksi, kun joku yritti tällä reissulla iskeä mua, vaikka yritin vältellä vähänkin myöhempään ulkona liikkumista. Ei, sain hätistellä ennenkuulumattomat 5 miestä! Ei taida paikallisilla olla turhan vaativa maku, kun joka suuntaan sojottavat hiukset ja järkyttävät silmäpussit viehättää.

Vasta huoneeseen päästyäni ja paikoilleni asetuttuani huomasin, etten voinut mitenkään turhan hyvin. Olin kaivanut nenäliinapakettia taskusta pitkin päivää, mutta pistänyt aivastelun allergian piikkiin. Ilmeisesti olin kuitenkin ehtinyt saada jostain flunssan, kun olo oli niin kuumeinen. Olin vähän pelännyt, että sairastuisin just näihin aikoihin, koska mun stressi on aina ollut sitä luokkaa, joka parantaa immuniteettia ja sairastuttaa heti sen jälkeen kun stressinaiheuttaja on saatu pois päiviltä. Viime viikkoisen pääsykokeen jälkeen päättyi myös pitkäaikainen stressaaminen, joten odotettavissahan tämä oli. No, ainakin olin niin väsynyt, että nukuin kuin tukki ohuen ikkunalasin takaa kuuluvista yöllisen kaupungin äänistä huolimatta.

 Ups, tää vähän venähti. No seuraava päivä on vähemmän tapahtumarikas.