I don't know how else to sum it up 'cause words ain't good enough.

London day 5, päivä jonka kirjoittamista olen odottanut eniten. Pienenä varoituksen sanasena heti tähän alkuun, että jos nimellä One Direction tunnettu poikabändi ja fanityttöily aiheuttaa sinussa negatiivisia tuntemuksia, klikkaa äkkiä edellistä tai rullaa nopeasti alas!

Tässä vaiheessa olisi varmaan korkea aika tunnustaa, että oon ollut kaappi-Directioner viimeiset pari vuotta. Kerran erehdyin yödatailuillani katsomaan yhden haastattelun ihan vaan nähdäkseni, mistä tää kaikki hypetys johtuu, ja siitä se sitten lähti eskaloitumaan hyvin nopeasti ja kohta oltiin luomassa 1D-blogia tumblriin ja ostamassa hajuvesiä. Viime toukokuussa oli sitten One Big Announcement, jolla siis julistettiin uusi kiertue, Where We Are Tour, ja ajattelin että nyt voisi olla aika lähteä katsomaan poikia livenä. 

Lippuja tilatessani sähelsin aika lailla. En tehnyt läheskään tarpeeksi hintavertailua ja kirjoitin kädet täristen sähköpostiosoitteenikin väärin, jonka takia jäi supertärkeät vahvistusviestit tilauksesta saamatta. Onneksi sekin asia sitten ratkesi loppujen lopuksi ja lippu tuli turvallisesti perille. Kun heräsin konserttipäivän aamuna oli vaikea uskoa, että yli vuoden odotus oli viimein ohi ja tänään se tapahtuisi! 

Konsertti pidettiin Wembley Stadiumilla, joka on Euroopan toiseksi suurin stadioni, ja mulla oli standing seat. Faneja oli ohjeistettu tulemaan jonottamaan aikaisintaan 10:30, ja mun oli tarkoitus suunnata tuonne heti noihin aikoihin. Mutta eikös siinä sitten käynyt niin, että metro vähän viivästeli juuri tuona päivänä ja saavuin paikan päälle viitisen minuuttia myöhemmin. Jonothan oli tietty siihen mennessä jo melkoiset, ja teltoista ja makuupusseista päätellen tytöt oli kyllä kielloista huolimatta leiriytyneet siellä jo jonkin aikaa.  

Portit avattiin kello 17:00 eli reilut kuusi tuntiahan tuolla jonotettiin. Onneksi aamupäivän jatkunut sade loppui heti ensimmäisen tunnin jälkeen ja myöhemmin järjestysmiehet saikin jaella auringossa paahtuville faneille aurinkorasvaa. Onnekseni olin aika kivassa paikassa jonoa, sekä edessä että takana oli reilun oloisia tyttöjä, minkä takia uskalsin käydä pari kertaa vessassakin pelkäämättä paikkani menettämisen puolesta. Ja ne vessareissut kesti kuitenkin aina vähintään puoli tuntia jonojen takia.

En ole ikinä ollut missään konsertissa tai keikalla, joten tämä oli mulle aika extremeluokan ensikokemus. Paljastui kuitenkin, että mulla on luontaisia kykyjä soluttautumisessa, sillä onnistuin jollakin ilveellä keplottelemaan itseni ensimmäisten kymmenen rivin joukkoon, vaikka jonossa oli vielä Early Birds -lippujen omistajienkin lisäksi hurjasti porukkaa ennen mua. Ja hyvä että pääsinkin, koska sillä rahalla, minkä lipustani pulitin, olisi myös saanut ne VIP-liput, jos niitä vain olisi jäänyt jäljelle. Tämä konsertti oli tosiaan kiertueen ensimmäinen, joka myi loppuun. 

Stadiumillakin saatiin kuitenkin odotella actionia aina kello seitsemään asti. Oli kyllä ihan huikea tunne seisoa siellä ihmismassan keskellä ja katsoa, miten katsomon paikat pikku hiljaa täyttyi. Vähän ajan päästä meille alettiin sentään soittaa musiikkivideoita lavaa reunustavilta screeneiltä. Ja fanit tietysti kiljui aina kun näytettiin poikien uuden parfyymin mainos tai lämppärinä toimineen 5 Seconds of Summerin video. Lisäksi ehdittiin tanssia muun muassa Macarenaa ennen kuin 5SOS tuli lavalle. Kyseinen neljän autralialaispojan muodostama bändi tuli mulle tutuksi 1D:n edelliseltä kiertueelta, mutta en kyllä totta puhuen ole kauheasti heidän musiikkiaan kuunnellut. She Looks Perfect on tosin tälläkin hetkellä Spotifyn mukaan mun kuunneltuimpien kappaleiden top-listan kolmonen. 

1D:n poikia saatiin odotella vielä tovi tuon jälkeen, mutta se hetki kun ne sitten nousi lavalle oli yksi mun elämän ikimuistoisimpia. Kylmät väreet juoksi pitkin selkää, kun yhtäkkiä iski tajuntaan, ettei ne olleetkaan enää pelkkiä kuvia ja gifejä, joiden rebloggaamiseen oon kuluttanut ihan liikaa aikaa elämästäni, vaan oikeita eläviä ihmisiä, jotka seisoi siinä ihan parinkymmenen metrin päässä!

Olin varautunut konserttiin kunnon korvatulpilla (järkytti muuten huomata, ettei melkein kukaan muu ollut suojannut kuuloaan!). Eihän tuolla sitä itse musiikkia niin tarvinnut pelätä, ne oli ne fanitytöt, joista lähti vaarallisen paljon ääntä. Ja kyllä ne huusi, mutta niin huusin itsekin! Oltiin kuulemma kiertueen kovaäänisimpiä yleisöjä, mutta musta tuntuu, että nuo on niitä asioita, joita pojat hokee joka keikalla, samoin kuin ne niitten massive thank yout ja we love yout. Mutta olihan ne silti kiva kuulla.

Harry juoksenteli monta kertaa meidänkin puoleisella rampilla, mikä tietysti ilahdutti erittäin suuresti, koska oon ollut alusta lähtien vannoutunut Harry girl. Tää herra on kuin syntynyt laulajaksi ja handlaa julkisuuden niin ammattimaisesti, että ei voi kuin ihailla. Ja onhan ne kiharat ja hymykuoppa aika vastustamattomat, krrhm. Muuvit oli Harryllä kohdallaan niin kuin aina ja taisi se yhden banaaninkin tavoilleen uskollisesti pistellä poskeensa. Vesipulloja lensi myös yleisön joukkoon ainakin kolme kappaletta. Ja se sen ääni... No, ehkä riittää jos sanon, että ne alussa koetut kylmät väreet vilisti pitkin kroppaa koko lähemmäs kaksituntisen keikan.

Settilista oli kovasti mun mieleen, oikeastaan jäin kaipailemaan vaan mun all time suosikkia eli Over Againia. Jos pitäisi valita suosikkikappale luettelisin varmaan kaikki, mitkä pojat illan aikana veti, koska ne oli tavallaan osa sitä kokonaisuutta. Show oli muutenkin mieletön ilotulituksineen kaikkineen. Itse en ollut kauheasti lähtenyt mukaan konserttia edeltäneisiin kiljuntakuoroihin, joten mun vieressä olleet tytöt varmaan ihmetteli, kun lauloin, hypin ja kyynelehdin sitten senkin edestä koko varsinaisen konsertin.    

Konsertin päätti Best Song Ever, jonka jälkeen kaikki ihmiset tietty rynni yhtä aikaa kohti uloskäyntejä. Jouduttiin seisoskelemaan kauempana metroasemasta aina sen aikaa, kun edellinen juna täyttyi, mutta sitten kun sinne asti päästiin sain helposti istumapaikankin, koska matkustin vähemmän kiireisellä linjalla. Silti saavuin hotellille vasta puolen yön aikoihin, mutta ei se mua haitannut, kun olin vieläkin niin euforioissa, etten tajunnut ajankulusta yhtikäs mitään.

Kaiken kaikkiaan tää oli ehdottomasti tähän astisen elämäni järisyttävimpiä kokemuksia. Yöllä en saanut oikein nukuttuakaan, kun post concert depressio oli niin vahvasti läsnä.

Lopuksi vielä tekemäni kooste videoista, joita keskityin pääasiassa kuvaamaan. Tääkin on kyllä lyhyt, koska kameran muistikortti uhkasi täyttyä just pahimpaan mahdolliseen aikaan, mutta sen ansiosta tuli elettyä enemmän siinä itse hetkessä. Ja Louis vilkaisee mun kameraan kohdassa 0:33, don't fight me on this!