Jäljellä vielä London day 6, joka oli matkani viimeinen päivä. Huoneen siistiminen luovutuskuntoon ja kimpsujen ja kampsujen mahduttaminen matkalaukkuun sujui aika haikeissa tunnelmissa. Tuntui, että viikon aikana nälkä oli niin sanotusti kasvanut syödessä, enkä olisi halunnut jättää Lontoota ollenkaan. Jos mun pitäisi kuvailla tätä kaupunkia yhdellä sanalla, se olisi 'lively'. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ihmisiä on kaikista maailman maista eikä erilaisuuteen kiinnitetä huomiota samalla tavalla kuin pienemmissä paikoissa. Samuel Johnson oli ihan oikeassa sanoessaan, että joka on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään. Tää kaupunki tarjoaa jokaiselle jotakin.
Hotellin check out piti olla tehtynä 11:00 mennessä. Mun lento lähti kuitenkin vasta kuudelta illalla, joten jätin matkatavarat säilytykseen ja lähdin ottamaan kaiken irti viimeisistä tunneista. Alkaessani suunnitella matkaa viime vuonna, Highgate Cemetery oli yksi laatimani must-see listan ensimmäisistä kohteista. Niinpä olin iloinen, kun mulla jäikin vielä aikaa käydä siellä tänään. Koska Northern Linella oli jotain rakennustöitä, pääsin ajelemaan niillä kuuluisilla punaisilla busseilla. Harmi vaan, kun Highgate Villageen ei mennyt double-deckereitä.
Kävelin pysäkiltä hautausmaalle aika hulppean näköisen asuinalueen läpi. Talot oli idyllisen englantilaisia, ja sijaitsi sen verran syrjässä keskustasta, että kaikki kiireys unohtui, ja sain käyskennellä pikkukujilla pääasiassa itsekseni. Matkalla tapasin myös söpön kisumirrin, joka jäi vähäksi aikaa rapsutettavaksi.
Highgate Cemetery on jaettu kahteen osaan. Vanhemmalle läntiselle puolelle pääsee vain opastuskierroksilla, mutta itäistä puolta saa tutkailla vapaasti neljän punnan sisäänpääsymaksua vastaan. Ja voin sanoa, että se neljä puntaa ei ole paljon vaadittu, jos sattuu olemaan samanlainen hautausmaafriikki kuin minä tai muuten vain tykkää kauniista paikoista. Ja jos kuuluisat henkilöt kiinnostaa, niin tuoltahan löytyy esimerkiksi Karl Marxin ja Douglas Adamsin haudat.
Heti kun tuonne asteli, tuli sellainen pysähtynyt tunnelma. Vanhimmat haudat on 1850-luvulta ja ajan hampaan jäljet oli kaikkialla nähtävissä. Luonnon oli annettu ottaa paikasta valta, ja itse kuljinkin mieluummin niissä kaikkein metsittyneimmissä osissa hoidettujen käytävien sijaan. Oli kyllä hieno lopetus tälle reissulle. Suomalaiset hautausmaat näyttäytyy aika yksitoikkoisina tän kokemuksen jälkeen.
Kolmen kuukauden ikäisen vauvan hauta, jossa yksi parhaita kaiverruksia, jotka olen nähnyt.
Tässä toinen mieleenpainunut hautakivi!
Hautausmaavierailun jälkeen käväisin hakemassa tavarani hotellilta ja nousin viimeisen kerran metroon, joka vei minut kohti lentokenttää. Hassua, miten itsestäänselvää metrolla kulkemisesta ehti jo ensimmäisten päivien jälkeen tulla. Siinä yksi niistä syistä, miksi en haluaisi asua Lontoossa pysyvästi. Vaikka kaupunki osoittautui juuri sellaiseksi kuin mun haavekuvissa haluan, että se säilyy aina osin saavuttamattomana eikä koskaan menetä viehätysvoimaansa.
Turvatarkastus oli paljon tarkempi kuin Suomen puolella. Olin yrittänyt kiireesti penkoa kaikki nesteet minigrip-pussiin, mutta silti reppuun oli unohtunut muun muassa käsirasva, jonka takia tarkastajasetä käänsikin sitten koko laukun ympäri. Se puhui vielä tosi vaikeaselkoisella aksentilla, mutta onneksi vieressä ollut amerikkalaisperhe toimi mulle tulkkeina ja pääsin läpi tuhlaamaan viimeiset puntani Tax Freessä.
Tällä kertaa olin ajoittanut saapumiseni kentälle vähän järkevämmin ja pääsinkin koneeseen vain puolisen tuntia odoteltuani. Alas istuuduttuani harmittelin sitä, etten taaskaan saanut ikkunapaikkaa, mutta ajattelin heti perään, että parin pysäkin päästä vieressä istuva mies jää kumminkin pois, jolloin minäkin voin tuijotella pilviä. Oon matkustanut liikaa metrolla.
Paluu tuttuakin tutummalle Joensuun juna-asemalle vasta tyhmältä tuntuikin. Oon asunut nykyisessä kotikaupungissani melkein koko elämäni, ja kyllähän se on aina erityisasemassa muihin kaupunkeihin verrattaessa, mutta oon kai viimein tullut siihen ikään, jossa tekis mieli kokeilla siipiään joissain ihan muissa ympyröissä. Mutta saattaa olla, että minä ja Lontoo tavataan uudemman kerran ennemmin kuin arvaankaan.
Yleisesti en pidä hautausmaita surullisina paikkoina, mutta lapsihaudat kyllä pysäyttää välillä.
Kun kone nousi ja suuren suuri Lontoo muuttui hädin tuskin silminnähtäväksi taisi siinä muutama kyynel vierähtää poskelle. Monestihan käy sillä tavalla, että matkassa parhaiksi osioiksi muodostuukin suunnittelu ja kotiinpaluu, mutta kyllä tässä matkassa parasta oli ehdottomasti se siellä itse kohteessa oleskelu. Osasyynä tähän on varmaan se, että matkustin ensimmäistä kertaa yksin paikkaan, jonka halusin todella kovasti nähdä. Meidän perheen lomareissut on olleet niin traumaattisia, etten ole muutamaan vuoteen suostunut lähtemään porukoiden kanssa kesämökkiä kauemmas. Nyt olikin ihanaa, kun ei ollut ketään stressaamassa aikatauluista, tiuskimassa toisilleen tai hidastamassa tahtia. Pärjään paremmin kuin hyvin omillani. Mutta senhän jo tiesinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti