tiistai 2. kesäkuuta 2015

Living between two countries

Kotiuduin toissapäivänä lähes parin viikon Suomi-lomaltani, joka herätti sen verran isoja ajatuksia ja tuntemuksia, että on melkeinpä pakko saada ne ylös. Luvassa siis epämääräistä monologin tynkää aiheesta, joka koskettaa kaikkia ulkosuomalaisia meitä au paireja mukaan lukien. Se, että voi kutsua enemmän kuin yhtä maata kodikseen on aivan mieletön rikkaus. Toisaalta se aiheuttaa toisinaan myös aivan mielettömästi päänvaivaa, tai niin kuin asian yhdessä twiitissäni ilmaisin: Living between two countries can be such a pain in the neck.
Oon tuntenut oloni kodikkaaksi Englannissa aika pitkälti siitä päivästä lähtien, kun viime heinäkuussa muutin tänne. Muistan elävästi, kuinka mut lentokentältä poiminut hostäiti ajoi moottoriteiden sijaan kapeita, kivimuurien reunustamia maanteitä niin, että pääsin näkemään muutaman perienglantilaisen pikkukylän. Valitettavasti en kehdannut silloin alkaa räpsiä kuvia, mutta ehkä juuri siksi auringonlaskussa kylpeneet olkikattoiset mökit ja lampaitten laiduntamat vehreät kukkulat onkin piirtyneet niin tarkasti mun mieleen. Olihan ne siihen mennessä kaunein näky, jonka olin eläissäni nähnyt.
Muistan, kun hostit kysyi multa aikoinaan miksi halusin au pairiksi nimenomaan Englantiin, mutten osannut antaa kovinkaan selkeää vastausta. Se vaan oli se ainoa oikea vaihtoehto, maa, jossa oon aina halunnut käydä. Tai ennemminkin maa, jossa oon aina halunnut asua. Vieläkään en osaa vastata kunnolla tuohon kysymykseen, mutta musta on hauska kuvitella, että oon joskus entisessä elämässäni ollut britti, minkä takia täällä tuntematon tuntuu toisinaan yhtä aikaa tutulta. Jotenkin kaikki on ollut juuri sellaista kuin odotinkin, ellei vielä parempaa.
Vaikka nautinkin mahdollisuudestani asua täällä suunnattomasti, alan aina viimeistään viisi kuukautta Englannissa yhtäjaksoisesti vietettyäni haikailemaan jotain Suomesta. Lunta, yöttömiä öitä, salmiakkia, mökkeilyä, ystäviä... Johanna Kurkelalla on yksi hyvin sanoitettu laulu (Jossain metsäin takana, clickety-click) jossa on kohta:

"Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi
lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi
oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan
sen maailman juhlapöydissäkin joudut muistamaan."

Kuvaa mun suhtautumista Suomeen aika osuvasti. Oon syntynyt ja kasvanut Suomessa. Siellä oon solminut elämäni tärkeimmät ihmissuhteet, jotka on suurin syy, miksi koen, että multa puuttuu täällä ollessani jotakin. Kolin kansallismaisema on mun sielunmaisema ja suomi äidinkieli. Oon suomalainen, siitä en pääse yli enkä ympäri. Enkä kyllä haluaisikaan, koska oon täällä ollessani oppinut arvostamaan kotimaatani uudella tavalla. Vielä viime vuonna tuli usein vähäteltyä omaa alkuperää, mutta nykyään osaan ylpeästi sanoa olevani kotoisin Suomesta. Ja se on luultavasti yksi tärkeimmistä asioista, minkä oon täällä oppinut.
Muistan sanoneeni kavereille pari päivää ennen au pairiksi lähtöäni, että tästä edespäin tuun sitten aina kaipaamaan yhtä aikaa kahteen paikkaan. Oon tän vuoteni aikana suhannut Suomen ja Englannin väliä kolme kertaa, ja joka ikisellä kerralla oon itkenyt lentokoneen noustessa Heathrowin kentältä, vaikka oonkin tiennyt tulevani taas pian takaisin. Toisaalta oon myös aina joutunut pyyhkimään kyyneleen silmänurkasta nähdessäni alla hätkähdyttävän sinisenä avautuvan Suomenlahden ja kuullessani tuttua karjalan murretta. Rakastan mun molempia koteja, enkä luultavasti koskaan tule olemaan täysin onnellinen vain jommassa kummassa, mikä on totta puhuen aika raastava ajatus.
Englannissa mun tekee mieli katsoa Salkkareita ja kuunnella Radio Suomipoppia. Paksut juustosiivut tulee korvista ulos, taloihin eksyvät öttiäiset inhottaa, irtokarkkivalikoimassa ei ole kehumista, kielimuuri iskee välillä päin kasvoja ja jatkuva small talkkaus vie toisinaan kaikki voimat. Suomessa en edes avaa telkkaria, vaan seuraan suosikkibrittisarjojani iPlayeristä, kiroan joka ilta laimeampaa versiota Strongbowista, vihaan kaupunkien yksitoikkoista ja pelkistettyä arkkitehtuuria, kaipaan brittiaksenttia ympärilläni ja pahoitan mieleni ihmisten töykeyden takia. 
Viimeisin paluu Englantiin oli aika tunteikas, koska tiesin tällä kertaa piteleväni käsissäni mahdollisesti viimeistä paluulippua hetkeen. Tuntui mielettömän hyvältä kuulla taas englantia, vaihtaa eurot puntiin, ostaa se sama kolmioleipä, jonka päädyn aina WHSmithistä ostamaan, hypätä Oxfordissa Abingdoniin vievään double-deckeriin ja kolkuttaa kotioven kolkutinta. Samalla tuntui kauhealta ajatella, että kahden kuukauden jälkeen tää sama paikka ei enää ole mun koti. Nytkin tätä kirjoittaessani joudun kaivamaan esiin nenäliinat, koska tää aihe on mulle niin kamalan hankala. Antaisin ihan mitä tahansa, että saisin jatkaa elämääni just näin, mutta aina ei saa mitä haluaa.
Abingdon on tällä hetkellä enemmän koti kuin Joensuu, ja tää pieni market town on jättänyt haalistumattoman jäljen. Ehkä vielä jonakin päivänä omistan talon kuvankauniin Park Roadin varrelta, mutta musta tuntuu, ettei sen aika ole ihan vielä. Ihanteellisessa tapauksessa pääsisin tänä syksynä aloittamaan yliopisto-opinnot Suomessa, ja alkaisin ensimmäisen vuoden jälkeen järkkäillä vaihtoa, jos kaipuu Englantiin olisi edelleen yhtä vahva ja Suomeen takaisin juurtuminen liian tuskallista. Toisen välivuoden sattuessa kohdalle en myöskään pidä Englantiin jäämistä mahdottomana ajatuksena, vaikka au pairin pesti saakin jäädä tähän yhteen vuoteen. Helpommin täältä töitä löytää kuin Suomesta, vaikka ensimmäistä kertaa yksikseen muutto ulkomaille pelottaakin. Vielä viime vuoden alussa olin varma, etten ikinä uskaltaisi jättää Suomea, mutta nyt kun oon jo kerran tehnyt sen, tiedän, että mun siivet kyllä kantaa jo.
Mun suurin unelma oli asua osa elämästäni Englannissa ja siitä unelmasta oon nyt tehnyt totta. Välivuosi kapinoi aikoinaan kaikkea mulle opetettua vastaan, mutta oon niin onnellinen, että kuuntelin kerrankin sydäntä, pakkasin koululaukun sijaan matkalaukut ja lähdin. Vielä ainakin kahden kuukauden ajan voin huoletta kutsua tätä paikkaa kodikseni, enkä aio etukäteen murehtimisen pilata näitä kalliita viimeisiä viikkoja, vaan otan niistä kaiken irti - ihan niin kuin tähänkin mennessä. Loppuun vielä jo edellä siteeraamani laulun kertosäe, joka ehkä sitoo koko tän sekavan sepustuksen yhteen tai sekoittaa sitä entisestään:

"Toivon, että etsimäsi maailman teiltä sait
että onnen kultakäsi antoi mitä hait
ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin
että usko sulla säilyis suuriin unelmiin."

4 kommenttia:

  1. Todella tunteellinen ja kaunis kirjoitus! :') Oon haaveillut vaihtovuodesta ulkomaille, ja tämä postaus nostatti taas intoa lähteä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja lähde ehdottomasti, tulee luultavasti olemaan yks elämäsi parhaista päätöksistä! :D

      Poista
  2. Ehm noo kyynel silmässä tätä luin, on aika samanlaista pohdintaa pyörinyt omassa mielessäni viime aikoina. On ihanaa tuntea ja tietää, että jollakulla on samanlaisia fiiliksiä. Ihanaa ja kamalaa tää kahdessa maassa asuminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana kuulla että löytyy kohtalotovereita! Kai tästä jotenkin selviää, vaikka ei oo kyllä turhan helppoa ei :')

      Poista